JOULUMIELI HUKASSA

Hämärää päivän kahta puolta, joulukrääsää kaupoissa ja joululaulut lallattavat niin, että hermoon koskee ja ulos haluaa mahdollisimman pian. Kauppojen edessä Pelastusarmeijan padat odottavat ojentavaa kättä, leipäjonot pitenevät Suomessa, jossa eriarvoisuus alkaa olla jo Euroopan huippua. Jopa työssäkäyvien pitää hakea ruokaa leipäjonosta, koska palkka ei riitä. Ja kun vaalit aikanaan tulevat, eivät ihmiset muista, ketkä ovat meille tämän köyhyyden ja eriarvoisuuden jakaneet vaan antavat valtakirjan näille riistäjille seuraavaksikin neljäksi vuodeksi.
Joulun juhlaa - sitä oikeaa ei oikein enää ole. Jos saisin päättää, joulua ei olisi. En osta lahjoja enkä halua lahjoja. En leivo enkä puuhaile kettiössä sen enempää kuin muulloinkaan. Leipomiset ovat torttuja ja taatelikakku viikonlopuksi, kun muutoin pyöräyttäisin pari pullapitkoa. Koska olen kala-kasvissyöjä, en suostu ostamaan kinkkua, vaan sen hakee perheenpää, jos haluaa kinkkua syödä. En osta ruokaa kärrykaupalla varastoon, joka sitten menee pilalle enkä koristele kuusta. Ainoat enteet joulun tulosta ovat kyntteliköt ikkunoilla; ne antavat valoa kaamokseen. Nyt kun lastenlapsia on kaksi, niin lienen pakotettu hieman muuttamaan joulunviettoa, mummulassa paketoidaan pari pakettia, jotka sitten ilmestyvät kuusen alle. Lapset ovat vielä niin pieniä, että heillä ei kenties pukki vieraile.

Minulla tämä jouluhöpötyksen välttäminen on vapaaehtoista, monilla se on kuitenkin pakko, koska varaa lahjoihin tai kinkkuihin ei ole. Lapsille se on suuri pettymys. Yltäkylläisyydestä nauttivat eivät käsitä, mitä joku peruspäivärahalla tai toimeentulotuella kärvistelevä ihminen rahallaan saa. Ei niin mitään. Sillä ei osteta kinkkua eikä lohta tai edes parin kympin lahjaa lapselle. Ja koska niiden, jotka päättävät asioista, niiden ei ole koskaan tarvinnut kokea moista, he päättävät lakaista loputkin roskat maton alle - nyt mm. nuoret, syrjäytymisuhan alla olevat.
Kellä vähän on, siltä loputkin otetaan, koska he ovat helpoin saalis.

Ei mutta, tokihan olen lahjoja laittanut, kasasin kolme suurta pahvilaatikollista kirjoja, aikuisten- ja lastenkirjoja, mukana muutamia Novetran nimellä kuorrutettuja t-paitoja varaston nurkista pois ja lähetin Heikki Hurstille. Vaikka ne eivät ole syötävää, niin toivon, että saajat saavat iloa kirjailijoidemme teksteistä missä ikinä niitä sitten lukevatkin. Ja ilokseni huomasin, että myös pari kirjailijaamme viestitti sähköpostilla jouluterveisiä sanoen, että jo muutaman vuoden ajan he ovat joulukortti- ja postimerkkirahat laittaneet Hurstille tai muuhun hyväntekeväisyyteen, sellaiseen, jossa apu menee taatusti niille kaikkein vähäisimmille. Niin taidan minäkin ensi vuonna tehdä.

Joulumieltä jokaiselle, niille jotka juhlivat lahjojen kera ja niille, jotka haluavat vaatimattomammin joulunsa viettää sekä myös niille, jotka olosuhteiden pakosta jäävät lahjoja vaille.
Muistakaa joulupadat ja keräykset, sillä pienistä hyvistä teoista kertyy suuri virta ja paljon hyvää mieltä ja se on se, joka tuo joulun - joulun antajalle ja joulun saajalle. Muistakaa naapurin yksinäistä vanhusta, muistakaa lapsia, joille ei pukki tuo lahjojaan, muistakaa lähimmäistä lämmöllä - eikä vain ajatuksissanne vaan teoissanne.

Hyvää ja lämmintä joulua ihan jokaiselle!

Eija

SATUJA TAIVAAN SAMETILLA

Ilta pimenee, heitin imurin nurkkaan ja istuin koneen ääreen. Kyntteliköt valaisee ikkunoita ja muutama hiutale leijailee ilmassa. Etelässä tulee kuulemma lunta, meillä maa jäätyy ja routaantuu vähäisen lumen alla. Näin pimeän aikaan tuntuu, että mielikin routaantuu. Ei jaksa, ei viitsi, ei huvita. Pitää välillä ottaa vasen käsi käyttöön ja nostaa itseä niskasta, jotta ei lysähdä läjään ja jää pöydän alle lumppukasaksi.
Yritin päivittää kotisivuille jouluista yläpalkkia, mutta sivusto rupesi näyttämään aika kummalliselta ja painoin äkkiä nappia, peruuta. Päivityksen pitäisi olla helppoa ja onhan se sellaiselle, joka on enemmän internetin kanssa väsännyt. Ollaan nyt sitten ilman joulun toivotuksia ja katsellaan samaa merimaisemaa vielä jonkin aikaa. Katsotaan, kun keksitään ensi vuonna jotain muuta.

Olen pommittanut paikallisia kauppiaita saadakseni kirjojamme kauppoihin, edes tilimyyntiin. Prismaan lupasivat ottaa, kun jaksoin aina vain muistutella asiasta. Vein kirjan torstaiaamuna ja ajattelin niiden olevan hyllyssä taatusti perjantaina, koska osaston vastaavakin oli töissä. Eipä näkynyt vielä tänäänkään, lauantaina ja ihmisiä oli pilvin pimein liikkeellä. Olisivat nyt laittaneet ne esille. Eihän tässä ole enää kunnolla myyntiaikaakaan ennen joulua. Kiukustuneena pysähtelin kotimatkalla parinkin pikkumarketin kohdalla ja revin kauppiasta hihasta kaiken kiireensä keskellä. K-Marketissa vaimokauppias päättää, joten tule huomenna, kun hän on töissä, sanoo mieskauppias. Tai sitten keskiviikkona. Minä menen taatusti huomenna ja valmiin kirjakassin kanssa. Jos sanotaan, ei, hyväksyn, sillä tilat heillä ovat todella pienet ja kirjat pitää saada kuitenkin esille, niin että joku ne löytää ostaakseen. Jos sanotaan kyllä, kiitän ja kumarran kauniisti. Kuukauden päivät olen koettanut tavoittaa myös paikallisten halpakauppojen ostajia. Puhelinnumeroita on liuta, samoin sähköpostiosoitteita, mutta puhelimeen ei joko vastata, soitto kääntyy keskukseen tai on niin pitkään varattuna, että unohdan jo iltapäivällä, mitä olinkaan aamulla tekemässä. Ja kun pitää tehdä niin paljon muutakin.
Sähköposti pullistelee käsikirjoituksia. Ihmiset ovat lyöneet pisteen teoksilleen ja pukanneet ne maailmalle. Kiihkeimmät hätyyttelevät kahden viikon päästä: - Oletko lukenut, ai etkö? No ilmoita, sillä tekisin kanssanne mieluiten yhteistyötä. Parikin kustantajaa on ollut kiinnostunut... Silloin sanon, että anna mennä vaan, jos on kiinnostusta. En ryhdy kilapsille eikä kiristämällä saa edes vastausta.
Lastenkirjoista on tullut oikea buumi. Jokainen vähänkin kynnelle kykenevä tarjoaa aivan ERITYISTÄ satua, kun ei oikeita satuja tahdo mukamas löytyä. Tästä ovat lapset pitäneet, niin naapurin kuin omatkin, kun niille on sitä luettu. Niinhän lapset tuppaavat pitämään, vaikka kertoisi halkopinosta kahden koivun välissä. Osalla on kuvituskin valmiina, osalla ei, osalla kuvitus on upeaa, osalla mukavaa katseltavaa aikuisenkin silmin ja osalla turhaa töherrystä.
Sen verran paljastan, että meidän Nellamme on kirjoittanut sadun, johon on piirtänyt myös muutaman kuvan ja kirja tuleekin keväällä markkinoille. Samoin olen ottanut ilomielellä vastaan kemiläisen Saara Heikkisen sadut ja lorut, joita on Pikkukakkosta myöten esitetty. Qvistin sisarukset viimeistelevät Niiki kakkosta, ykkönenkin oli ihan hyvin myyvä kirja. Myös allekirjoittaneella on satukirjaprojekti työn alla. Sadut ovat valmiit, kun vain jäisi aikaa kuvitukseen, kun pitäisi saada työnimellä Barranco Blanco-kirjakin (suom. valkoinen laakso) viimeisteltyä. Ei sitten taaskaan mitään hempeää, vaan raaka murha melkein kotiportailla Lapin selkosilla, jota Jouni lähtee selvittämään ja ajautuu Espanjaan saakka. Ihan vihjeeksi vaan, että se Barranco Blanco on olemassa ja talokin siellä... Ja ihan vaan vihjeeksi, että itse kävin siellä talossa klo 23.00 täyden kuun aikaan ja se punainen valo, se paloi siellä ja... No, ei nyt sentään koko romaania tässä. Mutta tuosta se kaikki lähti liikkeelle.

Mukavaa itsenäisyyspäivää kaikille!

Eija

LAUANTAITERVEISET HÄMEENLINNASTA

Ikkunastani näkyy uusi asuinalue - ei, en ole kotona juuri nyt vaan Hämeenlinnassa, karu ja puuton pelto on rakennettu taloja täyteen. Pensasaidat ovat kolmikymmensenttisiä, naapuri naapurin kainalossa. Minä en tällaiseen asumiseen kykenisi. Ympärillä pitää olla tilaa ja kunnon puskat naapureiden välillä, ettei kuulu eikä näy ja oma rauha ja varsinkin yksityisyys säilyy. Kerrostaloasukiksi en alkaisi, ellei ole niin pakko, ettei muuta vaihtoehtoa ole.
Puksuttelin junalla torstaina Hämeenlinnaan, olin varustautunut lukulaitteella, johon olin tallentanut useita uusia käsikirjoituksia ja tarkoitukseni oli lukea menomatkalla yksi ja paluumatkalla toinen, mutta kuinka ollakaan - yhdeksän luetun sivun jälkeen laite jäi niille sijoilleen, ei liikkunut eteen, ei taakse, ei mennyt kiinni ja teksti jähmettyi ruudulle. Siinäpä sitten oli aikoimukseni ohentaa käsikirjoituspinoa. Olkoon mokoma. Keskityin Jason Watsonin kirjaan Duende, jossa täysin flamencoa tuntematon, ymmärtämätön ihminen haluaa oppia sen syvimpiä syövereitä myöten. Ostin kirjan kerran ale-myynnistä ja se on lojunut hyllyllä aikansa. Minä pidän kirjasta, mutta epäilen, että kaikki eivät jaksa sitä lukea. Minua viehättää espanjalaisuudeen kerronta, se kuinka tämä henkilö on päässyt sen sydämeen, mitä hänelle on tapahtunut, kaikki se flamencoon liittyvä musiikin erikoisuus, josta ainakaan minulla ei ollut minkäänlaista käsitystä.
Työt eivät näytä jättävän rauhaan edes lauantaina. Olin juuri ja juuri herännyt, kun puhelin soi ja ihminen toisessa päässä alkoi selittää. "Minä kuule olen kirjoittanut nyt uuden kirjan, muistatko kun tarjosin sitä edellistä?", sanoo soittaja. Muistan minä. "Minulla on siis uusi käsikirjoitus,siinä on sama henkilö kuin...", innokas soittaja selittää. Keskeytän hänet ja sanon, että nyt on lauantai, herran tähden, olin nukkumassa ja minun kelloni näyttää 8.15. Harvoin edes nukun näin pitkään ja se on minulle onni ja autuus - saada kerrankin nukkua. Ei, en suuttunut, harmistuin vain hiukan ja sanoin, että paras kun laitat kässärin sähköpostiini. Katsotaan sitten. Niin katsotaan sitten...

Eilen illalla olimme Hämeenlinnan uudessa teatterissa katsomassa Anna-Leena Härkösen Ei kiitos. No joo, upeat näyttelijät, mutta tekstin rivous, vaikka se välillä hauskaa olikin, ei minua naurattanut. Ne pikkutuhmat ja vihjailuihin peitetyt asiat olivat paljon hauskempia kuin se suoran aktin ja rivojen repliikkien esitys, joille monet nauroivat. Minä en edes voinut taputtaa. En silti voi katua mentyäni katsomaan näytelmää. Tulinpahan vain vahvistaneeksi käsitystäni Härkösen tekstistä. Minä en pidä hänen kirjoistaan ja nyt pidän vielä vähemmän. Sisareni sanoi, että kirja on vielä hirveämpi, että näytelmä oli vain pehmeä versio siitä. No, ehkä olen tiukkapipo, mutta se minulle sallitakoon, jokainen taaplaa tyylillään. Voin silti sanoa, että odotin näytelmän päättyvän. Kokemus kokemuksena. Minä lienen outo olio, koska teatteri oli täynnä ja näytelmäkin pyöri jo toista vuotta. Huvinsa kullakin. Minä menen mieluummin vaikka oopperaan tai balettiin kuin toista kertaa katsomaan Härköstä.

Ja nyt lähdemme lempipuuhiin, kirpputoreille. Sisko tonkii lastenvaatekasoja, minä antiikkia ja oikeaa vanhaa kaivellen tai etsien halpoja kirjoja, ehkä kantensa menettäneitä löytöjä. Niin että huvinsa kullakin - meillä kirpputorit ja antiikkikaupat monen muun asian lomassa.

Eija

PYHÄINPÄIVÄN AJATUKSIA

Ilta pimenee, mutta luonto antoi vähän tasoitusta lumipeitteen muodossa. Toivottavasti se pysyy maassa, sillä rapakelit ovat olleet viheliäisiä - varsinkin kun talossa on koiria, joiden tassujen ja mahanalusten peseminen on ihan oma operaationsa.
Aamupäivällä kävelin Perämeren rannalla; oikealle jäi kaupunki harmaaseen utuun piiloutuneena ja vasemmalla pölläytteli omia pilviään taivaalle Enso. Meri kutoi jääpeitettä ja irtonaiset ohuen ohuet jäälautat helisivät toisiaan vasten. Meri oli harmaa ja kylmä, viime kertaiset joutsenet olivat lentäneet pois ja mieli paloi itselläkin jonnekin kauas pois kaikesta kiireestä.
Ihmisillä on nykyisin aina kiire. Kaikki pitää saada siinä silmänräpäyksessä. Pari kertaa viime aikoina on käynyt niin, että käsikirjoituksen tarjoaja ei ole malttanut odotella yhteydenottoa, ja kun ei neljän viiden viikon odottelun jälkeen ole puhelin soinut, on kirjoittaja tehnyt kirjastaan omakustanteen. Mikäs siinä, tarjokkaita on, yhtä käsikirjoitusta ei jää kaipaamaan. Mutta ei kai kukaan oleta, että nytkin, kun on nelisenkymmentä käsikirjoitusta luettavana, se viimeinen ehdittäisiin lukea alle kuukauden. Ja kun sen yhden saa pois käsistä, on tilalla kaksi uutta. Ja kun päivään kuuluu niin paljon muutakin: korjataan tekstiä, vastataan sähköposteihin, koetetaan saada kirjoja kaupaksi, puhutaan puhelimessa, maksetaan laskuja, pakataan ja vastaanotetaan kirjoja, tehdään uusintatilauksia, etsitään edelleen halvempia painotaloja, ladataan kirjoa Podiin,kontrolloidaan ja ylläpidetään nettisivuja jne.
Tämän syksyn kirjat ovat kaikki valmiit, mutta työn alla on ensi vuoden teoksia, joita nyt oikoluetaan ja sen jälkeen taitetaan, kansia työstetään... Siltikin jossain vaiheessa tulee jostain syystä kiire.

