Onhan ollut lämmintä, Etelä-Suomessa vielä enemmän kuin täällä pohjoisessa, mutta jos samoissa lukemissa oltaisiin, niin eipä tarvitsisi toimistopöydän ääreen istua. Nytkin huone on kuuma kuin sauna. No, lämpö ei luita riko, vähän saattaa notkistaa. Uusia kirjoja alkaa hiljalleen putkahdella painosta, vähän ollaan etupainotteisia, jotta saadaan aivan uunituoretta Oulun messuille.
Oma aikani kiitää kuin Räikkönen ennen vanhaan Formuloissa, ei paljon kiinni ehdi ajan helmasta ottaa, kun se jo livahti. Mihin se aika meneekään - aamuisin rynnistän toimistoon, availen sähköposteja, joita kumma kyllä kuumuudesta johtuen vai kuumuuden vuoksiko, napsahtelee ruutu puolilleen. Eivätkä kirjailijaehdokkaatkaan ole laiskoina olleet, sillä käsikirjoituksia on lukea saakka. Nyt hyvin itsekkäänä ihmisenä olen ottanut luettavakseni ne kässärit, jotka on lähetetty paperilla, koska voin istahtaa ulos niitä lukemaan. Lukulaitteen teksti on välillä niin pientä tihrua, ettei siitä näe kaikkia tekstejä lukea. En tiedä, miksi joitakin tekstejä ei voi suurentaa tarpeeksi, kun toisia taas voi. Mutta lukulaitetta en huoli ulos. En ole laitteelle syttynyt. Peperiversioissa on se hyvä puoli, että jollei kirjoittaja halua tekstejä takasin mahdollisen hylkäämisen vuoksi, voi tehdä muistiinpanot liuskoihin ja osaa helpommin neuvoa kirjoittajaa.
Mutta aikaahan minun pitäisi saada jostain säkillinen lisää. Uusien nettisivujen päivitys alkaa olla loppusuoralla. Erään kirjailijan yli 500 sivuinen opus täytyy pätkäistä kahtia jostain sopivasta kohtaa ja editoida ensimmäinen puolisko lokakuuhun mennessä (huh huh!) ja koettaa sitäkin vielä lause kerrallaan typistää, koska näyttää siltä, että juonen kärsimättä isompia typistyksiä ei enää voi tehdä. Toinen puolisko näkee päivänvalon myöhemmin. Toinen kirjailija taas, jonka kirjasta tehtiin sopimus ja sivuja arvioitiin olevan taitettuna vajaa parisensataa, on innoissaan kirjoittanut koko homman uusiksi ja hehkuttaa nyt, että kasassa on ainakin kolmesataa A4:sta. Sehän ei ole enää sama kirja, josta sopimus tehtiin, joten joudun harkitsemaan julkaisua uudelleen. Vaikka moni luulee, että on hienoa kirjoittaa valtava määrä sivuja, se on hyvä vain silloin, jos tarinan juoni on koko ajan niin tiivis, että pitää koko ajan tiukasti hyppysissään, mutta useimmilla on on täytettä ja turhaa jaaritusta, joka joutaa pois. Kun siitä sanon, nousee äläkkä. Vaihtoehtojahan ei ole, vai onko...
Joo, siitä ajasta - hienot lomailmat joillakin. Mieheni otti kaksi päivää vapaata, aikoi käydä katsomassa Hailuodon. Sitten sitä taas jaksaa seuraavat 12 kuukautta. Minä olen koettanut helpottaa hänen taakkaansa. Talo alkaa tarvita pientä viilausta sinne ja tänne. Ensi viikolla tulee käymään keittiökauppias. Itse halusi tulla, luulee varmaan myyvänsä minulle koko keittiön. Minä haluan keittiöön vain uuden tason ja yhden uuden oven - tiskipöydän alle sekä apukeittiöön altaan alle uuden tason ja kaksi ovea, kun ovat veden syömiä nuo. Yläkertaan johtavia portaita olen hionut askelma kerrallaan ja lakannut. Tänäänkin loikin joka toista porrasta ylös ja alas. Kolmeen kertaan lakkaus, joka onneksi onnistuu kolmen tunnin välein. Sitten otin tunnin puu-urakan ja kuskasin kottikärryillä leivinpuita tehden pinoa kahden koivun väliin. Liiteri on lähes täynnä, sinne mahtuu enää pari peräkärryllistä hellapuita. Ne tässä viikonlopulla. Tänään sain vapaata koirien ulkoiluttamisesta, joten pyyhkäisin polkupyörällä tunnin lenkin käyden kirkkomaalla vanhempieni haudalla. Odotellessani perunoiden kypsymistä juoksin pihamaalla suihkuttelemassa pihakivien välejä rikkaruohomyrkyllä ja ajamassa muurahaisia muurahaismyrkyllä. Kävin puolilta päivin pankissa hakemassa mieheni yrityksen saamia alv-palautuksia, joita ei jostain syystä oltu pantu tilille ja sitten vein uusimpia kirjojamme kirjastoomme, juorusin kymmenminuuttisen tutun kanssa ja ajattelin käydä ale-myynnissä. Mutta en sitten mennyt, kun aikaa kunnon ale-surffailuun ei olisi ollut. Sitä paitsi kunnon ostosreissu vaatii lähtöä Tornioon ja Haaparantaan. Kemissä kun ei oikein ole enää kauppoja, joita surffata. Ja laiskaksikin olen tullut. Olen postimyyjien ihanneasiakas. Se on helppo ja vaivaton tapa hankkia tarvitsemansa kodintekstiilit ja suurin osa vaatteistakin.
Tässähän taas jumiuduin koneen ääreen, kun piti alkaa miettiä messuhintoja kirjoille ja tehdä niistä lista, jotta sitten voi inventoida myynnit jälkeen päin. Uusi Me Naiset-lehti odottaa pöydällä ja houkuttelee lukemaan. Ei, ei vielä. Sitten myöhemmin, jos jaksan. Jos en jaksa, niin taas on yksi lukematon Me Naiset odottamassa.
Jospa nyt nousen ja lähden kahville, katson paikallisuutiset ja jatkan töitä puupinon kanssa. Että pitikin tilata rekkakuormallinen...
Heinäkuun helteitä kaikille.
Eija
Marikki Sjöström: Kohtalon kädessä
VastaaPoistaKeskustelupalstalla aiemmin keväällä käsiteltiin Marikin kirjaa. Nyt sain sen käsiini, joten joitain mielipiteitä ehkä sallitaan.
Tämäntyyliset suomalaiset jännityskirjat sijoittuvat karkeasti kahteen luokkaan henkilörakenteen puolesta: niihin hyvin teknillisvoittoisiin, joissa poliisi itse suorittaa tutkimukset ja toisaalta niihin, joissa joku asialle vihkiytynyt poliisien vihaama amatööritutkija onnenkantamoismaisesti ratkoo rikokset. Marikin kirja on välimuoto, joka noudattelee, tahtoi kirjailija sitä tai ei, Outi Pakkasen hillittyjä linjoja. Sankaritar ei ole tosin yhtä hanakka ruoan perään, kuin Pakkasen detektiivi Anna Laine.
Sisällön osalta monikerroksisuus ilmenee yleensä sipulirakenteena, jolloin puututaan isoon asiaan ja kuoritaan epäolennaisuudet yksi kerrallaan pois. Lopuksi paljastuu ydin – syyllinen. Tässä juonessa kerroksellisuus on sivuttaista tai pikemminkin rinnakkaista, jolloin puututaan ensin pieneen asiaan ja aletaan etsiä puuttuvia paloja ravistelemalla pakkaa kovin kourin ja monin keinoin. Tutkinta laajenee kuin renkaat vedessä. Liian pienipalaiseksi tätä palapeliä ei ole syytä tehdä, ettei lukija vallan sekoa. Tämän Marikki on hyvin ottanut huomioon – mukana pysyin ja silloin muutkin pysyvät!
Lukujen alkuihin sijoitetut leijuvat tekstit varmasti ärsyttävät niitä, jotka haluavat kaikkeen heti selvyyden malttamatta odottaa. Siksi ne on sinne asetettukin, härnäämään mielenkiintoa. Laadultaan ne tuovat mieleen iänikuisen Delfoin oraakkelin lausumat tai Edgar Allan Poen opiumharhaiset näkemykset elämästä yleensä ja yliluonnollisesta erityisesti. Ikään kuin vanhan asianajajan ovessa ollut teksti: Asianajaja Alfred Wredfors. Sotkuiset asiat selvitetään ja selvät asiat sotketaan.
Marikin kieli ja kerronta on ammattimaista ja helppolukuista vailla turhaa ahdistusta. Mitä muuta se voisi ollakaan? Eteneminen on kiireetöntä jopa viipyilevää, kuin laatuviini ja jättää miellyttävän jälkimaun. Huomiotani herätti tapa esittää suoraa dialogia luetelmaviivojen lisäksi myös keskellä lausetta (… hintelä mies tervehti heitä katsettaan nostamatta, pieni hetki, minulla on juuri toinen asiakas.). Lainausmerkkien kanssa saattaisin tuosta selvitä, mutta ei-ammattilaisena en muuten rohkenisi. Sivistynyt huumori kurkisteli tavan takaa tekstistä, mutta suorastaan hervottomaksi kirjoittaja heittäytyi tuomalla toiseksi päähenkilöksi tavan takaa ja joka paikassa piereskelevän vatsakkaan ja epäsiistin miespuolisen rikostutkijan. Muutenkin tuon älykkään ja taitavan turjakkeen toiminta oli paikallaan elävöittämään kuivakkaa poliisitointa.
Koulutus on Marikilla näköjään mukana kaikessa ja pitää ollakin. Pari esimerkkiä:
- rikos- ja jännityskirjallisuus on aliarvostettua aina, kun lukijoita haastatellaan. Silti sitä luetaan paljon. Ei se ketään tyhmennä, että lukee tätä lajityyppiä. Päähenkilön mies oli pantu salaamaan dekkariharrastuksensa, kun oli akateeminen kansalainen, vaikka selvästi kuului skeneen.
- muutenkin hän oli tarkkarajainen hämy ja muokattu kuriositeetiksi (ehkä kuvaamaan myös Marikin mieltymyksiä ja inhokkeja?) ja koulutusesimerkiksi. Mieshän ei sietänyt myöskään muodikkaita lyhenteitä, kuten vinkku, drinksu, sidukka, enkä siedä minäkään.
Onnea Marikille myös seuraavien kirjojen kanssa
ap//
http://aarnehenri.blogspot.com/