... sanoi tässä äsken eräs. Vaan kun ei ole siipiä selässä eikä F1:stä alla, vaikka siitä tuskin apua olisi, kun aika menee tietokoneen näppäimistöllä. Muistitaulu ja näyttöpäätten reunat pursuavat taas keltaisia ja punaisia lappuja, sähköposti huokailee, päästä minut tästä pahasta, lue jo nuo viestit. Ja minä tyttö lähdin sitten metsään, kun en enää jaksanut. Messuilla meni ajomatkoineen reilut yksitoista tuntia, edessä odottivat tekemättömät työt, joita lienee vieläkin tekemättä. Onneksi Jenina koputtelee välillä pääkoppaani, jotta asiat loksahtaisivat sielläkin johonkin arkistoon, vaan ei sentään unohduksiin.
Minä sitten suutuin - ehtii, jos tahtoo. Himputti soikoon! Tänään heräsin vartin yli kuusi ja olin työn touhussa varttia vaille seitsemän, lopetin puolilta päivin, kun piti lähteä postiin. Ja sitten taas jatkoin, kunnes armas aviosiippa tuli syömään. Ja sitten taas jatkoin koneen ääressä, nyt tosin omilla asioillani; etsin vuokra-autoa Alhaurinista. No, saisihan sen Malagan kentältäkin, mutta meillä on ikuinen kina siitä ajaako äitee pimeällä mutkaisia teitä Alhauriniin vai ottaako taksin, elleivät naapurit ennätä hakea. Äitee on sitä mieltä, että ajaa, vaikka tietää, että saattaa löytää itsensä Malagan satamasta tai kenties Alorasta, mutta talon miesväki, johon jo kaksi ja puolivuotias kummasti myös lukeutuu, on toista mieltä.
- Eihän täällä saa nukuttuakaan, ennen kuin tiedetään, että olet perillä. Myönnän, myönnän... Minä eksyn helposti, ajan ohi liittymien ja saan hepulin, kun pitää ajaa kilometrikaupalla päästäkseen johonkin liittymään, josta ei sitten osaa suunnistaa minnekään. Minä en siis aja pimeällä ja asia järjestyi yhtäkkiä helposti. Laitoin googleen haun ja löysin vuokraamon, joka sijaitsee Alhaurinissa, joten minä pääsen ikäänkuin taksissa kotiin, koska vuokraamon työntekijän pitää kuitenkin palata takaisin Alhauriniin ja hän lupasi ajaa auton kentältä kaupunkiin, josta kyllä osaan suunnistaa kotiin vaikka silmät ummessa. Ja pois lähtiessäni nappaan hänet kyytiin toimistolta eikä tarvitse kurvailla suunnattomissa parkkihalleissa sydän sykkyrällä, missä on oikea auton jättöpaikka. Ja sitten veroilmoituksen tekoon. Haa, espanjalaiset ovat pudottaneet ei -residenttien tuloverotusta. Nyt tarvitaankin vain IBI-kuitin (joku kunnallinen vero asunnon omistajille) tiedot, josta vero lasketaan ja minulla se on vaivaiset 38 euroa, joten tulovero on nyt vain muutaman euron. Ennen se laskettiin osaksi kauppahinnasta ja osaksi IBI:stä ja sain pulittaa kolmatta sataa vuodessa.
Ai niin, minunhan piti ehtiä vaikka mitä, kun vaan tahdon. Minä tahdoin metsään ja menin metsään. Marjoja ei ole, en tiedä minne kuivuivat mustikan kukat, mutta eivät ainakaan marjoiksi asti. Kävelin suolammelle ja koirat polskahtivat sinne - tietysti. Metsä ympärillä on kuin peikkometsä, isoja korkeita risuisia kuusia, korppi raakkumassa lähistöllä, jossain huusivat kurjet ja sammalikko muodosti maahan vihreitä kumpuja niin kuin lumi talvella. Joskus minä vielä kierrän sen lammen, mutta katsotaan nyt, milloin on aikaa. Juosta en kyllä jaksa mättähältä mättähälle kuin jänö ikään. Ja sitten minä lauloin - minä laulan metsässä, kun kukaan ei kuule. Vain tuuli kuulee ja koirat, mutta ne eivät välitä. Joskus matkalla valtatiellä jossakin välillä Suomi-Espanja tai päinvastoin poikani kanssa, teki mieli laulaa jotain radion ollessa auki. Hän sanoi totisena: - Äiti, anna olla. Ja minä myrtyneenä annoin olla. Äänellään se lintukin laulaa, joten minä laulan metsässä minäkin.
Kello on kohta puoli kahdeksan ja on hyökättävä oikolukemaan paksun paksua kirjaa, joka on sisällöltään äärimmäisen mukavaa työstettävää, mutta pilkkuja puuttuu tästä teoksesta aika lailla. Pitäisi saada pois käsistä. Jenina jo hoputtaa, että milloin sitä pääsee taittamaan. Ja muistuttaa taas kauniisti hymyillen, että muista... Minä muistan. En kenties tänään, mutta huomenna. Tänään on tehty paljon ja pitää vielä jatkaa. Parikymmentä sivua oikolukua ja korjailua, sitten katson uutiset ja sitten otan luettavaksi Savolaista saattohoitoa, jota ehdin jo aloitella eilen. Kyllä Katajiston Janne osaa, huokailen heti alkusivuilla ja toivon, että jaksan lukea tekstiä pitkän pätkän kerralla. Lukeminen kun on siirtynyt iltaan, sillä päivällä ei ehdi. Ja illalla usein nukahdan, niin että lukulaite tai paperit lojuvat tyynyn vieressä enkä muista, mitä olin edes lukenut. Huomenna kuitenkin suon itselleni pienen vapaahetken. Käväisen pikaisesti hiustenleikkuussa ja hoitelen pankki- ja postiasiat siinä samalla reissulla. Minähän siis ehdin,kun yrittäjän on pakko ehtiä, muutoin kapenee se kapea leipä entisestään.
Myöhään kukkivat päivänliljat ovat kuin palavia oransseja pikkuliekkejä, kun laskeva aurinko osuu niihin. Kylmät varjot koivujen välissä ja siili pensaan alla, pystykorva heiluttaa häntää ja silmät huutavat - minä tahdon sisään.
Eija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti