SILTATAIDETTA

Ikkunasta loistaa syksyn ruska ja tuntuu kuin se valaisisi huoneen, vaikka muutoin taivas onkin pilvessä. Olen väsynyt, äärettömän väsynyt ja koetan nyt pinnistellä tämän läpi. Kyllä se siitä ohi menee, kunhan viimeisen syksyn kirjan lähetämme painoon.
Ehkä sitten ennätän kirjoittaa keskeneräisen tekstini valmiiksi ja jatkaa muutamaa muuta kirjallista työtäni. Ryhdyin hieman itsekkääksi ja ilmoittauduin Kemin Työväenopiston tunneille - latinobiciin ja Espanjan kielen kertaamiseen ja syventämiseen. Lisäksi prosaistien tapaamiset alkavat jälleen ja pääsemme tuulettamaan ajatuksia ryhmässämme, johon kuuluvat tällä hetkellä Jussi Siirilä (tunnette hänet varmaan Hannele Laurin hampaista-teoksesta), Ritva Kokkola, Jorma Koski, Kari Hanhisuanto, Siiri Magga-Miettunen, "ulkojäsenenä" Annika Eräpuro, joka ei ole kemiläinen sekä minä. Istumme turisemassa kulttuurikeskuksen kahviossa ja mietimme kaikenlaista. Olemme ottaneet ryhmänä kantaa kirjastoauton lopetukseen, kirjaston uudelleenjärjestelyihin, jotka tuntuvat käsittämättömiltä ja muutamiin muihin aiheisiin yleisönosastoissa. En tiedä, onko kannanotoillamme vaikutusta, mutta jos ei mitään yritä, ei mitään myöskään tapahdu.
Sain sähköpostitse kutsun Kemin Karjalahden alikulkusillan avajaisiin, johon on asetettu erilaisia ympyröitä ja soikioita, joihin päiväkotilapset, insinöörit ja minä olemme työstäneet tekstiä. Lapset ovat kirjoittaneet lyhyitä hauskoja toteamuksia, siltainsinöörit aikanaan rustanneet ohjeita piirrustuksiin, jotka tavallisen ihmisen järjellä menevät oikeasti suoraan yli hilseen. Taiteilija, kuvanveistäjä Marjukka Korhonen on tehnyt teosten muotoilun. Nyt tämä moottoritien alikulkusilta teoksineen avataan virallisesti 24.9.2010 klo 9.00. Kävin vakoilemassa etukäteen, millaisilta nuo metalliin kaiverretut tekstit näyttävät. Sinne vain kemiläiset joukolla vaikkapa kuntokävelylle ja katsomaan ja lukemaan lasten mukavia lausahduksia tai miettimään insinöörien aivotuksia. Minun tekstini piti muotoutua aiheesta kuvitteellisia kemiläisiä ja kai minä jotain kuvittelinkin, mutta sitten sain ajatuksen, jonka kirjoitin paperille ja toivoin taiteilijan valitsevan sen kolmen erilaisen tekstini joukosta. Isäni rakensi tätä kaupunkia ja muuta Suomea yhdessä toisen miehen kanssa, niinkuin monet muutkin entisajan timpurit. He kulkivat YIT:n kirvesmiesporukoissa sinne, missä töitä oli. Halusin ikuistaa heidät tekstiin. He olivat niitä nöyriä ja hiljaisia miehiä, jotka tekivät ahkerasti töitä ja jotka rakensivat maatamme sotien jälkeen. Olen onnellinen ja tyytyväinen, kun taiteilija sitten ottikin tämän tekstin päätekstikseen, mutta oli hän valinnut myös kahdesta muusta tekstistä pätkän ja näin laatoissa on todellisten kemiläisten muisto höystettynä kuvitteellisilla henkilöillä.
Nyt minun pitäisi keksiä lyhyt puhe. Hups, mistäs tuollaisessa tilanteessa puhutaan?
Sormi suuhun ja kysymysmerkki...

Taiteellisin terveisin

Eija

AURINGON ANTEJA JA SURUJEN SUMMAA

Mukava olla kotona takaisin, vaikka työpöydällä on sellainen kasa avaamatonta postia, että hirvittää. Espanjassa oli kuuma ja Aarnen pettymykseksi en machetoinut yhtään mitään, sillä olin pyörtyä, kun näin, että puutarha oli kuiva kuin Sahara ja vuokralainen kehtasi väittää kastelleensa sitä, kuten oli sovittu. Letkut olivat hautautuneet ruohon alle ja niiden esiin saaminen oli kovan työn tulos. Avukseni sain Pacon naapurista, joka oli jäänyt työttömäksi. Hän ryhtyi oitis karsimaan viiniköynnöksiä appelsiinipuista, leikkaammaan ruohoa, joka tarvitsi aika järeät aseet sekin. (Niille jotka eivät tiedä, Espanjassa ruoho kasvaa pitkinä liekoina ja solmukohdasta kun osuvat maahan, niin siihen kasvaa juuret ja taas kiemurteleva liaani jatkaa matkaansa. Kun näitä paperinarun paksuisia vihreitä liaaneja kasvaa toinen toisensa päälle, ovat ne sellainen puskuri, että niiden hävittäminen ja kuriin saaminen pusertaa yhden jos toisenkin hikipisaran.)
Paco siis machetoi, sahasi, raivasi ja kirosi. Sitten lähdettiin ostoksille ja alettiin rakentaa kunnollista kastelujärjestelmää, jota Paco alkaa hoitaa. Siinä välissä hoidin muut asiat, siivosin kuivaa roskaa kasoihin, jotka poltetaan, kun lupa syksyn päälle heltiää, kastelin irtoletkulla niitä puita, jonne letku ylsi. Yksi jos toinenkin paikka oli rempallaan. Tulipa urakoitua kello 9-20 välisen ajan aika hartaasti, kun aikaa perillä oli niin vähän. Jaksoin lueskella lukulaitteeseen lataamiani käsikirjoitusehdokkaita jonkin verran. Mutta useinmiten silmät pyörähtivät kiinni ihan huomaamatta. Eikä asiaa auttanut naapurin Antonion kukko, joka kiekaisi ensimmäisen herätyksensä ennen neljää ja siitä sitten tunnin välein. Ja se kukko oli muutaman metrin päässä makuuhuoneestani. Toinen naapuri, Edina sanoi, että jos Antonio ei olisi lukinnut siipikarjaansa monen aidan ja lukon taakse kettujen varalta, niin se pitäisi tehdä hänen varaltaan, sillä hänellä oli kana kynittävänä kukon kanssa ja jonain päivänä hän sen vielä tekisi.

Tarkoitukseni oli myös käydä penkomassa Fuengirolan kirjakauppoja ja tutustua Alhaurinin uuteen kirjastotaloon, mutta aikomukseksi jäi, sillä sellaiseen ei tällä kertaa ollut aikaa. Puhelinkin syyti muutamaan kertaan ikäviä uutisia, jotka saivat miettimään niin elämän kuin työnteonkin tarkoitusta. Olin sopinut aiemmin keväällä alustavasti erään kirjailijamme kanssa, että hän tekee synopsiksen eräästä hyvinkin mielenkiintoisesta aiheesta. Ehkä noin kolme viikkoa sitten hän soitti aika masentuneena ja pyysi minulta potkua takamuksiin. - Nyt ei kuule onnistu mikään, hän sanoi. - Tuntuu niin tyhjältä ja ajatus on sekasotkua.
Tiesin hänen masennuksestaan, sillä hän oli siitä minulle aiemmin kertonut. Kun sitten sain viestin, että hän on kuollut, tuntui kuin joku olisi lyönyt. Itsesyytökset iskeytyivät ajatuksiin: olinko ollut viimeksi liian välinpitämätön? En jaksanut hänen murheitaan kantaa, kun omissakin on aivan liikaa. Mietin, jaksoinko edes kuunnella kunnolla. Ehkä en... Kesti muutaman päivän, ennen kuin pystyin myöntämään, että en ole syyllinen mihinkään. Silti olo on hieman epävarma. Hänen esikoisensa oli hyvä kirja ja hän oli kunnianhimoinen - kenties hän vaati liikaa itseltään - hän teki runsaasti taustatyötä ja oli asioissa hyvinkin pikkutarkka, vaikka oleva ja nyt lähes ajatuksen asteelle jäänyt toinen kirja ovat fiktiota. Hän jätti jälkeensä yhden kirjan, jonka tekstiä ymmärrän nyt äärettömän paljon paremmin kuin aiemmin. Hän lähes kertoi oman kuolemansa.

Mietteliäänä pohjoisen ruskan keskeltä

Eija