Viime viikolla olin tilaamassa lippuja Pienkustantajapäiville ja onnekseni satuin vilkaisemaan sähköpostiani, jonne oli ilmestynyt viesti, että päivät perutaan - ei ole osallistujia, kaikilla on kiire näin sesonkina. Olin pettynyt, sillä asialista näytti hyvältä ja sellaiselta, josta olisi voinut saada ideoita itselleen. Pienkustantajat on toiminut viimeisen vuoden tehottomasti. Yhdistyksellä on ollut tapana jakaa Sampo-palkinto eri sarjoissa. Itse lähetin v. 2009 kilpailuun useampia kirjoja, mutta niistä ei kuulunut yhtään mitään. Ei yleensäkään koko Sammosta. Liekö nyt olisi valittu vuoden 2009 Sammot vai joko olisi ollut menossa vuosi 2010, josta en ainakaan itse ole saanut tietoa ollenkaan. Yhdistyksellä ei ole enää innokkaita vetäjiä ja jäseniä. Ehkä siihen on syynä se, että pienkustantamot ovat hajallaan pitkin maata ja kaikilla kädet täynnä työtä, väkeä minimaalisesti, ettei ehdi osallistua ja matkustaminenkin alkaa olla jo tyyristä kauempaa kulkiessa (nyt Kemi-Helsinki-Kemi Finncomilla 219 euroa + bussimatkat, Finnairilla 369 euroa sama reissu). Olenkin ajatellut, että on turhaa maksaa jäsenmaksua,kun ei ole kunnon toimintaakaan.

Mutta ei huolta, aion minä matkustaa - Hämeenlinnaan saakka ja ihan junalla puksuttelen. Istun seitsemän tuntia junassa ja paneudun kaikella tarmollani käsikirjoitusten lukemiseen - suurin osa on ladattu lukulaitteelle. Eihän sitä passaa koko viikoloppua rillutella. Perjantaina painelemme kuitenkin vähintään antiikkikauppoihin ja käymme teatterissa sisareni kanssa, jos hän vain saa varattua liput johonkin näytökseen. Kierrämme hienoja lenkkipolkuja pitkin järvenrantaa ja kyläilemme erään yhteisen tuttavamme luona. Sunnuntain sitten istun taas junassa ja syvennyn vielä suuremalla tarmolla käsikirjoituksiin. Tuleepahan hoidettua samalla kertaa sekä huvi että hyöty.

Selaillessani erästä espanjalaista sivua, sattui silmään yhdenlainen kalajuttu:
"Pepito kysyi äidiltä: - Onko totta, että isommat kalat syövät pienempiä kaloja? -Kyllä vain, äiti vastasi. - Syövätkö ne myös sardiineja? - Syövät. - No, miten ne oikein saavat purkin auki?"

Jutun voi jokainen ajatella mielensä mukaan. Ainahan ne isot pieniä hotkivat ja jos ei muuta niin vähän potkivat, ja kansien aukomiseen niillä on järeät keinot.

Nyt sitten tanssimaan tähtien kanssa.

Eija

Pienkustantaja, kummajainen...

Pari päivää sitten postilaatikosta kolahti Pienkustantaja-lehti. Puheenjohtaja Reima Luoto kirjoittaa huolestuneena monista asioista, joista yhdistyksessä on aiemminkin puhuttu. Hän sanoo mm., että paljon puhuttu e-kirja on tulossa hyvää vauhtia, mutta kuinka hyvää, sen näyttää aika. Useammat pienet kustantajat odottavat e-kirjan markkinoille tuloa toiveikkaana. Nettikirjakaupan kehittyminen ja e-kirjat kun tulevat lisäämään tasa-arvoa pienkustantajien ja suurten välillä. Mutta tapahtuuko näin, onkin jo toinen juttu, on oma skeptinen ajatukseni.
Pienkustantajapäivät on määrä järjestää jälleen 18.11 ja yhdistys on esittänyt toivomuksen, että kulttuuriministeri osallistuisi näille päiville ja tulisi kertomaan näkemyksistään ja vastaamaan kysymyksiin. Myös itse yhdistys porskuttaa pohjassa, koska sen voimavarat ovat vähäiset. Ihmiset pyörittävät muiden toimiensa ohella sitä vapaaehtoisesti ja näin on pyritty pitämään kulurakenne mahdollisimman alhaisena. Meillä pienillä kun ei oikein ole varaa isoihin jäsenmaksuihinkaan.
Luoto huhuilee: missä jäsenet nukkuvat? Alkuvuosi on ollut vaisu eivätkä kirjamessutkaan ole kiinnostaneet, joten niihin ei sitten ole osallistuttu. Hän sanookin, että osittain tämä passiivisuus on ymmärrettävää, sillä kirjamessut tulevat kalliiksi eikä niiden myynti useinkaan kohoa merkittävästi. Tämänhän minä jo koin Oulun messuilla. Hukkaan heitettyä aikaa suurin osa ja tulos positiivinen nolla. Myös maksut messuille ovat nousseet ja myynti vähentynyt - Turun kirjamessut eivät kiinnostaneet edes turkulaisia, joten pienkustantajien osallistuminen sinne peruttiin. Itse koen välimatkan Helsinkiin ongelmana. Täältä kun lähtee käväisemään, niin sille kertyy hintaa - käväisylle, vaikka aika muutoin antaisikin myöten. Asia, josta itse saan myös jatkuvasti kritiikkiä on se, että kirjailijoidemme kirjoja ei mainita Hesarin listoilla. Ei mainita ei, kun Hesari ei niitä sinne laita, ei se minusta ole kiinni. Samaa sanoo Luoto. Hesaria ei pienten listat kiinnosta. Luoto sanookin, että tässä asiassa meidän pienten on ryhdyttävä aktiivisiksi, agressiivisiksi ahdistelijoiksi. Mutta kun ei jaksa kaikkea. Jos Hesari ei kirjalistojamme julkaise, niin ei julkaise, itse en enää sen asian vuoksi jaksa tapella. Tosin jokunen kirjailijoistamme on ollut itse aktiivinen ahditelija ja saanut siten kirjansa listalle. Ja se on hyvä se.
Seuraavilla Pienkustantajapäivillä pitäisi käsiteltämän asioita mm. Kopioston, Sanaston ja Kirjasäätiön ja muidenkin toimijoiden kertomana, mitä tapahtuu - pienkustantajien eduksi.E-kirjaa tullaan käsittelemään, johtaja Yrjö Repo kertoo kirja-alan tämän hetken tilanteesta ja pisteenä iin päällä toivottavasti on kulttuuriministeri, jonka pitäisi kertoa valtion kirjallisuuspolitiikasta ja onko sitä edes olemassa.
Lisäksi puheenjohtaja Luoto esittelee valtioneuvostolle luovutettavan mietinnön.
En tiedä kuinka monia lukijoita pienkustannustoiminta kiinnostaa, mutta mielestäni on hyvä tuoda esille onglemia ja niitä korkeita kynnyksiä, joita päivittäin kohtaamme työssämme ja toiminnassamme. Usein meidät vain jyrätään, ennen kuin olemme edes itse huomanneet tulleemme jyrätyksi. Ja kun emme kynnyksien yli pääse, napisevat myös kirjailijat.
Lopputuotteen kuluttaja eli lukija voi auttaa asiaa valitsemalla myös pienten tuotoksia kirjakaupoista. Näin kaupat huomaavat, että helmiä löytyy myös pienistä, helmiä, jotka ansaitsevat tulla luetuksi.

Lisää aiheesta, kunhan kokous on pidetty ja sen suoma anti sulateltu.

Siihen asti - mukavia lukuhetkiä Nordbooksin kirjojen parissa

toivoo Eija

Lunta odotellessa

Pari päivää sitten ripautti ensilumet. Maailma valkeni - vai valkeniko. Tämän aamun sanomalehdessä oli iso uutinen: Ekforsin lähettämiä laskuja ei kannata maksaa. No miksei? Siksi, että herra joka firman omistaa, ei halua tilittää saamiaan rahoja eteenpäin. Miten tämä kirjallisuutta koskee. No, ei mitenkään, paitsi jos satun olemaan Luppiossa (Ruotsin Övertorneå), niin olisihan se kiva, että läppäri toimisi ja saisi tehtyä töitä sielläkin. Enää kun ei kynttilänvalossa sulkakynällä ehdi eikä pelkän takan lämmössä tarkene.

Eilen illalla jakeluauto työnsi taas varaston täyteen kirjoja, jotka pitää saada vielä laskettua ja osa on pakattava tukkuihin ja Kustannustaidon logistiikkakeskukseen. Maanantain nimittäin tiedän menevän taas lastenhoidossa, se on se mummun osa, mutta ilmankaan en siitä tahtoisi jäädä. Niinpä siis töitä viikonloppuna ja lastenhoitoa maanantaina.
Kun mietin aamulla yhteydenottoa Prismaan ja sitä, voisinko mennä sinne kirjojamme esittelemään joulun alla, jyrähti mies pöydän takaa, että anna olla. Kotihommat on rempallaan, vapaatakin pitää olla eikä hän halua katsella tuota raatimista yhtään enempää.
Minä siihen, että kun jotkut kirjailijat valittavat, että en tee mitään heidän kirjojensa eteen. Mies siihen, että pyydä ne pariksi päiväksi kylään, niin näkevät, että heidän kirjamyyntinsä ei ole minun tekemisistäni kiinni.
Niin, pakko sanoa, enempään en pysty, en jaksa enkä ehdi. Juuri ja juuri nuo kaksi harrastusiltaa bailatinon ja espanjan kielen opiskelussa menevät ja enemmät menot jo sotkevatkin kaiken ja töitä pitää tehdä myöhään illallakin.
Tämä jatkuva prässi ja työ, joka ei lopu, mutta josta ei juuri palkkaa heru, on saanut minut miettimään asian mielettömyyttä. Toisin sanoen motivaatio työlle alkaa olla hukassa. Voisin toki pyörittää firmaa toisinkin ja jos olisin nuorempi, sen tekisinkin, mutta enää en halua ottaa lainaa enkä palkkatyöntekijöitä taittajaa lukuunottamatta.
Olen antanut itselleni armoa ja jätän vastailematta mm. ei-tärkeisiin sähköposteihin, joita muutamat erittäin innokkaasti lähettelevät ja joiden asiasisältö on turhaa turinaa ja narinaa. Jos uhraan joka aamu tunnin vastailemalla näihin posteihin, voin sen ajan käyttää olemalla yhteydessä asiakkaisiin. Nyt olen koettanut etsiä markkinoita niin halpahalleista kuin säätökaupoistakin. Mutta enpä ole onnistunut myymään niihin mitään. Seuraavaksi ovat vuorossa sellaiset divarit ja antikvariaatit, jotka ostavat nk. häntiä. Niitä on meillekin jäänyt aika lailla. Nythän niitä ei enää jää, sillä Kirjavälityksen Print on demand toimii ihan mukavasti ja sinne nyt lataan kirjan, kun sen myynti alkaa hiipua, mutta sitä kuitenkin jonkin verran menee.Nämä "hännät" ovat kallista tavaraa varastossa, sillä vaikka niitä ei enää kukaan osta, ne pitää inventoida ja ilmoittaa verottajalle tilinpäätöksessä ja nehän nostavat yrityksen tulosta, josta pitää maksaa vero. Siis vero sellaisesta, josta ei koskaan tule sitä tuloa, mikä sillä hetkellä on pakko laskea varaston arvoksi.
Häntinä on Miljoonaprojektia, Valkoista kansaa, Kertomus sokeudesta, Matkalla jonnekin, Karhubongarit, Kierrätyskeskus, Altaat, Alais, Operaatio pohjoinen, Jäähyväiset tuulelle, Murhan filosofia, Himpulametsä ja muita tarinoita mm. Joten jos joku tahtoo halpaa lukemista, ne lähtevät painokustannusten hinnalla. Tervetuloa ostoksille - nämä toistaseksi sähköpostin kautta.
Isälle sopivia lukulahjoja.

Syksy on tuonut myös kaikenlaisia kilpailuja ja tapahtumia. Olisi mukava, jos joskus joku meidän kirjailijoista nappaisi jonkun palkinnon. Silloin minäkin nostaisin hänen kunniakseen, jos en nyt samppanjalasia, niin ainakin vesilasin. Sitä odotellessa...

terveisin Eija

Pohdintaa

Syksy on saapunut totaalisesti tänne pohjoiseen. Olen käveleskellyt tai voisiko sanoa ennemminkin juoksennellut Ajoksen rantamaisemissa Perämeren rannalla parina päivänä ison valkean koiran kanssa. Olen jälleen kerran siis joutunut koiravahdiksi. Tätä koiraa ei passaa päästää irti enkä halua tavata toista koiranomistajaa sen kanssa ulkoillessa, sillä en ole varma, miten ystävällisesti kävelyttämäni dogo vieraisiin kanssani suhtautuu (sitä ei pitele mikään, kun se päättää lähteä ja se painaakin muutaman kilon enemmän kuin minä). Metsään mokoman kanssa ei ole menemistä, koska se on riistaverinen ja kulkee kuono tuulta vasten koko ajan nyt, kun hirvet on hätyytelty liikkeelle. Sitä paitsi hirvimiehet ovat karkottaneet minut koirineni metsästä. En halua tulla ammutuksi hirvenä - en halua tulla laisinkaan ammutuksi. Ja siitä voin olla varma, että jos osun lähelle ajoa, lähtevät sekarotuinen Mara ja pystykorva Pipsa taatusti mukaan. Voi miten ihana leikki onkaan meneillään, ne luultavasti ajattelevat. Siispä joudun hakemaan ulkoilureittini sieltä, missä saa taatusti olla rauhassa.
Nyt kun syksyn kirjat ovat meillä kahta lukuunottamatta valmiina, nekin odottavat vain kansia, niin olemme taittajan kanssa keskittyneet sähkökirjaan.
Kirjavälitys lähetti tässä parisen viikkoa sitten tietoa siitä, miten liittyä mukaan heidän e-kirjojen jakelujärjestelmään. Se vain oli niin kallis pienelle kustantajalle, että ohitamme sen tarjouksen toistaiseksi. E-kirjoja pitäisi myydä todella paljon, että ne kustannukset peittyisivät enkä ihan vielä jaksa uskoa e-kirjan valloittavan lukevaa joukkoa kokonaan. Olemme kokeilleen monen kokoisia taittopohjia e-kirjoille. Kirjat suositellaan tehtäväksi epub-formaattiin, mutta sekin on hankala ja työläs taitto ja jokaista taitettua kirjaa pitäisi myydä kymmeniä, jotta palkkakustannukset peittyisivät. Siksi olemme toistaiseksi päätyneet normaaliin pdf-formaattiin ja etsineet optimaalisen koon ajatellen lukulaitteita, mutta myös sitä, että teksti olisi helppoa lukea tietokoneen ruudulta. Näitä varten ei myöskään tarvita Adoben tarjoamaa ilmaista ohjelmaa, ellei nyt varsin halua sitä käyttää sähköisten kirjojen keräilyyn. Ostajalle kirja lähetetään sähköpostilla ja hinta tulee olemaan huomattavasti halvempi kuin paperikirja.
Tänä syksynä ovat lehdet kirjoitelleet e-kirjan tulevan vauhdilla ja syrjäyttävän Suomessakin nopeasti paperikirjat. En jaksa ihan vielä uskoa siihen. Itse en halua lukea kirjaa tietokoneelta tai lukulaitteelta kuin pakon edessä. Mutta myönnän lukulaitteen kätevyyteen mm. matkoilla. Kannat ohutta ja kevyttä laitetta käsilaukussa, mutta sinulla on melkoinen määrä luettavaa tekstiä laitteen sisällä. Käsikirjoitusten lukemiseen olen toisinaan laitetta käyttänyt, mutta jos tekstin heittää laitteeseen rtf:nä tai doc:na, sanat katkeilevat mistä sattuu eikä tekstiä välttämättä pysty suurentamaan tarpeeksi isoksi, jotta lukeminen olisi mukavaa.
Kustantajana on kuitenkin pyrittävä seuraamaan aikaansa ja kyettävä tarjoamaan mahdollisuutta hankkia e-kirjoja meiltäkin. Nämä kirjamme eivät kuitenkaan toistaiseksi tule leviämään kirjakauppoihin, koska meidän tulisi kyetä maksamaan aika monta tuhatta euroa Kirjavälitykselle siitä, että saisimme heidän palvelunsa käyttöömme. Netissä on joitakin e-kirjoja tarjoavia suomalaisia kauppoja, joiden toivon ottavan myös meidän e-kirjamme myyntiin. Aika näyttää, mikä on oleva paperikirjan kohtalo ja minkä verran e-kirja vie paperikirjalta myyntiä.
Sitä odotellessa otankin hyllystäni Marcela Serranon kirjan käteeni ja uppoudun pitkästä aikaa valmiiseen kirjaan.
Mukavia lukuiltoja pimenevän syksyn myötä teillekin.

