Ilta pimenee, mutta luonto antoi vähän tasoitusta lumipeitteen muodossa. Toivottavasti se pysyy maassa, sillä rapakelit ovat olleet viheliäisiä - varsinkin kun talossa on koiria, joiden tassujen ja mahanalusten peseminen on ihan oma operaationsa.
Aamupäivällä kävelin Perämeren rannalla; oikealle jäi kaupunki harmaaseen utuun piiloutuneena ja vasemmalla pölläytteli omia pilviään taivaalle Enso. Meri kutoi jääpeitettä ja irtonaiset ohuen ohuet jäälautat helisivät toisiaan vasten. Meri oli harmaa ja kylmä, viime kertaiset joutsenet olivat lentäneet pois ja mieli paloi itselläkin jonnekin kauas pois kaikesta kiireestä.
Ihmisillä on nykyisin aina kiire. Kaikki pitää saada siinä silmänräpäyksessä. Pari kertaa viime aikoina on käynyt niin, että käsikirjoituksen tarjoaja ei ole malttanut odotella yhteydenottoa, ja kun ei neljän viiden viikon odottelun jälkeen ole puhelin soinut, on kirjoittaja tehnyt kirjastaan omakustanteen. Mikäs siinä, tarjokkaita on, yhtä käsikirjoitusta ei jää kaipaamaan. Mutta ei kai kukaan oleta, että nytkin, kun on nelisenkymmentä käsikirjoitusta luettavana, se viimeinen ehdittäisiin lukea alle kuukauden. Ja kun sen yhden saa pois käsistä, on tilalla kaksi uutta. Ja kun päivään kuuluu niin paljon muutakin: korjataan tekstiä, vastataan sähköposteihin, koetetaan saada kirjoja kaupaksi, puhutaan puhelimessa, maksetaan laskuja, pakataan ja vastaanotetaan kirjoja, tehdään uusintatilauksia, etsitään edelleen halvempia painotaloja, ladataan kirjoa Podiin,kontrolloidaan ja ylläpidetään nettisivuja jne.
Tämän syksyn kirjat ovat kaikki valmiit, mutta työn alla on ensi vuoden teoksia, joita nyt oikoluetaan ja sen jälkeen taitetaan, kansia työstetään... Siltikin jossain vaiheessa tulee jostain syystä kiire.
Viime viikolla olin tilaamassa lippuja Pienkustantajapäiville ja onnekseni satuin vilkaisemaan sähköpostiani, jonne oli ilmestynyt viesti, että päivät perutaan - ei ole osallistujia, kaikilla on kiire näin sesonkina. Olin pettynyt, sillä asialista näytti hyvältä ja sellaiselta, josta olisi voinut saada ideoita itselleen. Pienkustantajat on toiminut viimeisen vuoden tehottomasti. Yhdistyksellä on ollut tapana jakaa Sampo-palkinto eri sarjoissa. Itse lähetin v. 2009 kilpailuun useampia kirjoja, mutta niistä ei kuulunut yhtään mitään. Ei yleensäkään koko Sammosta. Liekö nyt olisi valittu vuoden 2009 Sammot vai joko olisi ollut menossa vuosi 2010, josta en ainakaan itse ole saanut tietoa ollenkaan. Yhdistyksellä ei ole enää innokkaita vetäjiä ja jäseniä. Ehkä siihen on syynä se, että pienkustantamot ovat hajallaan pitkin maata ja kaikilla kädet täynnä työtä, väkeä minimaalisesti, ettei ehdi osallistua ja matkustaminenkin alkaa olla jo tyyristä kauempaa kulkiessa (nyt Kemi-Helsinki-Kemi Finncomilla 219 euroa + bussimatkat, Finnairilla 369 euroa sama reissu). Olenkin ajatellut, että on turhaa maksaa jäsenmaksua,kun ei ole kunnon toimintaakaan.
Mutta ei huolta, aion minä matkustaa - Hämeenlinnaan saakka ja ihan junalla puksuttelen. Istun seitsemän tuntia junassa ja paneudun kaikella tarmollani käsikirjoitusten lukemiseen - suurin osa on ladattu lukulaitteelle. Eihän sitä passaa koko viikoloppua rillutella. Perjantaina painelemme kuitenkin vähintään antiikkikauppoihin ja käymme teatterissa sisareni kanssa, jos hän vain saa varattua liput johonkin näytökseen. Kierrämme hienoja lenkkipolkuja pitkin järvenrantaa ja kyläilemme erään yhteisen tuttavamme luona. Sunnuntain sitten istun taas junassa ja syvennyn vielä suuremalla tarmolla käsikirjoituksiin. Tuleepahan hoidettua samalla kertaa sekä huvi että hyöty.
Selaillessani erästä espanjalaista sivua, sattui silmään yhdenlainen kalajuttu:
"Pepito kysyi äidiltä: - Onko totta, että isommat kalat syövät pienempiä kaloja? -Kyllä vain, äiti vastasi. - Syövätkö ne myös sardiineja? - Syövät. - No, miten ne oikein saavat purkin auki?"
Jutun voi jokainen ajatella mielensä mukaan. Ainahan ne isot pieniä hotkivat ja jos ei muuta niin vähän potkivat, ja kansien aukomiseen niillä on järeät keinot.
Nyt sitten tanssimaan tähtien kanssa.
Eija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti