Työrauha on kullan arvoista

Ilta on pimentynyt, tammikuu takanapäin, lumituisku takoo ikkunaa ja viheltää piipussa. Käsikirjoituksia on kertynyt luettavaksi melkoinen pino, joku jo odottamiseen kyllästynyt pommittaa kysymyksillä, milloin, milloin... Kevään kirjat ovat työn alla ja esikoiskirjailijat jännittävät jo nyt millaisen vastaanoton kirja saa.
Sähköposti tulvii kysymyksiä ja kun yhteen vastaa, tulee paluupostissa lisää, lisää, lisää... Huomaan, että jokaisen päivän aamusta menee hyvää työaikaa pelkkiin selittelyihin ja tyhjänaikaisiin kysymyksiin tunti, maananataiaamuisin jopa parikin tuntia. Mietin mitä teen noille kysyjille. On sellaisiakin, jotka eivät lue sopimustaan kunnolla ja sitten saan viestejä asioista, jotka selviävät lukemalla kustannussopimuksen läpi. Minulla ei valitettavasti ole aikaa olla kirjeenvaihdossa, ellei asia koske käsillä olevia töitä. Olen päättänyt olla vastaamatta osaan posteista heti kohta, kuten olen oppinut kohteliaasti tekemään. Vastaan sitten joskus, kun on luppoaikaa - siis sellaisiin posteihin, joilla ei ole mitään tekemistä kirjojen ja niiden työstön kanssa. Raja on pakko vetää johonkin kohtaan, koska muutoinkin työ pitää tiukasti tuolissa ja silmät tietokoneen ruudussa. Kymmentuntisen istumasession jälkeen on takamus turra ja silmät punaiset kuin ryyppyputken jälkeen. Jokainen ylimääräinen koneen ääressä vietetty turha hetki lisää vain rasitusta. Olen tosin alkanut irrottautua päivällä tunniksi tuosta tuolista, joka tuntuu välillä oman ruumiin jatkeelta, ja lähden ulos kävelemään koirien kanssa. Sitten jaksaa taas jatkaa.
Ai niin, eivät yksin sähköpostit häiritse vaan myös puolen tunnin puhelut ovat punainen vaate ja joskus tekee mieleni sanoa jotain vähemmän kannustavaa. Milloin minä ehdin lukea käsikirjoituksia, oikolukea tai hoitaa monet, monet asiat, jos aikani menee kirjailijoiden kanssa seurusteluun? En tiedä, onko tämä vain minun ongelmani, kenties ei. Isommissa yrityksissä on kustannustoimittajaa, tiedottajaa, taittajaa ja ties ketä tekemässä niitä asioita, joista yritän selvitä Sannan avulla, Matin tehdessä kirjojemme kannet.
Mutta ihan mukavasti menneen viime vuoden jälkeen, on hyvä ponnistella eteen päin.