toivoo Eija

SILTATAIDETTA

Ikkunasta loistaa syksyn ruska ja tuntuu kuin se valaisisi huoneen, vaikka muutoin taivas onkin pilvessä. Olen väsynyt, äärettömän väsynyt ja koetan nyt pinnistellä tämän läpi. Kyllä se siitä ohi menee, kunhan viimeisen syksyn kirjan lähetämme painoon.
Ehkä sitten ennätän kirjoittaa keskeneräisen tekstini valmiiksi ja jatkaa muutamaa muuta kirjallista työtäni. Ryhdyin hieman itsekkääksi ja ilmoittauduin Kemin Työväenopiston tunneille - latinobiciin ja Espanjan kielen kertaamiseen ja syventämiseen. Lisäksi prosaistien tapaamiset alkavat jälleen ja pääsemme tuulettamaan ajatuksia ryhmässämme, johon kuuluvat tällä hetkellä Jussi Siirilä (tunnette hänet varmaan Hannele Laurin hampaista-teoksesta), Ritva Kokkola, Jorma Koski, Kari Hanhisuanto, Siiri Magga-Miettunen, "ulkojäsenenä" Annika Eräpuro, joka ei ole kemiläinen sekä minä. Istumme turisemassa kulttuurikeskuksen kahviossa ja mietimme kaikenlaista. Olemme ottaneet ryhmänä kantaa kirjastoauton lopetukseen, kirjaston uudelleenjärjestelyihin, jotka tuntuvat käsittämättömiltä ja muutamiin muihin aiheisiin yleisönosastoissa. En tiedä, onko kannanotoillamme vaikutusta, mutta jos ei mitään yritä, ei mitään myöskään tapahdu.
Sain sähköpostitse kutsun Kemin Karjalahden alikulkusillan avajaisiin, johon on asetettu erilaisia ympyröitä ja soikioita, joihin päiväkotilapset, insinöörit ja minä olemme työstäneet tekstiä. Lapset ovat kirjoittaneet lyhyitä hauskoja toteamuksia, siltainsinöörit aikanaan rustanneet ohjeita piirrustuksiin, jotka tavallisen ihmisen järjellä menevät oikeasti suoraan yli hilseen. Taiteilija, kuvanveistäjä Marjukka Korhonen on tehnyt teosten muotoilun. Nyt tämä moottoritien alikulkusilta teoksineen avataan virallisesti 24.9.2010 klo 9.00. Kävin vakoilemassa etukäteen, millaisilta nuo metalliin kaiverretut tekstit näyttävät. Sinne vain kemiläiset joukolla vaikkapa kuntokävelylle ja katsomaan ja lukemaan lasten mukavia lausahduksia tai miettimään insinöörien aivotuksia. Minun tekstini piti muotoutua aiheesta kuvitteellisia kemiläisiä ja kai minä jotain kuvittelinkin, mutta sitten sain ajatuksen, jonka kirjoitin paperille ja toivoin taiteilijan valitsevan sen kolmen erilaisen tekstini joukosta. Isäni rakensi tätä kaupunkia ja muuta Suomea yhdessä toisen miehen kanssa, niinkuin monet muutkin entisajan timpurit. He kulkivat YIT:n kirvesmiesporukoissa sinne, missä töitä oli. Halusin ikuistaa heidät tekstiin. He olivat niitä nöyriä ja hiljaisia miehiä, jotka tekivät ahkerasti töitä ja jotka rakensivat maatamme sotien jälkeen. Olen onnellinen ja tyytyväinen, kun taiteilija sitten ottikin tämän tekstin päätekstikseen, mutta oli hän valinnut myös kahdesta muusta tekstistä pätkän ja näin laatoissa on todellisten kemiläisten muisto höystettynä kuvitteellisilla henkilöillä.
Nyt minun pitäisi keksiä lyhyt puhe. Hups, mistäs tuollaisessa tilanteessa puhutaan?
Sormi suuhun ja kysymysmerkki...

Taiteellisin terveisin

Eija

AURINGON ANTEJA JA SURUJEN SUMMAA

Mukava olla kotona takaisin, vaikka työpöydällä on sellainen kasa avaamatonta postia, että hirvittää. Espanjassa oli kuuma ja Aarnen pettymykseksi en machetoinut yhtään mitään, sillä olin pyörtyä, kun näin, että puutarha oli kuiva kuin Sahara ja vuokralainen kehtasi väittää kastelleensa sitä, kuten oli sovittu. Letkut olivat hautautuneet ruohon alle ja niiden esiin saaminen oli kovan työn tulos. Avukseni sain Pacon naapurista, joka oli jäänyt työttömäksi. Hän ryhtyi oitis karsimaan viiniköynnöksiä appelsiinipuista, leikkaammaan ruohoa, joka tarvitsi aika järeät aseet sekin. (Niille jotka eivät tiedä, Espanjassa ruoho kasvaa pitkinä liekoina ja solmukohdasta kun osuvat maahan, niin siihen kasvaa juuret ja taas kiemurteleva liaani jatkaa matkaansa. Kun näitä paperinarun paksuisia vihreitä liaaneja kasvaa toinen toisensa päälle, ovat ne sellainen puskuri, että niiden hävittäminen ja kuriin saaminen pusertaa yhden jos toisenkin hikipisaran.)
Paco siis machetoi, sahasi, raivasi ja kirosi. Sitten lähdettiin ostoksille ja alettiin rakentaa kunnollista kastelujärjestelmää, jota Paco alkaa hoitaa. Siinä välissä hoidin muut asiat, siivosin kuivaa roskaa kasoihin, jotka poltetaan, kun lupa syksyn päälle heltiää, kastelin irtoletkulla niitä puita, jonne letku ylsi. Yksi jos toinenkin paikka oli rempallaan. Tulipa urakoitua kello 9-20 välisen ajan aika hartaasti, kun aikaa perillä oli niin vähän. Jaksoin lueskella lukulaitteeseen lataamiani käsikirjoitusehdokkaita jonkin verran. Mutta useinmiten silmät pyörähtivät kiinni ihan huomaamatta. Eikä asiaa auttanut naapurin Antonion kukko, joka kiekaisi ensimmäisen herätyksensä ennen neljää ja siitä sitten tunnin välein. Ja se kukko oli muutaman metrin päässä makuuhuoneestani. Toinen naapuri, Edina sanoi, että jos Antonio ei olisi lukinnut siipikarjaansa monen aidan ja lukon taakse kettujen varalta, niin se pitäisi tehdä hänen varaltaan, sillä hänellä oli kana kynittävänä kukon kanssa ja jonain päivänä hän sen vielä tekisi.

Tarkoitukseni oli myös käydä penkomassa Fuengirolan kirjakauppoja ja tutustua Alhaurinin uuteen kirjastotaloon, mutta aikomukseksi jäi, sillä sellaiseen ei tällä kertaa ollut aikaa. Puhelinkin syyti muutamaan kertaan ikäviä uutisia, jotka saivat miettimään niin elämän kuin työnteonkin tarkoitusta. Olin sopinut aiemmin keväällä alustavasti erään kirjailijamme kanssa, että hän tekee synopsiksen eräästä hyvinkin mielenkiintoisesta aiheesta. Ehkä noin kolme viikkoa sitten hän soitti aika masentuneena ja pyysi minulta potkua takamuksiin. - Nyt ei kuule onnistu mikään, hän sanoi. - Tuntuu niin tyhjältä ja ajatus on sekasotkua.
Tiesin hänen masennuksestaan, sillä hän oli siitä minulle aiemmin kertonut. Kun sitten sain viestin, että hän on kuollut, tuntui kuin joku olisi lyönyt. Itsesyytökset iskeytyivät ajatuksiin: olinko ollut viimeksi liian välinpitämätön? En jaksanut hänen murheitaan kantaa, kun omissakin on aivan liikaa. Mietin, jaksoinko edes kuunnella kunnolla. Ehkä en... Kesti muutaman päivän, ennen kuin pystyin myöntämään, että en ole syyllinen mihinkään. Silti olo on hieman epävarma. Hänen esikoisensa oli hyvä kirja ja hän oli kunnianhimoinen - kenties hän vaati liikaa itseltään - hän teki runsaasti taustatyötä ja oli asioissa hyvinkin pikkutarkka, vaikka oleva ja nyt lähes ajatuksen asteelle jäänyt toinen kirja ovat fiktiota. Hän jätti jälkeensä yhden kirjan, jonka tekstiä ymmärrän nyt äärettömän paljon paremmin kuin aiemmin. Hän lähes kertoi oman kuolemansa.

Mietteliäänä pohjoisen ruskan keskeltä

Eija

Istun tyhjän ruudun ääressä ja mietin, mitä kirjoittaisin. Pää on tyhjä, niin kuin monesti, kun alkaa uuden romaanin. Asia on kirkkaana mielessä, mutta ruutu tuijottaa ilkkuvana valkoisena läiskänä ja vaatii keksimään edes jotain.
Voi, asiaahan olisi, mutta kaikesta ei ole tarpeen kirjoittaa. Odottelen koneen lähtöä, istumista sen uumeniin, kolmen tunnin ajan tappoa Helsnki-Vantaalla ja siitä sitten se Malagaan. Illalla keräsin matkalaukkuun vähän vaatetta, pari kirjaa varmuuden vuoksi sekä e-lukulaitteen, jonka olen ahtanut täyteen käsikirjoituksia. Niistä on tarkoitus puolentoista viikon aikana saada luettua useampia. Katsotaan miten käy. Jos puutarha rehottaa ja päivänsinet ovat vallanneet appelsiinipuut, pitäkää peukkuja, että en tule kipsattuna takaisin. Ne kauniit liaanit, joita meillä koristekasveina kasvatetaan ovat Espanjassa rikkaruohoja, jotka tappavat puut kietoutuessaan tiiviisti niiden ympärille. Alhaalla pengermällä on viidakko paksuja ruokoja, jotka hiljalleen koettavat nousta ylemmäs ja niiden kanssa saa heilua tunnin jos toisenkin. Aiemmin se ei ollut iso ongelma, kun itse oltiin paljon paikan päällä ja silloin tällöin napsaisi vaikka puutarhasaksilla metriset alut poikki, mutta tuksin vuokralaiseni on moiseen vaivautunut.Niinpä ruo´ot ovat puutuneet ja tarvitsevat jämerämpiä aseita kuin puutarhasakset.
Jotenkin kauhulla odotan seuraavaa aamua, kun aurinko nousee ja näen kaiken. Viimeksi meni viikko, ennen kuin puutarha oli saatu edes jonkinlaiseen kuntoon. Toivon vaan, että joku kiinteistövälittäjä löytäisi ostajan tai jonkun, joka vaikka vaihtaisi pienempään, ettei tarvitsisi Tarzania leikkiä. Mutta maaseutuasunnon, fincan myyminen ei ole ihan niin helppoa kuin kerrostalohuoneiston.
Mutta jotta ei olisi pelkkää valitusta, paistaahan siellä aurinko edelleen kesäisesti ja on lämmin.
Meillä ovat syksyn kirjat osin ilmestyneet ja osa odottaa painossa ja ihan viimeiset ovat viittä vaille valmiina lähtemään painoon. Kauhukertomukset näyttävät olevan tämän syksyn hitti - ainakin meillä, sillä kummallista kyllä, nämä kummitustarinat ovat saaneet lukijat liikkeelle. Hyvä niin. Nella Koskellin kirjasta on keskustelua sivuilla, samoin Bagdad sai lukijat sanomaan mielipiteensä. Muistakaa, että erittäin mielenkiintoisen lukukokemuksen tarjoaa myös Toni Ahon Samuel, josta olisi mukava saada lukijoidenkin kommentteja.

Sateisesta Kemistä

Eija

EHTII, KUN TAHTOO

... sanoi tässä äsken eräs. Vaan kun ei ole siipiä selässä eikä F1:stä alla, vaikka siitä tuskin apua olisi, kun aika menee tietokoneen näppäimistöllä. Muistitaulu ja näyttöpäätten reunat pursuavat taas keltaisia ja punaisia lappuja, sähköposti huokailee, päästä minut tästä pahasta, lue jo nuo viestit. Ja minä tyttö lähdin sitten metsään, kun en enää jaksanut. Messuilla meni ajomatkoineen reilut yksitoista tuntia, edessä odottivat tekemättömät työt, joita lienee vieläkin tekemättä. Onneksi Jenina koputtelee välillä pääkoppaani, jotta asiat loksahtaisivat sielläkin johonkin arkistoon, vaan ei sentään unohduksiin.
Minä sitten suutuin - ehtii, jos tahtoo. Himputti soikoon! Tänään heräsin vartin yli kuusi ja olin työn touhussa varttia vaille seitsemän, lopetin puolilta päivin, kun piti lähteä postiin. Ja sitten taas jatkoin, kunnes armas aviosiippa tuli syömään. Ja sitten taas jatkoin koneen ääressä, nyt tosin omilla asioillani; etsin vuokra-autoa Alhaurinista. No, saisihan sen Malagan kentältäkin, mutta meillä on ikuinen kina siitä ajaako äitee pimeällä mutkaisia teitä Alhauriniin vai ottaako taksin, elleivät naapurit ennätä hakea. Äitee on sitä mieltä, että ajaa, vaikka tietää, että saattaa löytää itsensä Malagan satamasta tai kenties Alorasta, mutta talon miesväki, johon jo kaksi ja puolivuotias kummasti myös lukeutuu, on toista mieltä.
- Eihän täällä saa nukuttuakaan, ennen kuin tiedetään, että olet perillä. Myönnän, myönnän... Minä eksyn helposti, ajan ohi liittymien ja saan hepulin, kun pitää ajaa kilometrikaupalla päästäkseen johonkin liittymään, josta ei sitten osaa suunnistaa minnekään. Minä en siis aja pimeällä ja asia järjestyi yhtäkkiä helposti. Laitoin googleen haun ja löysin vuokraamon, joka sijaitsee Alhaurinissa, joten minä pääsen ikäänkuin taksissa kotiin, koska vuokraamon työntekijän pitää kuitenkin palata takaisin Alhauriniin ja hän lupasi ajaa auton kentältä kaupunkiin, josta kyllä osaan suunnistaa kotiin vaikka silmät ummessa. Ja pois lähtiessäni nappaan hänet kyytiin toimistolta eikä tarvitse kurvailla suunnattomissa parkkihalleissa sydän sykkyrällä, missä on oikea auton jättöpaikka. Ja sitten veroilmoituksen tekoon. Haa, espanjalaiset ovat pudottaneet ei -residenttien tuloverotusta. Nyt tarvitaankin vain IBI-kuitin (joku kunnallinen vero asunnon omistajille) tiedot, josta vero lasketaan ja minulla se on vaivaiset 38 euroa, joten tulovero on nyt vain muutaman euron. Ennen se laskettiin osaksi kauppahinnasta ja osaksi IBI:stä ja sain pulittaa kolmatta sataa vuodessa.
Ai niin, minunhan piti ehtiä vaikka mitä, kun vaan tahdon. Minä tahdoin metsään ja menin metsään. Marjoja ei ole, en tiedä minne kuivuivat mustikan kukat, mutta eivät ainakaan marjoiksi asti. Kävelin suolammelle ja koirat polskahtivat sinne - tietysti. Metsä ympärillä on kuin peikkometsä, isoja korkeita risuisia kuusia, korppi raakkumassa lähistöllä, jossain huusivat kurjet ja sammalikko muodosti maahan vihreitä kumpuja niin kuin lumi talvella. Joskus minä vielä kierrän sen lammen, mutta katsotaan nyt, milloin on aikaa. Juosta en kyllä jaksa mättähältä mättähälle kuin jänö ikään. Ja sitten minä lauloin - minä laulan metsässä, kun kukaan ei kuule. Vain tuuli kuulee ja koirat, mutta ne eivät välitä. Joskus matkalla valtatiellä jossakin välillä Suomi-Espanja tai päinvastoin poikani kanssa, teki mieli laulaa jotain radion ollessa auki. Hän sanoi totisena: - Äiti, anna olla. Ja minä myrtyneenä annoin olla. Äänellään se lintukin laulaa, joten minä laulan metsässä minäkin.
Kello on kohta puoli kahdeksan ja on hyökättävä oikolukemaan paksun paksua kirjaa, joka on sisällöltään äärimmäisen mukavaa työstettävää, mutta pilkkuja puuttuu tästä teoksesta aika lailla. Pitäisi saada pois käsistä. Jenina jo hoputtaa, että milloin sitä pääsee taittamaan. Ja muistuttaa taas kauniisti hymyillen, että muista... Minä muistan. En kenties tänään, mutta huomenna. Tänään on tehty paljon ja pitää vielä jatkaa. Parikymmentä sivua oikolukua ja korjailua, sitten katson uutiset ja sitten otan luettavaksi Savolaista saattohoitoa, jota ehdin jo aloitella eilen. Kyllä Katajiston Janne osaa, huokailen heti alkusivuilla ja toivon, että jaksan lukea tekstiä pitkän pätkän kerralla. Lukeminen kun on siirtynyt iltaan, sillä päivällä ei ehdi. Ja illalla usein nukahdan, niin että lukulaite tai paperit lojuvat tyynyn vieressä enkä muista, mitä olin edes lukenut. Huomenna kuitenkin suon itselleni pienen vapaahetken. Käväisen pikaisesti hiustenleikkuussa ja hoitelen pankki- ja postiasiat siinä samalla reissulla. Minähän siis ehdin,kun yrittäjän on pakko ehtiä, muutoin kapenee se kapea leipä entisestään.
Myöhään kukkivat päivänliljat ovat kuin palavia oransseja pikkuliekkejä, kun laskeva aurinko osuu niihin. Kylmät varjot koivujen välissä ja siili pensaan alla, pystykorva heiluttaa häntää ja silmät huutavat - minä tahdon sisään.

Eija

OULUN KIRJAMESSUT

No niin, ne messut ovat ohi. Kovasti on sähköpostini pullistellut kysymyksiä, joten lienee ihan hyvä syy kirjoittaa muutama sananen messuista.
Messupäiviä oli viisi, mutta kaksikin olisi riittänyt. Messujärjestäjät olivat venyttäneet tapahtumaa ihan turhaa. Keskiviikkona messuhallissa taisi olla enimmäkseen esittelijöitä, mutta messuvieraita näkyi vähän, torstaina tuli muutama ilonpilkahdus, perjantai ei muuttunut yhtään paremmaksi, mutta lauantaina sentään riitti ihmisiä. Sunnuntai taas oli äärettömän köyhä. Myynnillisesti tulos oli heikko, hyvä kun kustannukset sai katettua, mutta yksitoistatuntisille päiville oli turha ajatella saavansa palkkaa saati päivärahoja. Mukavia katkoksia päiviin toivat muutamat kirjailijamme, jotka vierailivat messuilla. Minua vain harmitti se, että jokunen heistä oli tullut kaukaa ja sai esitellä kirjaansa tyhjille seinille. Onneksi useimmilla oli myös muita intressejä, kuten sukulaisvierailuja yms. samalla matkalla, joten ei mennyt ihan pipariksi.
Minä en ollut ainoa, joka valitti ostavien asiakkaiden vähyyttä. Valituksia kuului vähän joka suunnasta. Tuntuu kuin nämä messut tällaisenaan olisivat jo aikansa eläneet. Jotain uutta pitäisi keksiä, jolla vetää ihmisiä sisään. Taisi olla Peter Franzen, joka veti yleisöä ja jonka kirjoja myytiin oikein kunnolla, muille jäi rippeet.
Olin varannut päätypaikan ja kaksi esittelypöytää, joiden koko olisi pitänyt olla 1m x 1m (näin kalustovuokraluettelossa, mutta sellaisia ei kuulemma ollut edes heidän luettelossaan ja me mieheni kanssa katsoimme toisiamme ihmetellen - untako olemme nähneet luetteloa lukiessamme). Sain kuitenkin 50 x 220 cm pöydän ja kiukkuisesti vaadin lisää pöytätilaa, jolloin järjestettiin pieni pöytä lisäksi. (Se pieni pöytä maksoi viideltä päivältä 45 euron vuokran tuolivuokran ja pitkän pöydän lisäksi!)Naapurit, joilla oli vain neliön suuruinen esittelyala, oli survottu kaikki toisiinsa kiinni ja sitten yhtäkkiä korkea seinä, jonka taakse seuraava oli piiloutunut, joka ärsytti, sillä toisesta suunnasta tulevat ihmiset kävelivät helposti ohi, kun emme olleet näkösällä.
Meidän kirjailijoistamme olin saanut haastatteluun jokusen ja yleisöä oli paikalla vaihtelevasti. Toni Ahon julkistamistilaisuus oli kuitenkin sellainen, joka toi hyvän mielen. Ihmisiä tuli häntä kuuntelemaan ja kirjojakin myytiin nimikirjoituksella varustettuna.Pieni pelko ennen tilaisuutta kihersi vatsassa; mitä jos katsomossa ei istu ketään, sillä messuhalli jo alkanut tyhjentyä ja osa messuesittelijöistä oli jopa alkanut pakata tavaroitaan. Mutta onneksi pelko oli turha.
Itselleni messut olivat ensimmäinen ja viimeinen kerta olla mukana - ainakin tällä tavoin. Työmäärä oli suuri jo ennen messuja, kun mukaan otettavat kirjat piti laskea, jotta ne voi sitten vielä inventoidakin jälkikäteen. Siellä ne odottavat pahvilaatikoissa sitä hetkeä, jolloin jollakin sattuu olemaan aikaa inventaarioon.
Ajomatka Kemi-Oulu-Kemi on myös aikamoinen koettelemus, sillä tie on erittäin vilkkaasti liikennöity ja moottoritieosuutta on vain pieni matka. Siinäpä sitä körötteli rekkojen tahtiin, sillä kamikaze-ohituksiin ei kannattanut lähteä, kun yhden rekan tai matkailuvaunun edessä oli toinen ja taas toinen... loputtomiin. Piti oikein teroittaa itselleen, että älä hermostu, annan sen tossun olla kevyesti kaasulla. Tahtoo nimittäin olla aika raskas tuo oikea jalka, mikä lie kummajainen vasempaan verrattuna. Sitä paitsi, kun miespuolinen perheenpää (se vaan luulee olevansa pää), vaihtoi 10 v. ikäisen Nissan Maksimani Kia mikäliecitymaasturiin, niin en ole oppinut vieläkään vaihtamaan vaihteita ja välillä auto jurnuttaa isolla vaihteella, kun pitäisi kiskoa pienempää pykälään.Minulla on ikävä Nissania, jossa oli automaattivaihteet ja joka lähti ohitukseen niin kuin lentokone kiitoradalta nousukiitoon. Sillä kerkesi mennä kolme rekkaa ohi, kun Kialla pääsee yhden. Mutta miksi ei olisi mennyt, kun oli heppoja konepellin alla V6.
No, messuistahan tässä piti kirjoittaa eikä hevosvoimista ja kaasujalasta. Mutta kun ei niistä ihmeemmin ole kertomista, mitään mullistavaa ei tapahtunut, varasto ei juuri vajennut, joka oli messuille osallistumisen perimmäisin tarkoitus. Mutta aina pientä saalista jää haaviin. Kamerakin jäi kotiin yhtä päivää lukuunottamatta ja tärkeässä kuvassa ottajan käsi on vapissut, mutta julkaistaan se nyt kuitenkin, kun ei kuvallista saalista oikein ole.
Kiitokset niille kirjailijoille, jotka epätoivoisesti yrittivät esittelypöytämme ääressä kirjojaan tuoda esille. Eräs heistä ei tyytynyt pelkästään siihen, vaan haki hallista uhrinsa - ostatko vai ostatko ja...

Eija

KIRJAILIJAN TUOTTEISTAMINEN

Sormenpäät hiessä tässä päiväni aloitan. Tai olen aloittanut jo yli tunti sitten, koska kohta on vallalla taas ennätyskuuma päivä ja kuka silloin jaksaa tietokoneen kanssa työskennellä.
Olen viime päivinä törmännyt usein teksteihin, joissa keskustellaan kirjailijan tuotteistamisesta. Kirjailija ei siis enää ole vain henkilö, joka istuu kammiossaan kirjoittamassa vaan myy kirjaansa persoonallaan. Jos kuvitellaan, että se onnistuu vain isoissa piireissä, ei pidä paikkaansa. Minäkin voisin nimetä pari kolme meidän kirjailijaa, jotka ovat itse itsensä tuotteistaneet jo ennen ensimmäistäkään kirjaa. He ovat ihmisiä, jotka ovat olleet elämässään aktiivisia monella saralla ja ovat sitä edelleen ja siinä sivussa sitten saaneet kirjaansakin myytyä hyvin.
Nyt joku sanoo, että minä vain kirjoitan, en minä mikään myyntimies ole. Silti jokainen toivoo mahdollisimman laajaa levikkiä kirjalleen. Kysynkin, miten se kirja leviää minnekään, jos kirjailija ei itse yritä yhtään. Ei kustantajalla ole mahdollisuutta vaikuttaa kirjailijan omaan lähipiiriin, ystäviin, sukulaisiin, työtovereihin ja muihin sidosryhmiin kirjailijan elämänpiirissä. Ne kuitenkin ovat eräs tärkein myyntikanava, joka usein unohtuu, pienkustantamon kirjailijalle. Siitä on aloitettava. Joku on sanonut minulle, että en minä rahan takia kirjoita, mutta kyllä minä olen lukenut rivien välistä suuriakin toiveita sen suhteen. Tehdystä työstä olisi hyvä saada palkkaa, mutta sitä ei tule, ellei kirjaa myydä. Yksinkertainen yhtälö.
Sofi Oksasesta on tullut kesän aikana todellinen puheenaihe kustantamon vaihtoineen. Häntä "tuotteistetaan". Mikä ettei, hän on sanavalmis ja persoonallinen henkilö, joka pääsi Finlandia-palkinnon myötä pinnalle. Luultavasti myös tämän erittäin persoonallisen olemuksensakin myötä hän ärsyttää monia. Useimpia hän lienee kiinnostaa niin persoonana kuin kirjailijanakin, sillä moista menestystä ei liene kovin monella Finlandia-palkitulla kirjailijalla. Menestystä seuraa aina valitettava kateus.
Wsoy:n hollantilaispomo sanoo, että jatkossa kustantaminen keskittyy entistä enemmän kirjailijan persoonan ja brändin ympärille. Kirjailijan pitää olla esillä mediassa,verkossa,livenä...
Vaikka Nordbooks ei ole iso kustantamo, niin olen huomannut tämän saman pienimuotoisena meilläkin. Mitä enemmän lehtijuttuja sekä kirjailijan esillä oloa persoonana, sitä uteliaammin ihmiset kirjaa kyselevät ja sitä helpommin kirjaa myös saa kaupaksi. Yksi lehtimainos ei kirjaa myy eikä kaksikaan, vaan nimenomaan ne jutut, joita toimittajat lehtiinsä väsäävät.
Kaari Utrio on sanonut, että kirjailijan pitää olla esiintyvä taiteilija ja Katja Kettu kirjoittaa, että nyt myydään kasvoja, mutta apinaksi ei kenenkään tarvitse ryhtyä. Eipä niin...

Eija

PS. Muistakaa Oulun messut 4-8.8.

AIKAPULA

Onhan ollut lämmintä, Etelä-Suomessa vielä enemmän kuin täällä pohjoisessa, mutta jos samoissa lukemissa oltaisiin, niin eipä tarvitsisi toimistopöydän ääreen istua. Nytkin huone on kuuma kuin sauna. No, lämpö ei luita riko, vähän saattaa notkistaa. Uusia kirjoja alkaa hiljalleen putkahdella painosta, vähän ollaan etupainotteisia, jotta saadaan aivan uunituoretta Oulun messuille.
Oma aikani kiitää kuin Räikkönen ennen vanhaan Formuloissa, ei paljon kiinni ehdi ajan helmasta ottaa, kun se jo livahti. Mihin se aika meneekään - aamuisin rynnistän toimistoon, availen sähköposteja, joita kumma kyllä kuumuudesta johtuen vai kuumuuden vuoksiko, napsahtelee ruutu puolilleen. Eivätkä kirjailijaehdokkaatkaan ole laiskoina olleet, sillä käsikirjoituksia on lukea saakka. Nyt hyvin itsekkäänä ihmisenä olen ottanut luettavakseni ne kässärit, jotka on lähetetty paperilla, koska voin istahtaa ulos niitä lukemaan. Lukulaitteen teksti on välillä niin pientä tihrua, ettei siitä näe kaikkia tekstejä lukea. En tiedä, miksi joitakin tekstejä ei voi suurentaa tarpeeksi, kun toisia taas voi. Mutta lukulaitetta en huoli ulos. En ole laitteelle syttynyt. Peperiversioissa on se hyvä puoli, että jollei kirjoittaja halua tekstejä takasin mahdollisen hylkäämisen vuoksi, voi tehdä muistiinpanot liuskoihin ja osaa helpommin neuvoa kirjoittajaa.
Mutta aikaahan minun pitäisi saada jostain säkillinen lisää. Uusien nettisivujen päivitys alkaa olla loppusuoralla. Erään kirjailijan yli 500 sivuinen opus täytyy pätkäistä kahtia jostain sopivasta kohtaa ja editoida ensimmäinen puolisko lokakuuhun mennessä (huh huh!) ja koettaa sitäkin vielä lause kerrallaan typistää, koska näyttää siltä, että juonen kärsimättä isompia typistyksiä ei enää voi tehdä. Toinen puolisko näkee päivänvalon myöhemmin. Toinen kirjailija taas, jonka kirjasta tehtiin sopimus ja sivuja arvioitiin olevan taitettuna vajaa parisensataa, on innoissaan kirjoittanut koko homman uusiksi ja hehkuttaa nyt, että kasassa on ainakin kolmesataa A4:sta. Sehän ei ole enää sama kirja, josta sopimus tehtiin, joten joudun harkitsemaan julkaisua uudelleen. Vaikka moni luulee, että on hienoa kirjoittaa valtava määrä sivuja, se on hyvä vain silloin, jos tarinan juoni on koko ajan niin tiivis, että pitää koko ajan tiukasti hyppysissään, mutta useimmilla on on täytettä ja turhaa jaaritusta, joka joutaa pois. Kun siitä sanon, nousee äläkkä. Vaihtoehtojahan ei ole, vai onko...
Joo, siitä ajasta - hienot lomailmat joillakin. Mieheni otti kaksi päivää vapaata, aikoi käydä katsomassa Hailuodon. Sitten sitä taas jaksaa seuraavat 12 kuukautta. Minä olen koettanut helpottaa hänen taakkaansa. Talo alkaa tarvita pientä viilausta sinne ja tänne. Ensi viikolla tulee käymään keittiökauppias. Itse halusi tulla, luulee varmaan myyvänsä minulle koko keittiön. Minä haluan keittiöön vain uuden tason ja yhden uuden oven - tiskipöydän alle sekä apukeittiöön altaan alle uuden tason ja kaksi ovea, kun ovat veden syömiä nuo. Yläkertaan johtavia portaita olen hionut askelma kerrallaan ja lakannut. Tänäänkin loikin joka toista porrasta ylös ja alas. Kolmeen kertaan lakkaus, joka onneksi onnistuu kolmen tunnin välein. Sitten otin tunnin puu-urakan ja kuskasin kottikärryillä leivinpuita tehden pinoa kahden koivun väliin. Liiteri on lähes täynnä, sinne mahtuu enää pari peräkärryllistä hellapuita. Ne tässä viikonlopulla. Tänään sain vapaata koirien ulkoiluttamisesta, joten pyyhkäisin polkupyörällä tunnin lenkin käyden kirkkomaalla vanhempieni haudalla. Odotellessani perunoiden kypsymistä juoksin pihamaalla suihkuttelemassa pihakivien välejä rikkaruohomyrkyllä ja ajamassa muurahaisia muurahaismyrkyllä. Kävin puolilta päivin pankissa hakemassa mieheni yrityksen saamia alv-palautuksia, joita ei jostain syystä oltu pantu tilille ja sitten vein uusimpia kirjojamme kirjastoomme, juorusin kymmenminuuttisen tutun kanssa ja ajattelin käydä ale-myynnissä. Mutta en sitten mennyt, kun aikaa kunnon ale-surffailuun ei olisi ollut. Sitä paitsi kunnon ostosreissu vaatii lähtöä Tornioon ja Haaparantaan. Kemissä kun ei oikein ole enää kauppoja, joita surffata. Ja laiskaksikin olen tullut. Olen postimyyjien ihanneasiakas. Se on helppo ja vaivaton tapa hankkia tarvitsemansa kodintekstiilit ja suurin osa vaatteistakin.
Tässähän taas jumiuduin koneen ääreen, kun piti alkaa miettiä messuhintoja kirjoille ja tehdä niistä lista, jotta sitten voi inventoida myynnit jälkeen päin. Uusi Me Naiset-lehti odottaa pöydällä ja houkuttelee lukemaan. Ei, ei vielä. Sitten myöhemmin, jos jaksan. Jos en jaksa, niin taas on yksi lukematon Me Naiset odottamassa.
Jospa nyt nousen ja lähden kahville, katson paikallisuutiset ja jatkan töitä puupinon kanssa. Että pitikin tilata rekkakuormallinen...

Heinäkuun helteitä kaikille.

Eija

KESÄLOMA JA "KESÄLOMA"

Kesä keikkuu, välillä sataa, välillä paistaa, mutta itikoita riittää omiksi tarpeiksi. Minä olen niin ruvella, että pahaa tekee. Tulee kynsittyä itsensä reikiä täyteen ja varsinkin nukkuessa, jotta nyt alkaa näyttää ihan samalta kuin pikku tyttönä - paitsi, että en juoksentele avojaloin jalkapohjat parkkiintuneina.
Ihmiset lomailevat, minä en - eikä varsinkaan mieheni. Yhdessä emme ole päässeet käymään kymmeneen vuoteen missään. Hän oli viimeksi kuusi vuotta sitten pitkän viikonlopun lomalla, kun täytti viisikymmentä ja lähti Harrikallaan juhlia karkuun. Nyt hän sanoi yrityksessä, johon alihankkijan työskentelee, että pitäisi ensi viikon vapaata, kun niin väsyttää. Se ei sovi, ei missään tapauksessa. Heillä on porukkaa lomilla eikä talosta löydy tuuraajaa hänen töilleen - meilläkään ei ole osaavaa henkilöä tilalle. Joten hän saa väsyä työnsä ääreen. Hänen pitää jaksaa, sillä hänhän on yrittäjä, jolle ei lomakorvauksia eikä palkkaa tule, ellei työtä tee.
Yrittäjän elämä - yksinyrittäjän varsinkaan - ei ole ruusuilla tanssimista. Työssä olevat narisevat pienistä tuntipalkoista, mutta eivät huomaa jakaa vuosipalkkaa tehdyillä työtunneilla, josta se todellinen tuntipalkka muodostuu. Meillä yrittäjillä ei ole sosiaaliturvaa siten kuin työssä olevilla. Me emme saa sairauspäivärahoja heti ensimmäisestä päivästä alkaen vaan meitä syyllistettään asettamalla muutaman päivän karenssin. Kun tarvitset työntekijää sairasta tai lomalla olevaa työntekijää tuuraamaan, on usein tulos siltä kuukaudelta nolla tai pakkasella. Meille ei myöskään kukaan maksa siitä, että viitsimme palata lomalta töihin. Työntekijä on kallis investointi yritykselle ja työntekijän pitää nykyisin tuottaa tai työntekijä on pihalla. Niinpä niin - Wsoykin pisti tuottamattomat työntekijät pihalle ja siitäkös äläkkä nousi mediassa. En ota kantaa, koska en tiedä asian taustoja. Mutta jokin syy vähennykselle on varmasti olemassa.

Aamulla, kun lukaisin sähköpostini, viestitti espanjalainen asianajani, että olen Fuengirolan kaupungin velkalistalla. En sanonut kirosanaa suomeksi vaan se kaikkein rumin sana tuli kyllä vaistomaisesti espanjaksi. Asia on nimittäin näin: asuimme ennen Fuengirolassa, ja siellä ollessa ostettiin iän vanha auto, joka sitten joskus 2007 katosi eikä sitä ole löytynyt. Teimme siitä ilmoituksen, joka katosi ties minne ja seuraavana vuonna minulta oli ulosmitattu n. 128 euron tiemaksut pankkitililtä. Kun menin paperin kanssa kaupungintalolle, sain monen mutkan kautta maksun takaisin ja samalla ohjeet lisäpapereiden tuomiseksi. Muutaman satasen autosta emme olleet tehneet edes ilmoitusta poliisille, siellä kun tunnetusti jonotetaan eväiden kanssa, että pääsee tekemään denuncian. No, nyt selvittiin reilulla tunnin jonotuksella ja saatiin paperi, joka kiireimmiten kiikutettiin kaupungintalolle ja luulin asian olevan kunnossa. Mutta mitä vielä, nyt minua karhutaan samasta autosta. Maksa suomalainen tiemaksut tai ulosmittaamme pankkitilisi. No, espanjalaisella pankkitilillä ei ole paljon ulosmitattavaa, mutta jospa ne käyvät käsiksi talooni... Että tekee mieli päräyttää toinen vahva ja mustanpuhuva ... ja mielellään jollekin virkailijalle.
Pitääkö minun ostaa lentolippu, mennä poliisilaitokselle, pyytää denuncia ja juosta taas sen kanssa virastoon vai maksanko olemattomasta autosta tiemaksut? Että pitää olla vaikea ja byrokraattinen maa. Sanotaan, että Suomi on muuttumassa samanlaiseksi ja se pitää paikkansa, mutta minä sentään olen suomenkielinen ja on helpompi rähjätä suomeksi kuin espanjaksi.
Eikö nyt keltään löydy takataskusta sen verran rahaa, että ostaisi taloni pois ja pääsisin eroon koko mokomasta Espanjan maasta? Olen niin kyllästynyt kaikkiin tuhannen turhiin ja aikaa vieviin asioihin, joita on todella vaikea hoitaa. Eikä minulla näytä olevan aikaa käydä edes Hämeenlinnassa siskon luona, niin miten sitten Espanjassa. Viva España!

Eija

SANALLISIA SYTYKKEITÄ

Sattuipa käteeni uusin Parnasso. Puheenvuorossa Erkki Kiviniemi tekee tunnustuksia. Hän kertoo työskennelleensä kustannustoimittajana parisenkymmentä vuotta aloittaen työnsä kunnianhimoisena ja tunnollisena nuorena idealistina. Hän oli luvannut myös antaa jokaiselle jonkinlaista palautetta tekstistä, jonka sai luettavakseen. Hän sanoo ihanteensa murentuneen hitaasti mutta varmasti. Hän ei enää lue kaikkia käsikirjoituksia, hän vain silmäilee ja selailee niitä.
"Vain harva käsikirjoitus jaksaa sytyttää niin, että luen kaikki sivut," hän kertoo tunnustaneensa eräälle konkarikirjailijalle. Kirjailija oli vastannut, että sinusta on siis vihdoinkin tulossa kunnon kustantaja.
Näin. Minun on jo tässä vaiheessa myös tunnustettava kaikille julkisesti, että teen ihan samaa. Selailen ja silmäilen. Yleensä luen ensimmäiset sivut. Jos teksti ei imaise minua mukaansa niillä ensimmäisillä sivuilla, hyppään jonnekin muutaman kymmenen sivun päähän, luen vähän, jos ei vieläkään tunnu miltään, luen vielä pätkän jostain ja se jää siihen, ellei sytykettä ole tarpeeksi. Jos jo ensimmäiset sivut ovat täynnä kirjoitusvirheitä, puuttuvia pilkkuja jne. en jatka edes selailua, vaikka tarina tuntuisi hyvältäkin. Kirjoitusvirheet osoittavat välinpitämättömyyttä ja sitä, että kunhan nyt kokeillaan kepillä jäätä. Kirjoittaja ei ole tosissaan. Jos ei osaa välimerkkejä sijoittaa oikein, osaako sitten muodostaa edes luettavia lauseita.
Kiviniemi sanoo nuorena lukeneensa Vilho Vikstenin ohjeeksi laatiman Kolmen sivun säännön ja närkästyneensä siitä: Lue kolme ensimmäistä sivua ja päätä sen jälkeen, jatkatko. Kiviniemi myöntää, että sääntö on viisas. Käsikirjoitusten tulvasta ei ehdi kaikkea lukea kokonaan, ja miksi haaskata aikaansa, kun jo alkumetreiltä huomaa, että tarina ei saa uteliaisuutta heräämään, ei vie edes sen vertaa, että tahtoisi lukea eteenpäin. Itse käytän apunani esilukijoita, jotka kommentoivat lukemaansa.
Kiviniemi sanoo etsivänsä tekstistä henkeä, kosketusta, aitoutta. Hän sanoo etsivänsä tekstissä elävää kirjoittajaa, jonka ilmaisut sytyttävät. Niin minäkin - aina kun avaan uuden tekstin, toivon todella, että siinä on jotain sellaista, mikä pitää minut tiivisti tekstissä kiinni, että kuljen kirjoittajan tarjoamien sanallisten kuvien kautta oman mielikuvitukseni loihtimiin kuviin ja elän kirjaa, elän kirjassa. Silloin kirja on minun mieleiseni.
"Todenmukaisuutta" tavoittelevat omaan elämään perustuvat romaanit ovat kaikkein väsyttävintä luettavaa, Kiviniemi toteaa lopussa. Minä yhdyn hänen sanoihinsa. Niin ovat. Jokaisen elämä on arvokas ja ainutkertainen hänelle itselleen, mutta ei muille, elleivät tapahtumat ole niin järkyttäviä tai historiallisia, että ne ylittävät elämäkertojen hankalan kynnyksen.
Mutta- nyt sateisen päivän jälkeen tuuli puskee pilvet horisonttiin, aurinko muistuttaa olemassaolostaan ja on oikea aika lähteä ulos. Suomen kesä kun on niin lyhyt.

Eija

TARPEELLINEN TARVEPAINATUS TAI SITTEN EI

Jatkuvasti kehittyvän tekniikan myötä myös kirjankustantaminen on murroksessa. Kirjan elinikä on supistunut vuosi vuodelta. Kirjakohtainen menekki on laskenut ja tittelimäärät kasvaneet vuosittain. Tämä panee myös kirjailijan kustantajan kera ponnistelemaan saadakseen kirjansa esiin. Kirjatulva alkaa olla jo niin suurta, että uusi kirja on nopeasti vanha.
Print on demand eli tarvepainatus onneksi antaa mahdollisuuden pitää kirjaa myynnissä ilman varastoa. Usa:ssa tarvepainatus on jo arkipäivää. V. 2008 siellä julkaistujen On Demand-nimikkeiden määrä oli jo suurempi kuin perinteisellä tavalla painettujen kirjojen. Trendi Suomessakin on ollut, että nimikemäärät kasvavat, mutta painosmäärät pienenevät. Tarvepainatuksessa kirja ei ole koskaan loppuunmyyty ja näin kirjan elinkaari pitenee. Silti kaikki jakelukanavat ovat käytössä. Lisäksi tarvepainatus on ympäristöystävällistä. Varastossa pyöriviä vuosien vanhoja kirjoja ei tarvitse makuloida, säästyy varastotilaa, säästyy varastovuokria, säästyy raaka-aineita ja rahaa, koska varasto on digitaalisessa muodossa.
Tarvepainatuksessa kustantaja tuottaa kirjan tiedot annetun formaatin mukaisena. Me olemme lähes alkumetreiltä lähtien hakeneet mahdollisimman kannattavaa toimintatapaa ja ainoa oikea suunta on paperisten kirjojen osalta Prin On Demand. Juvenes Pritin verkkokaupasta löydät sellaisia kirjojamme, joista osa on jo loppuunmyyty. Juvenes niitä kuitenkin toimittaa tilauksesta. Kirjan saa postitse tai sen voi noutaa sovitusti Juveneksen kirjakaupasta Tampereelta. Lisäksi Kirjavälityksen ja Hansa Printin tarjoama uusi toimintatapa on mieleinen. Kirjan tiedot ladataan tietyn kanavan kautta Kirjavälityksen tiedostoihin, josta ne menevät Hansan digitaaliseen varastoon. Kun kirjakauppa tai kirjasto tilaa kirjaa Kirjavälityksen kautta, Kirjavälitys "painaa nappia" ja Pod-kirjaksi tallennettu kirja (yksi tai useampia) on painettuna Kirjavälityksellä yleensä 2:n työpäivän kuluessa, josta se lähtee välittömästi tilaajalle. Näin kustantamon ei todellakaan tarvitse miettiä, kannattaako ottaa lisäpainosta makaamaan varastoon, kun alkuperäinen painos on myyty loppuun. Pod-kirja on aina pehmeäkantinen, koska kovakantisen kirjan yhden kappaleen hinta nousee niin kovaksi, ettei sitä osta kukaan.
Koska kirjan myynnin ennustaminen on vuosi vuodelta vaikeampaa tarvepainatus vähentää riskiä, pienentää varastoja, parantaa saatavuutta ja lisää myös kustanteen tulosta.
Jotkut ovat tätä kehitystä vastaan, mutta ainakin minä olen ottanut sen ilolla vastaan. Tällä hetkellä meillä on meneillään niin pod-kirjojen tallennus uuteen palveluun kuin e-kirjojenkin muokkaus. Tekniikan edessä vain pitää olla nöyrä. Me nimittäin taittajan kanssa etsimme formaattia e-kirjoille. Yleisesti suositellaan epub-tiedostomuotoa, mutta se vaatii kokonaan uuden taiton aikaa vievällä tavalla. Ja kirjaan käytetty aikahan nostaa hintaa. Lisäksi mahdollisia formaatteja on muitakin, mutta koska lukulaitteita on myös eri merkkisiä ja eri formaatteja tukevina sellaisena sillisalaattina maailmalla, niin päätimme yksinkertaisuuden vuoksi muokata e-kirjat pdf-muotoon. Silloin työstämme vain muutamia yksityiskohtia painoon menneestä formaatista ja saamme hyvän e-kirjaformaatin, joka ainakin Adoben ilmaisessa lukuohjelmassa näytti hyvältä. Yksikään e-kirja ei lukulaitteessani näytä hyvältä (olen ladannut siihen meille tulleita käsikirjoituksia sekä joitakin ilmaisia e-kirjoja). Joudun zoomaamaan tekstin isommaksi, koska en muutoin näe lukea. Ehkä minun olisi pitänyt ostaa paljon isompi laite ja oikeasti nähdä laitteet luonnossa eikä tietokoneen ruudussa nettikaupassa. Rivit juoksevat mukavan epäsäännöllisen näköisesti, sillä e-kirjaa ei saa tavuttaa. Lukulaite kun ei ymmärrä tavutusta. Välillä nämä tekniset asiat tuntuvat ylipääsemättömiltä ja turhauttavat, mutta eteenpäin vain mennään. Torstaina ryhdytään uuden nettisivun tekoon, joten vanhat sivut eivät päivity hetkeen. Jonkin aikaa lukulaitetta käyttäneenä, en suostu koskaan lukemaan valmista romaania lukulaitteelta vaan haluan kirjani kirjana - paperisena kirjana. Lukulaite on minulle vain työkalu, josta en todellakaan lempikirjailijoideni teoksia haluaisi lueskella.

Juhannusta odotellen

Eija

Aurinko paistaa. Toivottavasti kylmien jälkeen uusi lämmin kausi alkaisi. Kukkapenkit työntävät juolaheinää, pääskyset ovat muuttaneet autokatokseen -jokakesäiset vuokralaiset, joten siirrän autoni pois sieltä, etten häiritsisi pesintää.
Päivät ovat vilahtaneet ohitse kuin huomaamatta, kaikenlaista puuhaa on niin paljon eikä valmista tule. Se naisten iänikuinen riesa- ikkunoiden pesu on parhaillaan menossa. On tosin ollut jo useamman viikon, kun en ehdi yhtä tai kahta enempää kerralla pestä, saati että jaksaisin. Puolustuksekseni voin sanoa, että taloomme on jostain kumman syystä siunaantunut 25 kpl ikkunoita, joten niitä saa todellakin pestä.
Ja kun noita lämmityspisteitäkin - takkoja ja uuneja on useampia, niin se teettää töitä puusavotassa. Mies tilasi rekkakuorman - luitte oikein - rekkakuorman koivurankoja. Iltaisin niiden läheltä kuuluu kummallisia ääniä, kun miehen tekemä kone halkoo ja pätkii puita. Sen kun piti tehdä semmoinen aparaatti, vaikka niitä lienee kaupassakin. Tyhmään kysymykseeni tuli kipakka vastaus: tuli paljon halvemmaksi. No, moni asia meillä on tullut paljon halvemmaksi teknisten kojeiden osalta, sillä mies niitä värkkää tallissaan illat pitkät - ellei sitten kiillota moottoripyöräänsä tai korjaa jotain autonrämää. Minä kutsun häntä usein Pelle Pelottomaksi, sillä kaikenmoista se romuistaan kehittää. Tämä puusavotta siis työllistää minuakin, sillä puut on saatava liiteriin. Miksi tehdä tällainen työ lämmityksen eteen? En tiedä, kai siksi, että on vähän hullu eikä opi koskaan ymmärtämään, että vääntäisi sähkötaulusta patterit isommalle ja maksaisi sähkölaitokselle kunnon laskut. Niin että huvinsa kullakin.

Eilinen päivä sai karmaisevan alun, kun sain puhelun onnettomuudesta. Poikani ja hänen serkkunsa laittoivat nyt keväällä sora-auton, koska molemmat olivat työttömiä nuoria miehiä. He saivat sopimuksen ja osakkuuden välitysfirmassa, mutta työt eivät alkaneetkaan silloin kuin oli suunniteltu. Mutta kaikki kulut alkoivat juosta ja siinä on tarvittu avuksi meidänkin lompakkoa. No, nyt kun auto vihdoin oli täydessä työn hyörinässä, sen lento katkesi kuin kanan kaula. Sukulaispoika oli ollut ajamassa kapeaa tietä murskaamolta täydessä lastissa kohti ratatyömaata ja toinen auto oli tullut vastaan. Pusikot peittivät näkyvyyden. Nämä kaksi autoa kohtasivat ja yrittivät väistää toinen toistaan. Tyhjä auto osui täyden auton lavan reunaan ja sinne meni sukulaispoika jänkään, että vilahti. Tuulilasi lähti lentoon, tietokoneet, piirturit, radiot, la-puhelimet löysivät osoitteen jostain hillankukkien keskeltä ja sukulaispoika itsensä kaiken rojun alta hieman mustelmilla ja naarmuilla - luojan kiitos. Sillä vahinko olisi voinut olla niin paljon suurempi hänen osaltaan. Niin että kahden työttömän nuoren miehen työttömyys jatkuu, kunnes mahdollisesti saadaan uusi auto tai tai vanha on korjattu. Ja kuinka kauan se vie, sillä auton pitää olla tiettyä tyyppiä, muutoin joutuu vaihtamaan lavankin. Tämäkin auto metsästettiin Saksasta ja lava Ruotsista, kun Suomessa ei vastaavia käytettyjä ollut yhdelläkään myyjällä tarjolla.
Ja mitä onnettomuus minulta vaati - hermoja. Jokainen pommitti minua; anna vakuutusnumero, mistä saa kiinni tarkastajan, soita sinä, ei täältä pysty,soita sille..., annoin sinun numeron..., loputtomiin. Ja kun minä menin nukkumaan, Ylitorniolla aherrettiin auton noston kimpussa yökahteen. Ne pusikot raivattiin muuten välittömästi. Että semmoista tässä elämässä...
Miten tämä sitten liittyy kirjoittamiseen. No ei mitenkään. En jaksanut saarnata vanhoista, mitä niistä jo moneen kertaan puhutuista ja kirjoitetuista. Ja ainahan tällaisia tapahtumia voi käyttää vaikka jossain romaanissa, jos joku haluaa.
Kirjoista puheen ollen tuli mieleeni: suuret kiitokset niille kirjailijoillemme, jotka ovat leikkeitä tai linkkejä lehtijuttuihin lähettäneet. On mukava lukea ja seurata, millaisia arvosteluja kirjat saavat. Tänään posti toi Kirsi Pehkosen juttuja ja ilahduin jutuista kovasti. Kiitos Kirsi ja tsemppiä sinulle ja Saulille sinne, minne nyt olittekin menossa. Ja taisipa Katajiston Janne ja Sauli Uhlgren olla myös jossain tilaisuudessa yhtä aikaa kirjojaan esittelemässä. Siellä Etelä-Suomessa onkin kaikenlaisia tapahtumia pitkin kesää, mutta valitettavasti välimatka on niin pitkä täältä, että vaikka mieli tekisi lähteä moniin tapahtumiin, on se vain mahdotonta. Mutta kaikki jotka kynnelle kykenevät, tulkaa sitten Ouluun elokuussa.
Lämmintä kesäkuuta toivotellen

Eija

TIETOTEKNIIKKAA

Välillä tuntuu, että kaikki asiat pitää hoitaa netissä. Elämä on mennyt sinne. Eikä se aina helpota hommia - päinvastoin. Miehelläni on huoltokorjaamoyritys, jossa laskutetaan saksalaista yritystä. Yrityksellä on Suomen osasto (Finland Oy), mutta yhtäkkiä iso saksalainen sanoi yrittäjille arvonlisäverolainsäädännön muututtua, että laskut Saksaan ja ilman veroa. Kyllä minä surffasin verosivuja, kun etsin tietoa asiasta. Saattoiko näin olla. No, kyllä se vain oli. Mieheni yritys tekee palvelua, josta aiemmin tilitettiin vero normaalisti, nyt ei tilitetäkään vaan laskutetaan saksalaista ilman veroa ja se sitten maksaa veronsa kai Saksassa - tiedä häntä. Verotilien myötä kaikki muuttui. Verottaja markkinoi netin kautta tehtäviin ilmoituksiin Katso-tunnisteita, mutta meilläpä se ei onnistu, sillä niin vanhanaikaisia olemme, että meillä perheessä on yhteinen käyttötili - ja nimenomaan tämän tilin tunnisteita tarvittaisiin verottajan Katso-tunnisteen luomiseen. Tätä Katso-palvelua taas tarvitsisin voidakseni ilmoittaa verottajalle saksalaiselle lähetettyjen laskujen arvon. Paperista ei enää hyväksytä ja jos hyväksytään, niin se pitää anoa jostain Etelä-Suomen virastosta hyvin perusteluin. Tässähän käy kuten pankkien toiminnassa, kohta asiakas hoitaa oman verotuksensa itse - mitä niitä enää virkailijoita palkkaamaan.

Reilu viikko sitten sain postissa tilaamani sähköisten kirjojen lukulaitteen. Latasin siihen meille tulleita käsikirjoituksia ja ihan huvin vuoksi netistä imuroimani ilmaisen e-kirjan kokeillakseni miltä tuntuu lukea myös jo valmista kirjaa. Totesin aika pian, että minusta ei koskaan tule e-kirjojen kuluttajaa. Työkaluna se käy juuri siihen tehtävään, johon sen hankin, mutta en ota mokomaa peliä mukaan lomalle enkä lue siitä romaaneja, sillä lukunautintoa se ei anna samaan tapaan kuin paperinen kirja.
Doc-tiedostot ovat aika hauskoja ainakin tässä koneessa, sillä se katkoo sanat mistä sattuu. Erään rtf-tiedostona tulleen käsikirjoituksen ä- ja ö-kirjainten merkit se on korvannut kummallisella merkillä ja sen tekstin lukemiseen tarvitaan joko hirveää intoa tai huumorintajua, jos haluaa sen lukea lukulaitteelta.
Näitä laitteita on monen kokoisia ja näköisiä. Minun laitteeni ei näytä kokonaista kirjan sivua normaalikoossa, koska en halunnut niin suurta masiinaa. Laitetta voi käyttää pystyssä tai vaaka-asennossa, siinä voi zoomata kirjaimet isommaksi, mikä helpottaa huononäköisen lukemista. Ja se on todellakin nopeuttanut käsikirjoituksen lukemista, koska voin ottaa laitteen mukaani ja lukea illalla vaikka vuoteessa.
Ei - minä en kuitenkaan pidä lukulaitteesta enkä aio tulevaisuudessakaan lukea laitteesta muita kirjoituksia kuin mitä työn puolesta täytyy tehdä. Minä haluan edelleen kääntää paperista kirjan sivua, tuntea kirjan painon käsissäni ja vaikkapa vanhan kirjan tuoksun, tutkia divarista löytämäni kellastuneen opuksen painovuosia, omistuskirjoituksia ja syventyä sen tarjoamaan sisältöön. Siis eläköön paperinen kirja kauan.

Nyt pitää tutustua uuteen kännykkään, sillä entinen on pudonnut niin usein lattialle, että kohta se taitaa sanoa toimintasopimuksen irti. En vain jaksaisi sitä enää. Olen usein aika kyllästynyt tietokoneisiin, ja kaikkiin teknisiin härpättimiin, niiden epämääräisiin ohjeisiin ja toimintaan. Niitä on joka puolella, niitä pitää osata käyttää sujuvasti ja kun ei osaa, otsa pisaroi ja kiukku nouseen. Tekee mieli kerätä joka ainut vemputin ja nakata ikkunasta ulos. Silmissä häilyy kuva harmaantuneesta hirsimökistä jossain Lapin ikihonkien syleilyssä, jonne juuri ja juuri sähkö tulee. Siellä luonnon rauhassa, kaukana kaikesta voisi elää luonnon kierron mukaan, johon ei sähköiset härvelit kuulu. Kun vaatimattomasti eläisi, niin vähälläkin tulisi toimeen. Vai tulisiko?

No siitä ja monesta muustakin asiasta joskus myöhemmin.

Eija

TURUILTA JA TOREILTA ETEEN TULLUTTA

Sain viime viikolla Suomen Pienkustantajat ry:n jäsenlehden, jonka etusivulla oli puheenjohtajan kirjoitus otsikolla "Monopolit jylläävät kahden puolen Pohjanlahden".
Hän on usein kirjoittanut ja kokouksissa maininnut siitä, kuinka suuret monopolit ovat vallanneet kirja-alan. Hänen kirjoitustaan lainaten: "Niillä on hallussaan suurimmat kustantamot, kirjatukut, kirjakaupat sekä sanoma- ja aikakauslehdistö. Ne ovat lujittaneet otettaan myös kirjastomarkkinoilla. Viranomaisiamme tämä kehitys ei huolestuta, kaikkein vähiten kulttuuriministeriötä, joka sivistysmaissa yleensä ajaa kielen ja kirjallisuuden etua. Nyt myös Ruotsissa on älähdetty samasta asiasta. Pienkustantajat ovat siellä todenneet, kuinka heitä kammetaan pois markkinoilta, etenkin kirjakaupoista."
Tämä aiheuttaa sen, että Pienkustantajat pyrkii hankkimaan tulevaisuudessa näkyvyyttä netin kautta, joka on tasavertaisempi toimintaympäristö,puheenjohtaja lisää. Tuntuu hirveältä, että muutama iso puulaaki saisi kirjansa kirjastoihin ja pienet sitten koettaisivat myydä teoksiaan turuilla ja toreilla. Netti ei mielestäni auta asiaa, ellei siihen uhrata aikaa, vaivaa ja vähän rahaa. Nyt meillä on Pienkustantajien nettikirjakauppa, jonne alkuaikoina lisäilin tarjottavia kirjoja kiitettävällä innolla, mutta olen lopettanut sen, koska tilauksia sieltä ei juuri tule. Lisäksi sivujen yhteydessä esitetyt tiedot ovat vanhoja eikä niitä näytä kukaan päivittävän. Sivut ovat samalla myös yhden kustantamon mainos. Jos Pienkustantajien halu olla netissä voimakkaasti esillä on tätä luokkaa, niin kummastelen jatkuvaa puhetta tekojen puuttuessa.

Pienkustantajat ovat perinteisesti osallistuneet messuille tms. tapahtumiin yhteisesti, koska tapahtumat ovat kalliita kustantaa yksin. Kirjan ja Ruusun päivään oli varattu yhdistykselle koju ja neljä pöytää. Mukana oli vain kolme yhdistyksen jäsentä. Nordbooks ei edes aikonut osallistua, jo pelkkä matkan teko pohjoisesta etelän tapahtumiin on työläs, raskas ja kallis. Tulevaisuudessa ei yhdistys osallistu Kirjan ja Ruusun-päivä tapahtumaan, Turun messujen ennakkoilmoittauminen on yhdistyksen osalta peruttu, koska osallistujia ei ole tarpeeksi ja kustannukset kohtuullisen korkeat, Helsingissä yhdistys on esillä ja ne kustantajat, jotka ovat sieltä paikkansa varanneet. Pöytä Hesassa maksaa 350,-, pelkkä kirjanimike 30 euroa yhdistyksen pöydällä. Kuka olisi se onnellinen, jonka viisi kirjaa lähettäisin messuille yhdistyksen pöydälle? Ei kukaan, sillä en näe mieltä siinä, että valitsisin kymmenien kirjojen joukosta yhden tai kaksi nimikettä toivoen, että ne myytäisiin messuilla ja saisin sen 30 euroa pois. Lisäksi minun pitäisi itse viedä ja noutaa kirjat messuilta pois. Junalla n. 190,00 euroa keikka. Autolla kenties vähän vähemmän.
Näitä kysymyksiä messuillaoloon tulee aina tasaisin välein. Vastaus on ei - me emme osallistu messuille, paitsi nyt Oulun messuille. Sastamalaan lähtisin, jos olisi käsipareja apuna, joku ajamassa kaverina autolla ja auttamassa kirjalaatikoiden kanssa.Sastamalan kohdallakin tulevat päälle majoituskulut, mutta monen henkilön kertomana olen kuullut tapahtumassa myytävän kirjoja kohtuullisesti.
Siksipä valitsin Oulun,joka on sen verran lähellä, että voin päivittäin tuoda täydennystä mukanani eikä tarvita teräsmiehiä kirjoja kantamaan. Oulussa siis järjestetään suurmessut 4-8.8. Olen varannut kaksi pöytää kirjoillemme. Olen ollut yhteydessä messujärjestäjiin ja kysellyt kirjailijoillemme esiintymismahdollisuuksia ja niitähän on tarjolla jonkin verran.

