Ikkunastani näkyy uusi asuinalue - ei, en ole kotona juuri nyt vaan Hämeenlinnassa, karu ja puuton pelto on rakennettu taloja täyteen. Pensasaidat ovat kolmikymmensenttisiä, naapuri naapurin kainalossa. Minä en tällaiseen asumiseen kykenisi. Ympärillä pitää olla tilaa ja kunnon puskat naapureiden välillä, ettei kuulu eikä näy ja oma rauha ja varsinkin yksityisyys säilyy. Kerrostaloasukiksi en alkaisi, ellei ole niin pakko, ettei muuta vaihtoehtoa ole.
Puksuttelin junalla torstaina Hämeenlinnaan, olin varustautunut lukulaitteella, johon olin tallentanut useita uusia käsikirjoituksia ja tarkoitukseni oli lukea menomatkalla yksi ja paluumatkalla toinen, mutta kuinka ollakaan - yhdeksän luetun sivun jälkeen laite jäi niille sijoilleen, ei liikkunut eteen, ei taakse, ei mennyt kiinni ja teksti jähmettyi ruudulle. Siinäpä sitten oli aikoimukseni ohentaa käsikirjoituspinoa. Olkoon mokoma. Keskityin Jason Watsonin kirjaan Duende, jossa täysin flamencoa tuntematon, ymmärtämätön ihminen haluaa oppia sen syvimpiä syövereitä myöten. Ostin kirjan kerran ale-myynnistä ja se on lojunut hyllyllä aikansa. Minä pidän kirjasta, mutta epäilen, että kaikki eivät jaksa sitä lukea. Minua viehättää espanjalaisuudeen kerronta, se kuinka tämä henkilö on päässyt sen sydämeen, mitä hänelle on tapahtunut, kaikki se flamencoon liittyvä musiikin erikoisuus, josta ainakaan minulla ei ollut minkäänlaista käsitystä.
Työt eivät näytä jättävän rauhaan edes lauantaina. Olin juuri ja juuri herännyt, kun puhelin soi ja ihminen toisessa päässä alkoi selittää. "Minä kuule olen kirjoittanut nyt uuden kirjan, muistatko kun tarjosin sitä edellistä?", sanoo soittaja. Muistan minä. "Minulla on siis uusi käsikirjoitus,siinä on sama henkilö kuin...", innokas soittaja selittää. Keskeytän hänet ja sanon, että nyt on lauantai, herran tähden, olin nukkumassa ja minun kelloni näyttää 8.15. Harvoin edes nukun näin pitkään ja se on minulle onni ja autuus - saada kerrankin nukkua. Ei, en suuttunut, harmistuin vain hiukan ja sanoin, että paras kun laitat kässärin sähköpostiini. Katsotaan sitten. Niin katsotaan sitten...
Eilen illalla olimme Hämeenlinnan uudessa teatterissa katsomassa Anna-Leena Härkösen Ei kiitos. No joo, upeat näyttelijät, mutta tekstin rivous, vaikka se välillä hauskaa olikin, ei minua naurattanut. Ne pikkutuhmat ja vihjailuihin peitetyt asiat olivat paljon hauskempia kuin se suoran aktin ja rivojen repliikkien esitys, joille monet nauroivat. Minä en edes voinut taputtaa. En silti voi katua mentyäni katsomaan näytelmää. Tulinpahan vain vahvistaneeksi käsitystäni Härkösen tekstistä. Minä en pidä hänen kirjoistaan ja nyt pidän vielä vähemmän. Sisareni sanoi, että kirja on vielä hirveämpi, että näytelmä oli vain pehmeä versio siitä. No, ehkä olen tiukkapipo, mutta se minulle sallitakoon, jokainen taaplaa tyylillään. Voin silti sanoa, että odotin näytelmän päättyvän. Kokemus kokemuksena. Minä lienen outo olio, koska teatteri oli täynnä ja näytelmäkin pyöri jo toista vuotta. Huvinsa kullakin. Minä menen mieluummin vaikka oopperaan tai balettiin kuin toista kertaa katsomaan Härköstä.
Ja nyt lähdemme lempipuuhiin, kirpputoreille. Sisko tonkii lastenvaatekasoja, minä antiikkia ja oikeaa vanhaa kaivellen tai etsien halpoja kirjoja, ehkä kantensa menettäneitä löytöjä. Niin että huvinsa kullakin - meillä kirpputorit ja antiikkikaupat monen muun asian lomassa.
Eija
lauantai 20. marraskuuta 2010
sunnuntai 7. marraskuuta 2010
PYHÄINPÄIVÄN AJATUKSIA
Ilta pimenee, mutta luonto antoi vähän tasoitusta lumipeitteen muodossa. Toivottavasti se pysyy maassa, sillä rapakelit ovat olleet viheliäisiä - varsinkin kun talossa on koiria, joiden tassujen ja mahanalusten peseminen on ihan oma operaationsa.
