Ilta pimenee, heitin imurin nurkkaan ja istuin koneen ääreen. Kyntteliköt valaisee ikkunoita ja muutama hiutale leijailee ilmassa. Etelässä tulee kuulemma lunta, meillä maa jäätyy ja routaantuu vähäisen lumen alla. Näin pimeän aikaan tuntuu, että mielikin routaantuu. Ei jaksa, ei viitsi, ei huvita. Pitää välillä ottaa vasen käsi käyttöön ja nostaa itseä niskasta, jotta ei lysähdä läjään ja jää pöydän alle lumppukasaksi.
Yritin päivittää kotisivuille jouluista yläpalkkia, mutta sivusto rupesi näyttämään aika kummalliselta ja painoin äkkiä nappia, peruuta. Päivityksen pitäisi olla helppoa ja onhan se sellaiselle, joka on enemmän internetin kanssa väsännyt. Ollaan nyt sitten ilman joulun toivotuksia ja katsellaan samaa merimaisemaa vielä jonkin aikaa. Katsotaan, kun keksitään ensi vuonna jotain muuta.
Olen pommittanut paikallisia kauppiaita saadakseni kirjojamme kauppoihin, edes tilimyyntiin. Prismaan lupasivat ottaa, kun jaksoin aina vain muistutella asiasta. Vein kirjan torstaiaamuna ja ajattelin niiden olevan hyllyssä taatusti perjantaina, koska osaston vastaavakin oli töissä. Eipä näkynyt vielä tänäänkään, lauantaina ja ihmisiä oli pilvin pimein liikkeellä. Olisivat nyt laittaneet ne esille. Eihän tässä ole enää kunnolla myyntiaikaakaan ennen joulua. Kiukustuneena pysähtelin kotimatkalla parinkin pikkumarketin kohdalla ja revin kauppiasta hihasta kaiken kiireensä keskellä. K-Marketissa vaimokauppias päättää, joten tule huomenna, kun hän on töissä, sanoo mieskauppias. Tai sitten keskiviikkona. Minä menen taatusti huomenna ja valmiin kirjakassin kanssa. Jos sanotaan, ei, hyväksyn, sillä tilat heillä ovat todella pienet ja kirjat pitää saada kuitenkin esille, niin että joku ne löytää ostaakseen. Jos sanotaan kyllä, kiitän ja kumarran kauniisti. Kuukauden päivät olen koettanut tavoittaa myös paikallisten halpakauppojen ostajia. Puhelinnumeroita on liuta, samoin sähköpostiosoitteita, mutta puhelimeen ei joko vastata, soitto kääntyy keskukseen tai on niin pitkään varattuna, että unohdan jo iltapäivällä, mitä olinkaan aamulla tekemässä. Ja kun pitää tehdä niin paljon muutakin.
Sähköposti pullistelee käsikirjoituksia. Ihmiset ovat lyöneet pisteen teoksilleen ja pukanneet ne maailmalle. Kiihkeimmät hätyyttelevät kahden viikon päästä: - Oletko lukenut, ai etkö? No ilmoita, sillä tekisin kanssanne mieluiten yhteistyötä. Parikin kustantajaa on ollut kiinnostunut... Silloin sanon, että anna mennä vaan, jos on kiinnostusta. En ryhdy kilapsille eikä kiristämällä saa edes vastausta.
Lastenkirjoista on tullut oikea buumi. Jokainen vähänkin kynnelle kykenevä tarjoaa aivan ERITYISTÄ satua, kun ei oikeita satuja tahdo mukamas löytyä. Tästä ovat lapset pitäneet, niin naapurin kuin omatkin, kun niille on sitä luettu. Niinhän lapset tuppaavat pitämään, vaikka kertoisi halkopinosta kahden koivun välissä. Osalla on kuvituskin valmiina, osalla ei, osalla kuvitus on upeaa, osalla mukavaa katseltavaa aikuisenkin silmin ja osalla turhaa töherrystä.
Sen verran paljastan, että meidän Nellamme on kirjoittanut sadun, johon on piirtänyt myös muutaman kuvan ja kirja tuleekin keväällä markkinoille. Samoin olen ottanut ilomielellä vastaan kemiläisen Saara Heikkisen sadut ja lorut, joita on Pikkukakkosta myöten esitetty. Qvistin sisarukset viimeistelevät Niiki kakkosta, ykkönenkin oli ihan hyvin myyvä kirja. Myös allekirjoittaneella on satukirjaprojekti työn alla. Sadut ovat valmiit, kun vain jäisi aikaa kuvitukseen, kun pitäisi saada työnimellä Barranco Blanco-kirjakin (suom. valkoinen laakso) viimeisteltyä. Ei sitten taaskaan mitään hempeää, vaan raaka murha melkein kotiportailla Lapin selkosilla, jota Jouni lähtee selvittämään ja ajautuu Espanjaan saakka. Ihan vihjeeksi vaan, että se Barranco Blanco on olemassa ja talokin siellä... Ja ihan vaan vihjeeksi, että itse kävin siellä talossa klo 23.00 täyden kuun aikaan ja se punainen valo, se paloi siellä ja... No, ei nyt sentään koko romaania tässä. Mutta tuosta se kaikki lähti liikkeelle.
Mukavaa itsenäisyyspäivää kaikille!
Eija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti