Päivä on pidentynyt kukonaskelin, iltaan riittää valoa ja sisällä istujakin ehtii lenkille. Itse olen joutunut päivittämään rutiinejani, koska muutaman kuukauden työttömänä ollut poika sai vähäksi aikaa ajokeikkoja Norjaan ja isoa dogoa ei voi viedä mihinkään hoitolaan. Niinpä vasikan kokoinen Urkki-koira asustaa taas arkipäivät meillä. Eihän siinä mitään ongelmaa sinänsä ole, mutta kun on omatkin koirat, ja äksy Espanjan löytökoira tykkää huonoa, kun sen reviirille tullaan. Kolmea koiraa ei voi ulkoiluttaa yhtä aikaa, Urkki on vietävä lenkille myöhään illalla tai aamuhämärissä ja puurrettava jalat kipeinä pitkin pehmeitä moottorikelkan jälkiä metsässä. Koira ei ole vihainen, mutta se ei siedä, että joku toinen koira alkaa lähestyä sitä (tai minuako?) ja jos se vielä haukkuu, niin silloin on oksat pois. Sellaisia voimia ei minun hauiksistani löydy, että kykenisin pitelemään koiraa. Olen pari kertaa raahautunut sen perässä, kerran mustassa Espanjan yössä, kun olin pitävinäni remmistä iltapissalle viedessäni, vaan heikko lenkki oli kevyt otteeni ja kun pusikossa hiippaili naapurin kaltoin kohdeltu koira etsimässä Urkin ja Maran luita, niin Urkki oli koiran luona kuin salama. Onneksi painoi vain isolla tassullaan koiraa maahan ja sain tilanteen joten kuten hallintaani. Tosin vähän matkaa pitkin tannerta mahallani matkaten. Onneksi oli ruohoa alla.
Totta kai tähän soppaan iski flunssa. Yskää, niiskutusta, nivelkipuja, kuumetta, sitähän se nyt on ollut aika monella muullakin. Polvia heikottaa ja pää on täynnä moskaa, mutta yhden sairaspäivän jälkeen kokosin itseni ja vein aamunkoitteessa Urkin ulos, join litran kuumaa mehua ja makasin reporankana sohvalla, terästäydyin ja otin kaksikon häkistään, päästin ne irti metsän reunassa ja annoin niiden juosta omia aikojaan. Ja joku ihmettelee varmaan, miksei mieheni sitten hoida noita koiria. Voi, kun se on paljon kipeämpi kuin minä. On ollut ja on edelleen. Jokusen sähköpostin jaksoin sitten sen päivän aikana hoidella eikä kovin kummoinen ole olotila vieläkään. Eihän tässä jouda sairastamaan! Kahden kirjan oikoluku on nyt hieman jäljessä aikataulusta, mutta käsikirjoitusten ruuhkaa ovat onneksi äärettömän ystävälliset henkilöt purkaneet, josta lämpimät kiitokset heille.
Kolmen viikon Espanjan reissu selvensi minulle eräitä asioita, koska jouduin painiskelmaan ajatusteni kanssa työvälineen hajottua juuri ennen lähtöä. Niinpä loma oli todellinen pakkoloma, johon hieman enemmän kaipasin tekemistä. Talvella pikkukaupunki on hiljainen ja naapuritkin ties missä. Olin varautunut lukemaan käsikirjoituksia ja muokkaamaan tekstiä, mutta mitään ei voinut tehdä, kun lähtöä edeltävänä iltana joukko asioita sanoi työsuhteensa irti. Silloin alkoivat aivotkin jauhaa mietteitä, jotka ovat silloin tällöin yrittäneet tässä työruuhkassa esiin. Nyt ne pääsivät valloilleen, kun ei ollut mitään millä peittää ajatusten vyöry.
Olen tehnyt neljä vuotta rankasti töitä, usein myös iltaisin ja viikonloppuisin, olen koettanut etsiä yritykselleni paikkaa kirjojen maailmassa ja kai siinä jotenkin onnistunutkin, koska yhä valmiimpia ja parempia aiemmin julkaisseiden kirjailijoiden käskirjoituksia olen tälle talvelle saanut ottaa vastaan ja lukea. Mutta työ on ollut kovaa, raskasta ja välillä hermojakin rassaavaa. Oma aika on jäänyt aivan liian vähiin ja sekin on ollut siivousta ja suorittamista.
Monet käsikirjoituksia lähettävät, jotka ovat meillä julkaisseet aiemmin, tiedustelevat aikataulua ja kuulostavat pettyneeltä, kun kerron, että syksykin on jo täynnä eikä nyt tuota suunniteltua määrää ylitetä, ellen sitten onnistu hankkimaan työvoimaa, jonka palkkavaatimuksen pystyn täyttämään. Eikä aiemmin julkaistu kirja ole tae uuden kirjan julkaisemiselle. Ainoa tae on, että kirja on tarpeeksi hyvä ja että edellistä kirjaa on myyty kohtuullisesti. Olen mitoittanut syksyn niin, että saan itselleni vapaa-aikaa, en istu enää koneen ääressä iltaisin ja viikonloppuisin. Sydänparka kun on antanut merkkejä liiasta paineesta, joten on valittava ja valinta on helppo. Elänhän muutoinkin tahdistimen kanssa.
Me kemiläiset kirjailijat (käytämme nimeä Kemin prosaistit)touhuamme nyt lehdistö- ja julkistamistilaisuutta saatuamme maailmalle viime kesän jatkokertomuksen kirjan kansien väliin. Ideamme oli, että esittelemme jokainen osallistuja itsemme kirjassa, joten voimme käyttää sitä vaikka käyntikorttina tai mainoslahjana. Lisäksi aihe, josta kirjoitimme on oikeastaan juuri nyt entistä enemmän ajankohtainen. Kertomuksemme tuo selvästi esiin sen, miten voi käydä, kun kuntaselvitysmies Urho Lillukka tuli Kemiin ja ryhtyi kaavailemaan kuntaliittymiä. Tuliko niitä sitten? Jos tarinan nimi on Konsultin kompurointi Lapin emiiriksi, niin ehkä siinä on jotain suuntaa antavaa. Lukekaa, älkää tukehtuko kuitenkaan pullaan, niin kuin eräälle meinasi käydä.
Hyviä hiihtoretkiä!
Eija
