Ikkunastani näkyy uusi asuinalue - ei, en ole kotona juuri nyt vaan Hämeenlinnassa, karu ja puuton pelto on rakennettu taloja täyteen. Pensasaidat ovat kolmikymmensenttisiä, naapuri naapurin kainalossa. Minä en tällaiseen asumiseen kykenisi. Ympärillä pitää olla tilaa ja kunnon puskat naapureiden välillä, ettei kuulu eikä näy ja oma rauha ja varsinkin yksityisyys säilyy. Kerrostaloasukiksi en alkaisi, ellei ole niin pakko, ettei muuta vaihtoehtoa ole.
Puksuttelin junalla torstaina Hämeenlinnaan, olin varustautunut lukulaitteella, johon olin tallentanut useita uusia käsikirjoituksia ja tarkoitukseni oli lukea menomatkalla yksi ja paluumatkalla toinen, mutta kuinka ollakaan - yhdeksän luetun sivun jälkeen laite jäi niille sijoilleen, ei liikkunut eteen, ei taakse, ei mennyt kiinni ja teksti jähmettyi ruudulle. Siinäpä sitten oli aikoimukseni ohentaa käsikirjoituspinoa. Olkoon mokoma. Keskityin Jason Watsonin kirjaan Duende, jossa täysin flamencoa tuntematon, ymmärtämätön ihminen haluaa oppia sen syvimpiä syövereitä myöten. Ostin kirjan kerran ale-myynnistä ja se on lojunut hyllyllä aikansa. Minä pidän kirjasta, mutta epäilen, että kaikki eivät jaksa sitä lukea. Minua viehättää espanjalaisuudeen kerronta, se kuinka tämä henkilö on päässyt sen sydämeen, mitä hänelle on tapahtunut, kaikki se flamencoon liittyvä musiikin erikoisuus, josta ainakaan minulla ei ollut minkäänlaista käsitystä.
Työt eivät näytä jättävän rauhaan edes lauantaina. Olin juuri ja juuri herännyt, kun puhelin soi ja ihminen toisessa päässä alkoi selittää. "Minä kuule olen kirjoittanut nyt uuden kirjan, muistatko kun tarjosin sitä edellistä?", sanoo soittaja. Muistan minä. "Minulla on siis uusi käsikirjoitus,siinä on sama henkilö kuin...", innokas soittaja selittää. Keskeytän hänet ja sanon, että nyt on lauantai, herran tähden, olin nukkumassa ja minun kelloni näyttää 8.15. Harvoin edes nukun näin pitkään ja se on minulle onni ja autuus - saada kerrankin nukkua. Ei, en suuttunut, harmistuin vain hiukan ja sanoin, että paras kun laitat kässärin sähköpostiini. Katsotaan sitten. Niin katsotaan sitten...
Eilen illalla olimme Hämeenlinnan uudessa teatterissa katsomassa Anna-Leena Härkösen Ei kiitos. No joo, upeat näyttelijät, mutta tekstin rivous, vaikka se välillä hauskaa olikin, ei minua naurattanut. Ne pikkutuhmat ja vihjailuihin peitetyt asiat olivat paljon hauskempia kuin se suoran aktin ja rivojen repliikkien esitys, joille monet nauroivat. Minä en edes voinut taputtaa. En silti voi katua mentyäni katsomaan näytelmää. Tulinpahan vain vahvistaneeksi käsitystäni Härkösen tekstistä. Minä en pidä hänen kirjoistaan ja nyt pidän vielä vähemmän. Sisareni sanoi, että kirja on vielä hirveämpi, että näytelmä oli vain pehmeä versio siitä. No, ehkä olen tiukkapipo, mutta se minulle sallitakoon, jokainen taaplaa tyylillään. Voin silti sanoa, että odotin näytelmän päättyvän. Kokemus kokemuksena. Minä lienen outo olio, koska teatteri oli täynnä ja näytelmäkin pyöri jo toista vuotta. Huvinsa kullakin. Minä menen mieluummin vaikka oopperaan tai balettiin kuin toista kertaa katsomaan Härköstä.
Ja nyt lähdemme lempipuuhiin, kirpputoreille. Sisko tonkii lastenvaatekasoja, minä antiikkia ja oikeaa vanhaa kaivellen tai etsien halpoja kirjoja, ehkä kantensa menettäneitä löytöjä. Niin että huvinsa kullakin - meillä kirpputorit ja antiikkikaupat monen muun asian lomassa.
Eija
Kun luin Eijan arvion A-L Härkösen kirjan Ei kiitos teatterisovituksesta Hämeenlinnan teatteriin tunsin sympatiaa, koska itse olin sen nähtyäni vuosi sitten yhtä lailla ihmeissäni. Kun en oikein osaa arvioida teatteria, en ole uskaltanut oikein pukahtaa koko esityksestä, en silloin enkä sen jälkeen. Eijan rohkaisemana nyt avaudun minäkin.
VastaaPoistaJo matka hotellilta teatteriin oli katastrofi. Taksi vei kyllä teatteriin sen vajaan kilometrin, mutta se oli väärä teatteri. Toisella taksilla sitten päästiin joki kiertäen sinne oikeaan, mutta malja oli jo läikkymäisillään, mikä saattoi tietysti vaikuttaa myös itse teatterikokemukseen. Ennestään melko simppelin aiheen verevöittämiseksi oli hankittu TV:sta tuttu moteva orhi Reino Nordin, jonka siivellä ja kuulun kirjailijan maineella ratsastaen saatiinkappale ylimainostettua jopa siinä määrin, että minäkin jurrikoin itseni sinne. En päässyt mukaan sen enemmän sutkauksiin kuin sisältöönkään, vaikka olin kirjankin varoiksi lukenut. Kun vielä lisätään kuulemisvaikeudet, olin kypsä lähtemään jo ennen puoltaväliä. Katkon jälkeen vielä jaksoin innostua (kai kahvin ja konjakin voimalla), mutta pian taas aloin katsella enemmän kelloa kuin Nordinia ja muita (jotka eivät suinkaan olleet huonoja, itse juttu vaan ei natsannut). Aneeminen lavastus vielä niukensi kokemusta.
Koska esitykset ovat jatkuneet jo vuoden, on kappale kansalle mieleen; eihän 5 miljoonaa kärpästä voi olla väärässä jne. Kai tässä pitää nöyrtyä ja mennä muiden mukaan. Niin tekee suuri osa kirjojen lukijoistakin. Kun joku heille sanoo, mikä on hyvä, se ostetaan ja luetaan ja ollaan ikään kuin tykkäävinään.
ap//
Hei
VastaaPoistamukavaa saada sielunveljiä ja -siskoja. Olen lukenut monta Härköstä, antanut kirjailijalle joka kerta vielä yhden mahdollisuuden. Mutta ei niin ei. En pidä hänen tavastaan kirjoittaa. Aihevalinta ei niinkään töki, jokin siinä tavassa sanoa. Tai mene ja tiedä. Sen vaan tiedän, etten pidä.
Sitä vaan harvoin viitsii kovaan ääneen eriävää mielipidettään tuoda julki, kun niin monet, kuten ap kirjoitit, ostavat, lukevat ja ovat pitävinään, kun kerran kirja myyntitilastojen kärjessä roikkuu.
marikki