Tämä oli pitkä aasinsilta erääseen tekstiin, johon törmäsin netissä. Henkilö, kirjailija itsekin, jonka nimeä en enää muista on tehnyt opinnäytetyön pienkustantamoiden markkinoinnista ja tämä opinnäytetyö tuntui olevan pelkkää pienkustantamoiden arvostelua. Hän mainitsee, että isot kustantamot järjestävät kirjailijoilleen julkistamistilaisuudet, lehdistötapaamiset, tulevat itse paikanpäälle tilaisuuteen jne., mutta hän ei muista millaisilla budjeteilla pienet tekevät töitä. Eikä edellä mainittu pidä paikkaansa. Paikkakunnallamme on esim. keskisuuren kustantamon kirjalija ja ihan itse hän tilaisuutensa järjestää enkä ole niissä kustantamon edustajaa tavannut. No, minun olisi pitänyt olla noin viidessäkymmenessä eri tilaisuudessa viime vuonna. Viisikymmentä menetettyä työpäivää, matkakustannuksina luultavasti noin 6000 - 7000 euroa, kahvitarjoilut jokusen verran ja hänen vaatima mainostus ei liene kaukana kahdestakympistä, jolloin luku hipoisi liki kolmenkymmenen tuhannen euron määrää. Näitä satsauksia ei koskaan saisi takaisin. Ja hänkin näytti tietävän rivikirjailijan myyntiluvuista ihan riittävästi. Hän arvostelee myös sitä, että kirjailijaa kehotetaan markkinoimaan teostaan - eihän siihen ketään pakoteta, mutta kun rivikirjailijan paras myyntipiiri on kuitenkin oma lähiympäristö, työpaikat, sukulaiset jne., joita kustantaja ei tunne, niin tuskin kustantaja saisi senkään vertaa tähän lähipiiriin kirjoja myytyä kuin kirjailija itse. Mutta kun on hyvä ja asia kolahtaa yleisöön, niin pienestäkin kustantamosta ponnahtaa pinnalle, esimerkkinä vaikkapa Heli Laaksonen.
Eräs huomautus koski sitä, että kustantamo ei järjestä jokavuotisia juhlia, joihin kirjailijat voivat tulla tapaan toisiaan. Eipä hän paljon anna painoarvoa yhden, kahden tai kolmen hengen kustantamoille, jotka muutoinkin painavat pitkää päivää kaapiakseen leivän vaikealta saralta. Kuinka monta kirjailijaa tulisi, jos järjestäisin kalaasin? Kenties muutama, mistä rahat tarjoiluun, vai leivonko muutaman pullaleetan pötköttelemään pöydälle? No, tästä idea - ei kun pikkujoulun viettoon Espanjan kotiini. Muistakaa ottaa ilmapatja mukaan, sillä sänkyjä ei ole tarpeeksi. Tämä on kutsu. Se siitä juhlimisesta.
Opinnäytetyön tekijä kertoo haastatelleensa kolmea pienkustantamoa ja hän kirjoittaa erään kustantamon omistajan sanoneen, että pienkustantamon kirjojen kritiikkejä eivät lehdet juuri julkaise, joten kriitikot eivät niitä tee. Tässä olen kehottanut kaikkia menemään rohkeasti oman paikkakunnan lehden toimitukseen, jotta edes siellä omilla kulmilla saisi jutun. Lehdistöllä on erittäin tärkeä osa kirjallisuuden levittämisessä ja julkisuusarvo perustuu usein muuhun kuin varsinainen kirjallinen ansio, mainitsee opinnäytetyön tekijä.Hän oli etsinyt arvosteluja tietyltä ajalta lehdistä Apu, MeNaiset ja Eeva, jotka määriteltynä aikana olivat julkaisseet 155 juttua tai arvostelua, joista 8 oli pienkustamon kirjailijoista. Näistä eniten juttuja saivat Otavan, Wsoy:n ja Tammen kirjailijat, tässä järjestyksessä.
Kirjojen mainonnasta loppukuluttajalle hän vetää johtopäätöksen, että mainonta saattaa (huom!) tuottaa tulosta vasta, kun tekijä on tuttu tai tuntemattoman kirja on saanut mediassa tarpeeksi huomiota. Raadollista, eikö totta? Oikeastaan hieman surullista.
Opinnäytetyössä kritisoitiin kustantajien markkinointikyvyttömyyttä - hän jopa heitti, että markkinointia voi opiskella. Minä tolloina hän meitä pitää? Itse olen aikanani opiskellut alkuperäisen ammattini lisukkeeksi myös kaksi vuotta työn ohessa markkinointia (kuljin Hesassa myötäänsä luennoilla ja tenteissä) ja saanut siitä jopa kunnon paperit. Intohimoni kun oli jossain vaiheessa lukea muutakin kuin romaaneja.Näin oudosti on tullut opiskeltua myös äidinkieltä, kirjallisuutta ja kirjoittamista. Uskon, että useimpien pienkustantajien osaamisessa ei ole puutteita markkinoinnissa vaan se on kirjojen myyntikatteissa ja kuitenkin aika pieniksi jäävissä myyntiluvuissa, jotka eivät anna mahdollisuuksia hankkia tarpeeksi apua työhön, se on jaksamiskysymys, ajanpuute ja monet muut seikat, jotka estävät täydellisen paneutumisen yhden kirjailijan kirjan markkinointiin. Minäkin mietin kokonaisuutta -sitä, miten saada esille useita kirjoja ja jokainen kirjailija. Mm. erään nuoren miehen avustuksella teimme iskun noin kahteen sataan kirjastoon sähköpostitse. Hän teki hienon esitteen ja sen kirjat olivat kunnon tarjouksessa kirjastoille. Yhtään tilausta ei tullut tästä ponnistuksesta. Kustansin Jussi Wahlgrenin Kemiin - hän näytteli silloin Salkkareissa (on nyt muuten Sampo-pankin mainoksessa se lätsäpäinen äijä), mutta eipä Salkkarinäyttelijäkään kiinnostanut. Juttu saatiin kaupunkilehteen ja sen verran kirjamyyntiä, että kattoi lentolipun hinnan. Mainonta ja markkinointi ei ole yksioikoinen asia. Se mikä vetää porukkaa lähimarkettiin, ei päde kirjamarkkinoinnissa ja se on tosi. MOT.

Kantaa saa ottaa, keskustelu on avattu. Osallistumista...

toivoo Eija

JA NIIN TULI KESÄ...

Ihanaa, lämmintä, jopa kuumaa. Toivotaan, että tästä alkoi kesä eikä takatalvi yllätä. Meilläkin täällä pohjoisessa sipulikukat työntävät varsiaan terhakkaasti penkeistä. Kun vain jaksaisi siivota ne. Tontti on hiirten ja myyrien jäljiltä melkoisen sotkuinen, osa pensaista syöty - siitä syytän jäniksiä. No, olkoon! Kesä kaikilla, onni yksillä. Minun pitäisi oikeastaan keskittyä siivoamiseen, mutta kas kummaa kun laiskottaa. Muutama blogimerkintä sallittakoon. Taustalla soi yksi kymmenistä Espanjasta raahaamistani levyistä ... Sólo vivir, quiero estar junto a ti, yo no quiero sufrir, ven y dime que si, sólo vivir, entergarlo todo, sólo vivir...
Niinpä niin, joka kielellä sitä kaihoten julistetaan yhdessäolon tahtomista ja haluttomuutta kärsiä. Ja tämänkö pitäisi vauhdittaa minut pesemään ikkunoita, ei sentään, vaihdan tilalle kohta vauhdikkaampaa; Helmut Lotti kun vetää komealla äänellään Malagueñan tai kansansävelmän La Cucaracha, niin lasta ja pesuriepu heiluvat ihan itsestään ja kas puhdasta tuli.
Jaa että miksikö kuuntelen espanjalaista: helppo selitys, koetan ylläpitää kielitaitoani hoilaamalla tekstejä laulajan kera (se on kuulemmea kauhean kuuloista perheen mielestä, mutta nyt talo on tyhjä koiria lukuun ottamatta, joten en aiheuta kärsimystä muille), toisekseen - pidän espanjalaistyylisestä musiikista, olen jopa oppinut kuuntelemaan flamengolaulajia ja portugalilaista fadoa ja katselen taivaskanavilta Andalucian tv:tä, kauhistelen yhdessä naapurin (ruudussa lukee vechino/a) kanssa sitä, kun naapurin kylppäri romahti niskaan tai talo halkesi keskeltä ja siellä sairas äiti (madre) makaa sängyssä eikä pääse mihinkään hoitoon (ihan kuin meillä - tosin en tiedä tarvitseeko vanhusten asua osin sortuneessa talossa). Sitten haastatellaan asianajajaa (abogado) ja tätiä (tia) ja serkkua (primo/a). Suluissa olevat lukevat aina henkilön nimen kera ruudun alalaidassa. Tässä vierähtääkin puoli tuntia ja lopuksi vielä omaisten viimeiset taivastelut andalusialaisella korostuksella ja arvatkaa paljonko ymmärtää, kun hampaaton andalusialainen puhuu. Ei sitten mitään. Mutta hauskaa on.
Espanjasta puheen ollen, työskentelen nyt kovasti sen eteen, että suurimmasta osasta syksyn kirjoja olisi oikovedokset hyvissä ajoin, koska minun on lähdettävä Espanjaan syyskuussa (ellei onni ole suosinut ja talo mennyt kaupaksi, jota epäilen kovasti tässä maailmantilanteessa). Siellä on niin paljon työtä itse talossa ja puutarhassa, että kirjojen teosta tulee siltä osin pakkolomaa, jota ei sieltä käsin pysty tekemään. Onneksi löytyi Jenina, joten asiat kyllä hoituvat koto-Suomessa.

Toni Ahon, tulevan kirjailijamme, neuvosta olen tilannut lukulaitteen, johon voi ladata käsikirjoitustarjokkaita ja lueskella niitä sitten vaivattomammin kuin tietokoneen ruudulta. Odotan mielenkiinnolla postia ja kerron sitten joskus kokemuksisista, kun ehdin itse asiaan perehtyä. Jollain keskustelupalstalla, etsiessäni erinäisiä tietoja, sattui silmiini kommentteja, että jos ensi syksy olisi e-kirjojen läpimurtokausi, mutta viimeistään vuoden päästä e-kirjoja myytäisiin Suomessakin lähes yhtä paljon kuin paperisia kirjoja. Jännityksellä odotamme.

Lämpiä säitä toivotellen Eija

USKOAKO VAIKO EI, SIINÄPÄ PULMA

Uskoako luomiskertomukseen vaiko tiedemiesten evoluutioon, siinä vasta kinkkinen ongelma. Minulla on käsissäni kaksi uunituoretta teosta. Toista ei voita Turun sinappi eikä mummon muusi - 5.5 syntyi pikkuinen Oskar, jota tänään ensi kerran kävin katsomassa. Mummun toinen silmäterä, Eerik (2v.) on ollut yökylässä ja tämä vähän väsähtänyt mummu alkaa kohta onnellisena saunan lämmitykseen. Sitä kun on tullut tanssittua vaarin saarta ja mörköä piirissä ja loikittua kolmijalkaisena kettuna. Punttisalille ei tarvitse mennä, kun heiluu muutaman tunnin rokkimummona. Sitä ennen kuitenkin tästä toisesta uunituoreesta...

Lauri Karppinen, oululainen arkkitehti, on kirjoittanut teoksen nimeltä Kuin Piru Raamattua. Esipuheessa hän kirjoittaa näin: "Monet sanovat ehkä oikeutetusti, ettei kannata keskustella Raamatun yhdenkään erillisen tarinan totuusarvosta, riittää, että ymmärtää tuon kirjan todellisen kokonaisluonteen aikansa historian ja kansantarinoiden kokoelmana. Totta. Mutta kun on miljoonia heitä, joille se ei sitä ole. Heille se on ainoa alkutotuus koko maailmasta. Ja ovatko Koraanin lukijatkaan laajalti jo ymmärtäneet? Kyllä. Itsemurhapommittajat juoksevat tukka hulmuten väkijoukkoon, kun ainoa jumala niin käskee, ikivanhassa kirjassa.
Kun meillä ministerit, virkamiehet ja todistajat oikeudessa vannovat edelleen sormet Raamatulla tekevänsä oikein, puhuvansa totta ja vain totta, kannattaa perehtyä tarkemmin, minkä nimiin silloin vannotaan."
Tässä myös lyhyt ote ihan satunnaisotannalla eli siitä, mistä sattui kirja avautumaan. Ja se avautui kohdasta Uskontoja syntyy ja maailmanloppuja tulee, ole valmis -otsikon kohdalta. Sen alla lukee mm. näin: "Viimeisiä päiviä on ollut sen jälkeen useita, mutta niistä ei kait vielä ole yksikään toteutunut, koko maailmankaikkeutta koskevaa ei ole osunut ainuttakaan. Heinoslaisilla se oli Oulussa 1960-luvulla ja yli tuhannen prosentin varmuudella. Tulihan se - ja tädit lähtivät letti koipien välissä Turkuun hautomaan seuraavaa loppua. Ei, ei, se oli ainoa varma tieto ja ainutkertaisen viimeinen, Jumala sinun ilmoittamasi tieto. Nytkös sille joku hymyilee. Heinoset laskee taas... alleen ja eikun nutturaa kireämmälle. Arvaatko Jumala, että sen jälkeen on yksinomaan Ouluun rakennettu kokonainen yliopisto, tosin varmaan enteellisesti suolle, uusi teatteritalo, varmaan enteellisesti mereen, satama varmaan enteellisesti kuivalle maalle, viety torikahvilalaiva herkullisine munkkeineen enteellisesti kuivalta maalta hittoon, muotoiltu piispalle lumiveistokseen Jumalan kostona tosi isot tissit naispappeuden kunniaksi, kehitelty maailmaa yhdistävät kännykät, pystytetty Toripolliisi - ja yhdistetty sillalla Pikisaari mantereeseen, vaikka profeetat aikoinaan kielsivät sen jopa harjoitustyössäni, - kaksi miinus."
Täytyy sanoa, että Karppisen teosta voi kuvailla monin adjektiivein, mutta nauramatta sitä ei voi lukea eikä se missään nimessä sovi tiukkapipoille.
Kirjan lopussa oli lyhyt luku Graalin maljasta. Sen verran tiukkapipoinen olin kustantajana, että sen Karppisen graalin maljan kuvan otin pois. Hän kommentoi välittömästi, että jos ei se siellä saa olla, niin ota koko luku sitten pois. Minä otin, vaikka se olisi voinut jäädä sinne - ilman sitä kuvaa. Ette varmaan arvaa mikä se oli...
Siis viikon kuluttua ei kun tukka putkella kirjastoon tai verkkokauppaan ostoksille. Tästä kirjasta puhutaan vielä. Muistakaahan "omat" kirjailijani, että teillä on 35 % ale-oikeus toisten normaalihintaisista kirjoista, joten sitä etua kannattaa hyödyntää. (Tilaukset sähköpostiin, ei verkkokauppaan.)
Nyt siis saunaa lämmittämään. Hetken vielä ihailen 3250 grammaisen uuden teoksen kuvaa ruudulta. Ja mielessä soi Jukka Kuoppamäki, joka laulaa - pieni mies... Kuka muistaa?
Mukavaa ja oikein aurinkoista kevättä.

Eija

LOMALTA...

