Mukava olla kotona takaisin, vaikka työpöydällä on sellainen kasa avaamatonta postia, että hirvittää. Espanjassa oli kuuma ja Aarnen pettymykseksi en machetoinut yhtään mitään, sillä olin pyörtyä, kun näin, että puutarha oli kuiva kuin Sahara ja vuokralainen kehtasi väittää kastelleensa sitä, kuten oli sovittu. Letkut olivat hautautuneet ruohon alle ja niiden esiin saaminen oli kovan työn tulos. Avukseni sain Pacon naapurista, joka oli jäänyt työttömäksi. Hän ryhtyi oitis karsimaan viiniköynnöksiä appelsiinipuista, leikkaammaan ruohoa, joka tarvitsi aika järeät aseet sekin. (Niille jotka eivät tiedä, Espanjassa ruoho kasvaa pitkinä liekoina ja solmukohdasta kun osuvat maahan, niin siihen kasvaa juuret ja taas kiemurteleva liaani jatkaa matkaansa. Kun näitä paperinarun paksuisia vihreitä liaaneja kasvaa toinen toisensa päälle, ovat ne sellainen puskuri, että niiden hävittäminen ja kuriin saaminen pusertaa yhden jos toisenkin hikipisaran.)
Paco siis machetoi, sahasi, raivasi ja kirosi. Sitten lähdettiin ostoksille ja alettiin rakentaa kunnollista kastelujärjestelmää, jota Paco alkaa hoitaa. Siinä välissä hoidin muut asiat, siivosin kuivaa roskaa kasoihin, jotka poltetaan, kun lupa syksyn päälle heltiää, kastelin irtoletkulla niitä puita, jonne letku ylsi. Yksi jos toinenkin paikka oli rempallaan. Tulipa urakoitua kello 9-20 välisen ajan aika hartaasti, kun aikaa perillä oli niin vähän. Jaksoin lueskella lukulaitteeseen lataamiani käsikirjoitusehdokkaita jonkin verran. Mutta useinmiten silmät pyörähtivät kiinni ihan huomaamatta. Eikä asiaa auttanut naapurin Antonion kukko, joka kiekaisi ensimmäisen herätyksensä ennen neljää ja siitä sitten tunnin välein. Ja se kukko oli muutaman metrin päässä makuuhuoneestani. Toinen naapuri, Edina sanoi, että jos Antonio ei olisi lukinnut siipikarjaansa monen aidan ja lukon taakse kettujen varalta, niin se pitäisi tehdä hänen varaltaan, sillä hänellä oli kana kynittävänä kukon kanssa ja jonain päivänä hän sen vielä tekisi.
Tarkoitukseni oli myös käydä penkomassa Fuengirolan kirjakauppoja ja tutustua Alhaurinin uuteen kirjastotaloon, mutta aikomukseksi jäi, sillä sellaiseen ei tällä kertaa ollut aikaa. Puhelinkin syyti muutamaan kertaan ikäviä uutisia, jotka saivat miettimään niin elämän kuin työnteonkin tarkoitusta. Olin sopinut aiemmin keväällä alustavasti erään kirjailijamme kanssa, että hän tekee synopsiksen eräästä hyvinkin mielenkiintoisesta aiheesta. Ehkä noin kolme viikkoa sitten hän soitti aika masentuneena ja pyysi minulta potkua takamuksiin. - Nyt ei kuule onnistu mikään, hän sanoi. - Tuntuu niin tyhjältä ja ajatus on sekasotkua.
Tiesin hänen masennuksestaan, sillä hän oli siitä minulle aiemmin kertonut. Kun sitten sain viestin, että hän on kuollut, tuntui kuin joku olisi lyönyt. Itsesyytökset iskeytyivät ajatuksiin: olinko ollut viimeksi liian välinpitämätön? En jaksanut hänen murheitaan kantaa, kun omissakin on aivan liikaa. Mietin, jaksoinko edes kuunnella kunnolla. Ehkä en... Kesti muutaman päivän, ennen kuin pystyin myöntämään, että en ole syyllinen mihinkään. Silti olo on hieman epävarma. Hänen esikoisensa oli hyvä kirja ja hän oli kunnianhimoinen - kenties hän vaati liikaa itseltään - hän teki runsaasti taustatyötä ja oli asioissa hyvinkin pikkutarkka, vaikka oleva ja nyt lähes ajatuksen asteelle jäänyt toinen kirja ovat fiktiota. Hän jätti jälkeensä yhden kirjan, jonka tekstiä ymmärrän nyt äärettömän paljon paremmin kuin aiemmin. Hän lähes kertoi oman kuolemansa.
Mietteliäänä pohjoisen ruskan keskeltä
Eija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti