sunnuntai 29. marraskuuta 2009

Joulua odotellessa


Kurja ja märkä marraskuu on ohi. Eipä ole lunta täällä pohjoisessakaan ja mieliala meinaa vilahdella samalla harmaalla tasolla kuin sääkin. Kaipuu ja ikävä Espanjaan on kova, vaan mitäs menit vuokraamaan talosi, sanoi tuo parempi puolisko. Niin menin, että on edes joku, joka siitä pitää huolta. Myydä sitä kovasti yritän ja kysyjiä on, mutta ilmaiseksi pitäisi antaa. Enhän minä paratiisiani ilman myy. En myisi ollenkaan, jos olisi aikaa olla siellä. Mutta asiasta toiseen.


Pahoilla mielin huomasin jälleen kerran pienkustantajien kirjailijoiden jääneen rannalle Savonia-kirjallisuusehdokkuudesta vaikka meiltäkin lähti tarjolle useita kirjoja. Olisin odottanut edes Janne Katajiston suuren suosion saaneen kirjan päätyvän ehdokkaaksi. No, meillä on vielä edessä Pienkustantajat ry. tulosten odottelu. Sinne eivät kaikki tänä syksynä ilmestyneet ole ehtineet, koska kirjat on pitänyt jättää syyskuulla arvosteltavaksi. Mutta sen jälkeen ilmestyneet saavat mahdollisuuden kilpailla ensi vuonna. Tästä voitosta ei rahaa heru, mutta se toki huomioidaan lehdissä ja näin kirja saa huomiota osakseen.




Lehdet pullistelevat joulun odotusta ja minä koetan olla kuulematta tuhannetta kertaa samaa joululaulun jollotusta. Joulu on pilalla, en halua kuulla radiosta enkä tv:n joulukonserteista yhtään ainutta joululaulua. Jo nyt ärsyttää, kun päässä soivat Petteri Punakuono, Ritiratirallaa, Juicen Sika ja ties mitkä. Ja nämä soivat koko ajan. Kun yksi lakkaa, toinen alkaa ja välillä ne soivat päällekkäin. Miksikö? No siksi, että kävin Prismassa, jossa joulu oli alkanut toden teolla ja musiikki soi ja joulupukki jakoi karkkia. Että minua inhotti. Missä on meidän kaunis ja harras joulumme? Se hiljainen tunnelma, josta aina ennen nautin? Ei sitä enää ole, vaan kaupallisuus on repinyt ja raiskannut sen.


Minä en valmistele joulua, mutta omat perinteet minullakin silti on. Leivon joululimppuja ja jotain makeaa vatsantäytettä hyvissä ajoin. Limppuja tuleekin aina niin paljon, että paistamiseen menee koko päivä, mutta on se sen arvoista sitten kun haukkaa limpun siivusta. Kokeilen jotain uutta kasvisruokaa, mies paistaa kinkun, koska hän sitä syökin. Illalla käymme haudoilla ja sitten vain olemme. Mies nukkuu luultavasti yrittäjän väsymystään pois ja minä luen. Tai kirjoitan ja luen. Tiedä häntä.


Lahjoja en osta enkä saa. Kahdelle vanhalle tädille viedään kukkakori - ainoa myönnytys joulun tuhlailuun. Kortteja lähetän muutamia - siis henkilökohtaisia. Ja nekin vähenevät vuosi vuodelta, kun iäkkäät sukulaiset, jotka kortteja ovat tottuneet saamaan, poistuvat tästä maailmasta.




Kun haluat antaa joululahjan, olisiko läsnäolo ja lämmin kahvihetki parempi kuin seuraavana arkena unohdettu rihkamalahja. Kirja on arvostettu lahja lukevalle, ja kirjalahjoja minäkin arvostan. Isäni eläessä sain ihan pikkutytöstä lähtien kirjan jouluksi ja se oli se ainoa lahja, jota odotin malttamattomasti.


Kun mietitte ihmispaljoudessa lahjaostoksianne, muistakaa myös kirjat - muistakaa Nordbooksin kirjailijoiden kirjat, joista löydätte paljon hyvää luettavaa. Verkkokaupasta on helppo ostaa ja voit tutustua kirjoihin rauhassa. Katso myös tarjouskirjat, jonne olemme laittaneet joulun kunniaksi tarjouksia. Eipä vaivaa stressi eikä hälinä, ei tule hiki ihmisviidakossa eikä paniikki kiemurtelevassa kassajonossa.


Hyvää joulun odotusta ihan kaikille!




Eija


maanantai 9. marraskuuta 2009

Kirjojen hautausmaa

Kuka on lukenut viimeisen Parnasson? Joka sitä ei ole tehnyt, lukekoon sen välittömästi. Siellä on hyvä juttu kirjoista, jotka tulevat ja menevät unholaan niin nopeasti, ettei kukaan edes muista niitä. Sellaiseksi on mennyt kirjallinen maailma - kirja, jonka tuskalla ja kovalla työllä kirjoitit, joka julkaistiin, joka ei saanut tuulta alleen, joka syntyi jo valmiiksi kuolleena ja josta kukaan ei halunnut tietää mitään.
Meillä on kustantamossa hyviä kirjoja ja hyviä kirjailijoita, mutta he ovat mitättömiä, unohdettuja ja ilman arvostusta, koska ovat pienkustantamon kirjailijoita. Suomessahan ei lueta hyviksi kirjailijoiksi tai kirjailijoiksi yleensäkään muita kuin muutaman ison firman kirjailijat, jotka osin suoltavat niin huonoa tekstiä, että ihmetellä sopii, kuinka ne kirjat ovat nähneet päivänvalon. Esim. Aarne Pynnösen oleva ja tuleva kirja vetävät monin verroin vertojaan Arto Paasilinnan nykyisille sepustuksille (joita en viitsi enää edes lukea), Elina Lehtisen ja Hellevi Viemerön romaanit ovat esikoiskirjoina erittäin hyviä ja löydänkin monta huomattavasti kehnompaa tekstiä suurten kustantamojen listoilta, joita mainostetaan jokaisen aikakauslehden sivuilla ja joita arvostelijat tunkevat palstoilleen. Mainosarvoa, mainosarvoa ja silkkaa aivopesua. Meillä pienillä ei ole rahaa eikä mahdollisuuksia moiseen ja siksi nekin kirjailijat, jotka ansaitsisivat päästä kunnolla esiin, jäävät isoisten jalkoihin ilman huomiota.
Lisäksi kirjakaupat suosivat vain muutamien kustantamojen kirjoja. Katselin erään kaupan myyntitiskiä, jossa oli kyltti - Isälle isänpäivänä - ja siihen oli koottu joitakin Otavan ja Wsoyn kirjoja, yksi Gummerus ja yksi Johnny Kniga. Siinäpä se tarjonta. Lastenkirjahyllyssä ei ollut ainoatakaan pienkustantamon kirjaa esillä eikä uutuushyllyssä paistatellut kuin ne muutamat nimet, jotka näköjään kirjailijoiksi maassamme hyväksytään.
Mutta mehän emme lannistu! Vai lannistummeko?

Eija

PS. Ne jotka Tampereella tai lähistöllä asuvat, menkää ihmeessä katsomaan 1985 Remix. Oli mahtava tunnelma, vaikka alussa tosielämän dramatiikkaa koettiinkin. Onneksi oli oma elvytysryhmä mukana (Minulleko? No, ei toki. Sattui vain vanha rouva kupsahtamaan ja sisareni miehineen (sairaanhoitaja - sairaanhoitaja/sairaankuljettaja/palomies) pääsivät hommiin. Pääsi mummu sairaalaan, vaikka vaikealta näytti, kun tamperelaiset vain kävelivät ohi eikä kukaan tarjoutunut soittamaan ambulanssia ensi alkuun - minä jo vähän hysteerisenä kiljuin, eikö täällä nyt kellään ole puhelinta - mekin olimme omamme jättäneet kotiin. Löytyi lopulta ja asiat järjestyivät. Vähän aikaa pulsii hakkasi katsomossa, vaikka Remix ei ollut edes alkanut.