Aamupäivällä kävelin Perämeren rannalla; oikealle jäi kaupunki harmaaseen utuun piiloutuneena ja vasemmalla pölläytteli omia pilviään taivaalle Enso. Meri kutoi jääpeitettä ja irtonaiset ohuen ohuet jäälautat helisivät toisiaan vasten. Meri oli harmaa ja kylmä, viime kertaiset joutsenet olivat lentäneet pois ja mieli paloi itselläkin jonnekin kauas pois kaikesta kiireestä.
Ihmisillä on nykyisin aina kiire. Kaikki pitää saada siinä silmänräpäyksessä. Pari kertaa viime aikoina on käynyt niin, että käsikirjoituksen tarjoaja ei ole malttanut odotella yhteydenottoa, ja kun ei neljän viiden viikon odottelun jälkeen ole puhelin soinut, on kirjoittaja tehnyt kirjastaan omakustanteen. Mikäs siinä, tarjokkaita on, yhtä käsikirjoitusta ei jää kaipaamaan. Mutta ei kai kukaan oleta, että nytkin, kun on nelisenkymmentä käsikirjoitusta luettavana, se viimeinen ehdittäisiin lukea alle kuukauden. Ja kun sen yhden saa pois käsistä, on tilalla kaksi uutta. Ja kun päivään kuuluu niin paljon muutakin: korjataan tekstiä, vastataan sähköposteihin, koetetaan saada kirjoja kaupaksi, puhutaan puhelimessa, maksetaan laskuja, pakataan ja vastaanotetaan kirjoja, tehdään uusintatilauksia, etsitään edelleen halvempia painotaloja, ladataan kirjoa Podiin,kontrolloidaan ja ylläpidetään nettisivuja jne.
Tämän syksyn kirjat ovat kaikki valmiit, mutta työn alla on ensi vuoden teoksia, joita nyt oikoluetaan ja sen jälkeen taitetaan, kansia työstetään... Siltikin jossain vaiheessa tulee jostain syystä kiire.
Viime viikolla olin tilaamassa lippuja Pienkustantajapäiville ja onnekseni satuin vilkaisemaan sähköpostiani, jonne oli ilmestynyt viesti, että päivät perutaan - ei ole osallistujia, kaikilla on kiire näin sesonkina. Olin pettynyt, sillä asialista näytti hyvältä ja sellaiselta, josta olisi voinut saada ideoita itselleen. Pienkustantajat on toiminut viimeisen vuoden tehottomasti. Yhdistyksellä on ollut tapana jakaa Sampo-palkinto eri sarjoissa. Itse lähetin v. 2009 kilpailuun useampia kirjoja, mutta niistä ei kuulunut yhtään mitään. Ei yleensäkään koko Sammosta. Liekö nyt olisi valittu vuoden 2009 Sammot vai joko olisi ollut menossa vuosi 2010, josta en ainakaan itse ole saanut tietoa ollenkaan. Yhdistyksellä ei ole enää innokkaita vetäjiä ja jäseniä. Ehkä siihen on syynä se, että pienkustantamot ovat hajallaan pitkin maata ja kaikilla kädet täynnä työtä, väkeä minimaalisesti, ettei ehdi osallistua ja matkustaminenkin alkaa olla jo tyyristä kauempaa kulkiessa (nyt Kemi-Helsinki-Kemi Finncomilla 219 euroa + bussimatkat, Finnairilla 369 euroa sama reissu). Olenkin ajatellut, että on turhaa maksaa jäsenmaksua,kun ei ole kunnon toimintaakaan.
Mutta ei huolta, aion minä matkustaa - Hämeenlinnaan saakka ja ihan junalla puksuttelen. Istun seitsemän tuntia junassa ja paneudun kaikella tarmollani käsikirjoitusten lukemiseen - suurin osa on ladattu lukulaitteelle. Eihän sitä passaa koko viikoloppua rillutella. Perjantaina painelemme kuitenkin vähintään antiikkikauppoihin ja käymme teatterissa sisareni kanssa, jos hän vain saa varattua liput johonkin näytökseen. Kierrämme hienoja lenkkipolkuja pitkin järvenrantaa ja kyläilemme erään yhteisen tuttavamme luona. Sunnuntain sitten istun taas junassa ja syvennyn vielä suuremalla tarmolla käsikirjoituksiin. Tuleepahan hoidettua samalla kertaa sekä huvi että hyöty.
Selaillessani erästä espanjalaista sivua, sattui silmään yhdenlainen kalajuttu:
"Pepito kysyi äidiltä: - Onko totta, että isommat kalat syövät pienempiä kaloja? -Kyllä vain, äiti vastasi. - Syövätkö ne myös sardiineja? - Syövät. - No, miten ne oikein saavat purkin auki?"
Jutun voi jokainen ajatella mielensä mukaan. Ainahan ne isot pieniä hotkivat ja jos ei muuta niin vähän potkivat, ja kansien aukomiseen niillä on järeät keinot.
Nyt sitten tanssimaan tähtien kanssa.
Eija
Aamupäivällä kävelin Perämeren rannalla; oikealle jäi kaupunki harmaaseen utuun piiloutuneena ja vasemmalla pölläytteli omia pilviään taivaalle Enso. Meri kutoi jääpeitettä ja irtonaiset ohuen ohuet jäälautat helisivät toisiaan vasten. Meri oli harmaa ja kylmä, viime kertaiset joutsenet olivat lentäneet pois ja mieli paloi itselläkin jonnekin kauas pois kaikesta kiireestä.
Ihmisillä on nykyisin aina kiire. Kaikki pitää saada siinä silmänräpäyksessä. Pari kertaa viime aikoina on käynyt niin, että käsikirjoituksen tarjoaja ei ole malttanut odotella yhteydenottoa, ja kun ei neljän viiden viikon odottelun jälkeen ole puhelin soinut, on kirjoittaja tehnyt kirjastaan omakustanteen. Mikäs siinä, tarjokkaita on, yhtä käsikirjoitusta ei jää kaipaamaan. Mutta ei kai kukaan oleta, että nytkin, kun on nelisenkymmentä käsikirjoitusta luettavana, se viimeinen ehdittäisiin lukea alle kuukauden. Ja kun sen yhden saa pois käsistä, on tilalla kaksi uutta. Ja kun päivään kuuluu niin paljon muutakin: korjataan tekstiä, vastataan sähköposteihin, koetetaan saada kirjoja kaupaksi, puhutaan puhelimessa, maksetaan laskuja, pakataan ja vastaanotetaan kirjoja, tehdään uusintatilauksia, etsitään edelleen halvempia painotaloja, ladataan kirjoa Podiin,kontrolloidaan ja ylläpidetään nettisivuja jne.
Tämän syksyn kirjat ovat kaikki valmiit, mutta työn alla on ensi vuoden teoksia, joita nyt oikoluetaan ja sen jälkeen taitetaan, kansia työstetään... Siltikin jossain vaiheessa tulee jostain syystä kiire.
Viime viikolla olin tilaamassa lippuja Pienkustantajapäiville ja onnekseni satuin vilkaisemaan sähköpostiani, jonne oli ilmestynyt viesti, että päivät perutaan - ei ole osallistujia, kaikilla on kiire näin sesonkina. Olin pettynyt, sillä asialista näytti hyvältä ja sellaiselta, josta olisi voinut saada ideoita itselleen. Pienkustantajat on toiminut viimeisen vuoden tehottomasti. Yhdistyksellä on ollut tapana jakaa Sampo-palkinto eri sarjoissa. Itse lähetin v. 2009 kilpailuun useampia kirjoja, mutta niistä ei kuulunut yhtään mitään. Ei yleensäkään koko Sammosta. Liekö nyt olisi valittu vuoden 2009 Sammot vai joko olisi ollut menossa vuosi 2010, josta en ainakaan itse ole saanut tietoa ollenkaan. Yhdistyksellä ei ole enää innokkaita vetäjiä ja jäseniä. Ehkä siihen on syynä se, että pienkustantamot ovat hajallaan pitkin maata ja kaikilla kädet täynnä työtä, väkeä minimaalisesti, ettei ehdi osallistua ja matkustaminenkin alkaa olla jo tyyristä kauempaa kulkiessa (nyt Kemi-Helsinki-Kemi Finncomilla 219 euroa + bussimatkat, Finnairilla 369 euroa sama reissu). Olenkin ajatellut, että on turhaa maksaa jäsenmaksua,kun ei ole kunnon toimintaakaan.
Mutta ei huolta, aion minä matkustaa - Hämeenlinnaan saakka ja ihan junalla puksuttelen. Istun seitsemän tuntia junassa ja paneudun kaikella tarmollani käsikirjoitusten lukemiseen - suurin osa on ladattu lukulaitteelle. Eihän sitä passaa koko viikoloppua rillutella. Perjantaina painelemme kuitenkin vähintään antiikkikauppoihin ja käymme teatterissa sisareni kanssa, jos hän vain saa varattua liput johonkin näytökseen. Kierrämme hienoja lenkkipolkuja pitkin järvenrantaa ja kyläilemme erään yhteisen tuttavamme luona. Sunnuntain sitten istun taas junassa ja syvennyn vielä suuremalla tarmolla käsikirjoituksiin. Tuleepahan hoidettua samalla kertaa sekä huvi että hyöty.
Selaillessani erästä espanjalaista sivua, sattui silmään yhdenlainen kalajuttu:
"Pepito kysyi äidiltä: - Onko totta, että isommat kalat syövät pienempiä kaloja? -Kyllä vain, äiti vastasi. - Syövätkö ne myös sardiineja? - Syövät. - No, miten ne oikein saavat purkin auki?"
Jutun voi jokainen ajatella mielensä mukaan. Ainahan ne isot pieniä hotkivat ja jos ei muuta niin vähän potkivat, ja kansien aukomiseen niillä on järeät keinot.
Nyt sitten tanssimaan tähtien kanssa.
Eija
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)