Etelässä lienee lumet kadonneet, mutta meillä sitä vielä riittää. Kasat ovat korkeita ja epäilen, ehtivätkö kovinkaan paljon kuihtua vappuun mennessä, vaikka kuinka aurinko helottaisi. No, välikö sillä, koska valoa meillä riittää kohta läpi vuorokauden ja se jos mikä helpottaa pimeydessä nääntynyttä ihmispoloa.
Sain vihdoin oman kirjani Kielletyt huoneet kansien väliin. Sellainen väliaikatyö tai täytetyö, mikä lie. Kun aina pitää jotain kirjoittaa. Kirjan anti on hieman toisenlaista kuin mihin lukijani ovat tottuneet, ja jännityksellä odotan, millaisen vastaanoton kummitustarina saa. Dekkareilla on oma varmaan vakiintunutkin lukijakuntansa ja niille osaa jotenkin povata myyntiluvut, mutta tästäpä ei sitten tiedä. Jännityksellä jään odottamaan.
Kirja lähti liikkeelle ihan erään lukijan tokaisusta paikallisessa marketissa, kun hän oli kyllästynyt lukuisiin ruumiisiin, joita olen kovasti koettanut vähentää, jotta ei liian raa'aksi paisuisi. Vaikka minusta tuntuu, että todellisuus on vielä paljon raaempi kuin muutamat murhat kirjani sivuilla.
Kun tätä kummitustarinaa aamuhämärissä ja illan pimeydessä kirjoittelin ja olin vaipunut sen tekstiin miettien, miten saisin kaikki kauhut aseteltua sivuille, mitä mielessäni pyöri, olin monta kertaa itse sydän kurkussa, kun hiljaisessa talossa kolahti ja ääni, joka ei taloon kuulunut, yllätti minut. No, ainakin tunne, josta halusin kirjoittaa, oli minussa ja toivoin vimmatusti saavani myös sen paperille, mutta se onkin jo eri asia sitten. Tuntuu kuin nuo kummituskohtaukset olisivat menettäneet tehonsa tai sitten en niitä vain osannut sinne kuvailla. Mutta ehkä se on siinä, kun olen niin moneen kertaan ne itse sieltä lukenut. Siksipä toivon, että se jännitys, salaisuuden kahinat, menneiden vuosikymmenten kaiut, tyhjät ja pölyiset huoneet, lukitut ovet ja oudot sanat toisivat kuitenkin lukijalle sen kokemuksen, jonka heille olen halunnut välittää.
Kirjani puitteissa menen Ylen paikalliseen kulttuuripersoonavieraaksi maanantaina puoli kymmeneltä suoraan lähetykseen. Nauhoitettuna olisi mukavampi olo, jos lipsahduksia sattuu, ne saisi pois.
Tässä vinkki muille (ujoille) kirjailijoille; viekää kirjanne paikallisiin toimituksiin, niin lehtiin kuin radioonkin. Minä olen julkaissut 10 vuotta ja olen oppinut sen, että minua ei haeta kotoa. Minun pitää itse muistuttaa olemassaolostani. Joku kirjoittaa joskus isomman jutun, joskus pelkän kirja-arvostelun, mutta yhtä kaikki, lähiseudun lukijat tietävät, että taas löytyy uusi teos.
Eilen postiluukusta tipahti erään pörssinoteeratun kirjapainon vuosikertomus. Urhoollisesti se ilmoitti minun saavan muutaman kymmenen senttiä osinkoja osaketta kohti. Luen huolestuneena toimitusjohtajan katsausta, joka kertoo, että kirjapainoala ei ole kehittynyt parhaalla mahdollisella tavalla, koska alalla on ylikapasiteettia, joka on johtanut melkoiseen hintakilpailuun. Osakkeenomistajalle se on huono uutinen, mutta varsinkin pienelle kustantamolle paljon valoisampi, koska hinnat pysyvät kurissa. Painohintaa ei tarvitse nostaa kuin 50 senttiä, niin se kertautuu lopullisessa kirjan hinnassa kolminkertaiseksi, jotta tuo 50 senttiä tulisi katetuksi.
Nyt, koska meillä vielä lunta riittää, lähden sivakoimaan, katselemaan heräävää metsää ja tyhjentämään päänuppia.
Aurinkoista kevättä myös teille.
Eija