Niin vierähti viikko pienessä Albufeiran kaupungissa. Tein pitkiä kävelylenkkejä meren rannalla tai istuin kuuntelemassa aaltojen pauhua. Jollekin taisin karjua puhelimeen, että sori vaan, en kuule mitään, laulavat nuo aallot niin kovaa... Muutaman kerran istuin nettibaarissa, sillä eivät odota työt lomallakaan. Tosin vastailin vain muutamiin söhköposteihin ja vakuuttelin kirjan tilaajille, että tavaraa tulee, kunhan ehdin kotiin. Oli nimittäin onnistuneesti kotona saatu pankkitilit lukittua eikä tilausmaksuja päästy tarkistamaan.
Albufeira on turistirihkamalla kuorrutettu pieni kalastajakylästä kasvanut turistikeskus. Katsottavaa siellä ei ole. Ostettavaa on, jos haluaa ostaa kiinalaista rihkamaa, jota on tyrkyllä hirveät määrät pikkukatujen puodeissa. Ravintoloita on joka nurkalla, joissakin ruoka ja palvelu ovat hyvää ja joissakin taas jotain muuta.
Hotelli, jossa asustelin, oli vanha, mutta siisti. Ainoa ongelma oli vain se, että unet jäivät vähiin. Iltaisin kymmenen- yhdentoista maissa alkoi musiikki soida alhaalla keskusaukiolla ja sitä jatkui kolmeen yöllä. Jos nukahdinkin illalla, heräsin rokkiin tai hirveään afrikkalaistyyliseen rummutukseen, joka soi päässä vielä kauan sen loputtua. Uni armahti usein vasta viiden maissa aamulla. Ensimmäisenä yönä eivät tosin häirinneet rummut, vaan kauhea pauke kello kaksitoista yöllä. Olin saada sydänkohtauksen, kun syöksyin ikkunaan ja luulin vähintään sodan alkaneen. Ja totta maar, tykeillähän siellä ampua paukuteltiin; oli jonkun manan majoille menneen historiallisen merkkihenkilön merkkipäivä. Jos tyypin luut olivat vielä olemassa jossain hautaholvissa, ne taatusti tanssivat riemusta, kun jälkipolvet ja varsinkin väsyneet turistiparat säikyteltiin henkihieveriin. Tykkipaukkeen jälkeen aloivat ilotulitusraketit rätistä ja sitä kestikin sitten viisitoista minuuttia. Hyvästi yöuni...
En yhtään ihmettele, jos rannoilla nukutaan öisen metelöinnin jälkeen. Minusta ei siihen ole, joten univelkaa oli kotiin saavuttaessa, mutta muutoin mieli virkistyi auringossa.
Se joka haluaa tekemistä tai pitää patikoinnista luonnossa, sen ei kannata mennä Albufeiraan. Siellä kun ei ole mitään muuta kuin ranta ja kovat ja kapeat kadut, jotka on äkkiä nähty. Minäkin, joka olen aika lailla omatoimimatkailija, lähdin matkanjärjestäjän markkinaretkelle, mikä oli pettymys. Kauheasta mainostuksesta johtuen kuvittelin markkinoita isoksi ja hieman erikoiseksi tapahtumaksi, mutta jos on ollut esim. Fuengirolan tiistai- ja lauantaitoreilla (joita ei edes markkinoiksi kutsuta), ovat moiset markkinat yhtä tyhjän kanssa. Mutta tulipahan nähdyksi. Pysähdyimme venesatamaan, jossa upeat purret keinuivat aallokossa ja hienot Mersut, punainen Ferrari ja lukemattomat valkoiset ja mustat citymaasturi-Audit könöttivät rinta rinnan hotellien parkkipaikoilla. Niistä voi vain huokaillen haaveilla.
Ja mukavia uutisia tihkui sähköpostin kautta edelleen; kun tekijöistä on pulaa ja kuvittelee mielessään ympäripyöreitä päiviä, huomaakin, että kas apua on tiedossa. Taittajaehdokkaita on tarjolla nyt useampiakin, joita ensi viikolla haastattelen, nettisivujen tekijöitäkin referensseineen on ilmoittautunut kohtuuhinnalla useampia ja täytyy sekin asia päättää ja saada työ alkuun. Toni Aho viestitteli lukulaitteesta, joka säästää silmiä ja kertoi kuinka mainio se on, kun siihen voi ladata paljon tekstiä. Kyllähän minulla lukulaitteista on ollut tietoa, mutta eipä vain ole tullut hankittua sellaista, mutta jos se käytössä on kerran kätevä, niin kohta minäkin lataan kirjani ja meille tulleet käsikirjoitukset sellaiseen masiinaan.
Aasinsiltana lukulaitteista sähköiseen kirjaan. Tulossa on meillekin e-kirja. Tulevista ja osasta tänä vuonna jo painetuista kirjoista tehdään e-kirja. Se on pdf-tiedosto, joka ei vaadi lukulaitetta, vaan sen voi lukea ruudulta. Se on osaksi suojattu tiedosto, mutta esim. tulostus sallitaan, joten kirjan voi halutessaan itse tulostaa paperille. Ensimmäinen sivu on aina kirjan kannen sivu. E-kirja on halvempi kuin paperinen, joten ehkä siten saamme kirjalle elinkaarta ja sitä ostaisivat nekin, jotka eivät paperiversiota raski hankkia. E-kirjat myydään vain verkkokaupan kautta. Maksettu kirja lähetetään sähköpostin liitteenä tilaajalle.

Nyt odotan innolla pääseväni työhön taas käsiksi, sähköpostiin on tipahdellut jälleen mukavasti käsikirjoituksiakin, joten lukeminen ei lopu - oli se musta sitten valkoisella ruudulla tahi paperilla.

Ja oikein hyvää alkanutta toukokuuta jokaiselle!

Eija

LOMALLE...

Juuri äsken Lomamatkojen sivuille ilmestyi tieto: kone starttaa Kemin kentältä aikataulun mukaan lauantaiaamuna. Älkää siis hyvät immeiset hermostuko, jos vastauksia sähköposteihinne ei kuulu.
Ihanaa, pääsen valmiiseen ruokapöytään, saan istua ja olla muiden passattavana, jos niin tahdon, saan nukkua aamulla pitkään, ei tarvitse nähdä tietokonetta, ei vääntää tekstejä, jotka on yritetty omin voimin taittaa ja josta on kauheasti lisätyötä. Kun syksyn kirjoja aletaan toden teolla työstää, käännän joka ainoa käsikirjoituksen takaisin, johon on lisätty sisennykset tai johon on aseteltu säätöjä ja merkitty sivunumeroita tai tavutettu tai kappaleet on eroteltu tyhjillä riviväleillä. Niiden oikominen saattaa viedä monta tuntia, ilman että pääsee varsinaiseen työhön käsiksi. Eräs syksyn kirjoista, jonka jo ehdin heittää taitto-ohjelmaan oli tehty muutoin ok, mutta lähes sentin mittaiset sisennykset jäivät kirjaan, koska niitä ei saanut pois wordissa eikä taitto-ohjelmassa. Ja dialogeissa sellainen näyttää kammottavalta. En tiedä, miten sisennykset oli laitettu, mutta kun yhdestä muutit, toinen kohta venyi ties minne ja itku meinasi päästä.Siinähän olkoot. Eivätkö kirjailijat, jotka kirjoittavat, osaakaan lukea? Sivuillahan on ohjeet, millainen tekstin tulee olla, kun se lopulta tänne lähetetään. Sillehän on yksi ja sama, miten tarjolle lähetetyt on tehty, mutta hyväksytyt pitää olla ohjeiden mukaan tehty. Mutta loman jälkeen aion ollakin tiukkapipo ja lopetan turhan työn, sillä sitä on nykyisin ihan liikaakin.
Olen etsiskellyt nettisivuillemme uutta ilmettä - tekijää. Tämänhetkisen sivuston ylläpitäjän tarjous oli vaivaiset (!) 1200 euroa+alv. Sivustot ovat jäykät ja esim. etusivua ei pysty muokkaamaan siistin näköiseksi. Yleisilme saisi raikastua myös. Pari yhteydenottoa jo sainkin ja vaikka vaihtaisin kokonaan uuden ylläpitäjän asiakkaaksi, hinta jäisi puoleen tuosta ja jopa allekin. Tosin se tietää taas työtä aivan kamalasti, kun tiedot pitää siirtää toiseen sivustoon. Se tietää narinaa ja kitinää, kun saan jatkuvia huomautuksia: - Miksi minun kirjani ei näy, miksi minun nimeni ei näy listalla, miksi miksi miksi... Vuorokaudessani on 24 tuntia, joista huomaan istuvani koneen ääressä 7-8, lukevani tekstejä iltaisin pari tuntia ja pakkaavani lähteviä kirjoja siihen päälle. Omaa aikaa ei juuri jää ja siihen pitää tulla muutos. Ihan pakko, sillä kunto rapistuu, ystävät lakkaavat olemasta ja omat harrastukset ovat jääneet. Elämä ei voi olla työntekoa. Tämä kustannusala on vain sellainen, että kate on pieni, kirjaan uhrataan tuhottomasti aikaa ja sitten sitä myydään vaivaiset sata kappaletta, varsinkin jos kirjailija ei viitsi nähdä yhtään vaivaa markkinoidakseen sitä. Kun tietäisi, mikä kirja jää sataan, niin sitä ei kannattaisi edes tehdä, sillä muut saavat siitä omansa, mutta kustantaja vain taputukset. En olekaan innokas enää ottamaan sellaisen kirjailijan kirjaa kustannettavaksi, joka itse on passiivinen tai jonka kirja on todellakin jäänyt myynnillisesti +-nollaan, vaikka kirja olisi hyväkin.
Tästä jo huomaakin, että kuppi on loiskumassa yli ja tänne asti jaksoin, kun odotin tätä viikon reissua - että saan vain olla. Että olen olemassa ja elän itselleni enkä työlle pelkästään.
Kirjoittakaa hyvät ihmiset repäiseviä ja karmaisevia rikosromaaneja, niitä lukijat haluavat, niitä kirjastot ostavat.
Ja nyt minä lähden nukkumaan, tämän päivän pituudeksi tuli vain kymmenen tuntia.

Loman odotuksin

Eija

TUHKAA JA TIMANTTEJA

Non-nih, sanoisinko kenties ruman sanan. En sano ääneen vaan ajattelen. Olen odottanut viikon lomaani Albufeiraan kieli pitkällä ja eikun islantilaiset pilaavat sen - kenties. Ensin ne veivät rahat - ei kylläkään minun, panivat maan polvilleen nuo nuoret kukkopojat ja tuottivat tuskaa yhdelle jos toiselle heidän huippukorkotuloihin uskottuaan, ja nyt sylkevät Euroopan taivaalle tuhkaa, jotta lentoyhtiöt keikahtavat. Onneksi en omista Finnairin osakkeita. Tästä tuhkasta ei kuitenkaan kasva timantteja, päinvastoin.

Meillä lumi sulaa kohisten ja paikat ovat rapaa täynnä. Tarvitaan tosissaan mielikuvitusta löytää lenkkipaikka, jossa käydä koirien kanssa,ilman että tarvitsee pesuhuoneen kautta palatessa käydä. Eilen kuljetin kolmea koiraa, yksi on Martti, "andalusian haukkuja" -löytökoira Espanjasta, toinen on pikkuinen Pipsa, pojan kasvamassa oleva pystykorva ja kolmas on Urkki, dogo argentino, joka on niin paksupäinen ja itsepäinen kuin vain voi olla. Jos Urkki päättää, että nyt mennään, niin sitä sitten mennään. Tai silloin on paras päästää remmistä irti, ellei halua olla kädetön. Ajelin autolla metsätietä, kunnes päättelin, että ketään ei maisemissa ole, kaksi ensin mainittua irti ja Urkki remmiin. Eihän se remmi mitään auta, jos tulee poro tai kauris tai ilves tai karhu, joita kaikkia tuossa takalistolla asustelee. Karhun tullessa on viisainta katsella taaksesepoistu-reittiä, ilvestä en kahden ison koiran kanssa pelkää. Kesää kohti mennessä toivoo vain, että karhut vetäytyvät kivaloille, jotta uskaltaa marjaan.

Aarne toivoi ranking-listaa takaisin. Pari muutakin on toivonut. Mietin -kenties ne palautetaan. Poistaessani ne sivuilta tuli vain mieleeni, että jospa joku pahoittaa mielensä, kun ei ikinä pääse listalle. Mutta jotakuta se kenties kannustaisikin - siinä minäkin kuin joku toinen. Reilu puolet kirjailijoista ostaa omia teoksiaan ja myy niitä, josta varmasti saakin paremman tuoton kirjaa kohti kuin meiltä kirjailijapalkkioina, toiset eivät hanki yhtään kirjaa vapaakappaleiden lisäksi. Vain yksi kirjailija niistä, jotka eivät osta kirjojaan, myy hyvin. Mutta tämä kirjailija sanoikin kerran minulle, että hän kulkee tapahtumissa ja kirjastoissa matineoissa ja on muutoin aktiivinen. Kirjaasi siis voit markkinoida usealla tapaa: olemalla näkyvissä ja aktiivinen yleisöön päin tai myymällä tuttaville, ystäville ja eri tapahtumissa kirjaa.
Tästä kirjan menekistä on ollut jatkuvasti puhetta. Nyt muutamat ovat sekaantuneet jopa meidän ja tukkujen väleihin. Tuntuu ihmeelliseltä, ettei kirjailija usko ja luota siihen, että hänen kirjansa on ilmoitettu Suomessa kahden toimivan kirjatukun kautta listoille, vaan vielä niistäkin muistutetaan ja lähetellään sähköposteja, joita asiakaspalvelusta ovat saaneet. Sanottakoon siis vielä kerran: Me työskentelemme tukkuihin päin, älkää hyvät ihmiset aiheuttako sekaantumisella lisätyötä tähän enää! Kun kysyn, miten voit auttaa meitä markkinoimaan omaa kirjaasi (kuten kaikki pienet taitavat kysyä), niin se tarkoittaa oman elinpiirisi ja vaikutusalueesi ihmisiä ja yrityksiä tai niitä tahoja, joissa olet tunnettu ja joihin voit kirjaasi tarjota. Mehän täällä emme tunne esim. Kokkolaa tai Hyvinkäätä, me emme tiedä, mitä lehtiä siellä ilmestyy, katsomme ne netistä ja luultavasti johonkin lehteen tiedote jää lähettämättä sen vuoksi. Siksi on hyvä, kun kirjailija listaa alueensa lehdet meille, jo se on yksi apu. Me emme tunne ihmisiä noista kaupungeista, emme tiedä paikkakunnan tapahtumia, emme tunne kirjastoporukkaa tai kirjakauppiaita, emme innokkaita lukijoita jne. Nämä pitäisi jokaisen miettiä ja hyödyntää ja varsinkin kahden enimmäisen kirjan kanssa painiskelevat - teidän kannattaa käyttää kaikki mahdollinen markkinointi-ja myyntitilanne hyväksi. Kun tunnettuus kasvaa, myynti helpottuu jonkin verran ja kirjastotkin ostavat kirjoja ilman kädenvääntöä. Kirjailijan oma aktiivisuus myynnin osalta on äärettömän tärkeää. Jos kirjaa myydään sata kappaletta, me olemme saaneet painokustannukset, kirjailijanpalkkiot ja kannentekijän palkan kasaan, mutta itse ollaan vielä vailla palkkaa. Ei meitäkään kirjan pieni myynti innosta. Vaikka seuraava kirja olisi kuinka hyvä, mutta kirjailija on passiivinen ja myynti jäänyt heikoksi, tuskin teemme uutta kustannussopimusta.
Noista kirjastoista tulikin asiaa: Kävin esitelemässä kevään uutuudet Kemin kirjastossa ja eräästä kirjasta sanottiin, että eivät ota tuon kirjailijan kirjaa, edellistä oli ostettu kolme ja niitä oli lainattu 16 kk:n aikana vain 24 kertaa eli yksi kirja oli keskimäärin ollut lainassa 8 kertaa. Se on kuulemma niin vähän, että jos ei edellistä lainata, ei ainakaan seuraavan vuoden kakkosta hankita.
Tässäkin siis yksi työmaa - jos joku tuttava/ystävä/kylänmies ei halua ostaa kirjaa, usuta se kirjastoon. Lainausmäärät näyttävät olevan yksi kirjasto-ostojen ratkaiseva tekijä.

Ohoh! Kuuletteko, nyt minun mattoni tuolla huutavat:- Jokos me päästään ulos? Koetan vastustella, että juu, juu, kunhan...
- Eikö mitä, minä haluan vihdoinkin tuulettumaan, muutenhan tässä ihan homehtuu, huutaa iso villamatto ja tomupilvi peittää hallin lattian.
Se lienee oikeassa, joten toivottelen hyvät viikonloput kaikille, mukavia ulkoiluilmoja ilman tuhkaa. Timantit löytyvät jokaisen sydämestä, kun osaa oikeaan kammioon katsoa.

Eija