Eija

Syyttävä sormi

Aloitanpa tämän jutun Agatha Christien romaanin nimellä, vaikka sillä ei ole mitään tekemistä jutun kanssa.
Tässä on vietetty yksi jos toinenkin tunti vuodenvaihteen paperitöiden parissa ja sormia syyhyttää päästä oman tekstin kimppuun. Viime vuoden aikana julkaisimme aika joukon kirjoja, joista osa menestyi loistavasti, osa niin kuin odottaa sopi ja muutama jäi jalkoihin. Ja näinhän se on. Kaikki eivät voi olla ykkösiä.
Yksi jalkoihin jääneen kirjallisen tuotoksen tekijä osoittelee tuolla syyttävällä sormella minua. En kuulemma tee mitään hänen kirjansa eteen. Mitä tekisin? Olemme tehneet sen saman mitä muillekin kirjoille. Ei tässä taikurin sauvaa voi heilutella. Tarina alkaa näin: Henkilön kanssa tehtiin sopimus kirjan julkaisemisesta. Jo alkumetreillä toin voimakkaasti esiin sen, että lastenkirjojen menekki ei ole romaanien luokkaa eikä varsinkaan näinä aikoina, joten ensipainos on hyvin pieni. -Juu, juu, selvä se, iloinen ääni vastasi puhelimeen. -Mutta kuule, ikinä et ole myynyt niin paljon lastenkirjaa kuin mitä minun kirjani tulee
myymään, sillä minähän olen julkkis! ystävällinen ilmoitus kaikui korvassani. Silloin kyllä kukkui pirut mielessä, mutta ajattelin, että kai se nyt suomea ymmärtää, kun olen jo moneen kertaan sanonut, mitkä reaaliteetit ovat. Näköjään ei ole ymmärtänyt.
Kirjaa työstettiin, kirja pukattiin ulos painosta ja odoteltiin miten myynti käynnistyy. Kirjasta oli tiedot annettu tukkuihin yms. taholle kuten muistakin kirjoista. Tilauksia tippui äärimäisen hitaasti. Onneton tapahtuma painotalossa toi myös pientä dramatiikkaa, koska muutamissa kirjoissa oli keskiaukeama jäänyt valkoiseksi. Minua osoitettiin sormella - huonolaatuisia kirjoja! Buukkasin pieneen markettiin hänet esittelemään kirjaa, samoin sain järjestettyä haastattelun paikallislehdessä. Kirjastoommekin juoksutin kirjan nähtäväksi. Sinne ei vain nopealla aikataululla saanut esittelyaikaa. Kirjailija otti parikymmentä kirjaa kainaloonsa ja sanoi, että hän myy ne kun menee pohjoiseen. -Palautan sitten loput, kun ajamme takaisin, hän hymyili ja meni menojaan. Kautta rantain annettiin sitten ymmärtää, että kirjan painos olisi isompi kuin mitä on ja että pimittäisin rahaa kirjailijalta.Vastasin, että skannaan painotalon laskun hänelle ja pyydän vaikka varmistukset sieltä, jotta voi uskoa painosmäärään. - Ei, ei tarvitse, kyllä minä uskon sinua. Kolme kirjaa sain kahdestakymmenestä laskuttaa kirjastoilta, joille hän oli käynyt sitä esittelemässä, loput hän piti itse, mutta rahasta hän ei puhunut mitään. Odottelin kaikessa rauhassa, että hän ilmoittaa keneltä voin laskuttaa kirjoja. Mitään ei kuulunut. Toivoin, että hän itse ilmoittaa, että on myynyt kirjat - laitapa lasku. Mutta hänpä tahtoi lisää kirjoja. No, hölmö kun olin laitoin vielä kymmenen menemään. Ei hänellä ole ollut tarkoitustakaan maksaa aiempia kirjoja saati lisätilausta. Tämä julkkikseksi julistautunut on näköjään myös epärehellinen.Panee miettimään, mikä onkaan totuus yli kymmenen vuotta sitten sattuneessa tapauksessa.
Kun pieni satukirja näkee päivänvalon, luullaan maailmanvalloituksen alkaneen. Jos on joksus ollut lehtien palstoilla, ei se tarkoita, että ihmiset muistaisivat hänet enää. Eikä sellaisella julkisuudella myydä lastenkirjaa. Maailma vain nyt on sellainen. Se, mitä kirja on myyty, laskua on kuitattu kirjalijanpalkkioista, mutta koska elämme digiaikaa ja teemme pieniä painoksia, ei kirjaa ole enää montakaan jäljellä eikä niiden myynnistä jäämillä palkkiolla kuitata hänen maksamattomia laskujaan. Uusia painoksia tuskin kannattaa havitella edes siinä toivossa, että kuittaisi niiden palkkioilla laskut. Kun ei mene kaupaksi, niin ei mene, vaikka voissa paistaisi.
Ilmoitin hänelle, että puretaan kustannussopimus, jotta hän saa antaa kirjansa Tammelle tai Otavalle, jonne hän kiihkeästi haluaa kirjailijaksi.
Se mikä tuntuu kaikkein pahimmalta, on se että syytetään epärehelliseksi, mutta se musta aukko löytyykin omasta sydämestä.

Tiedonhaluisille

Sattuipa netissä silmiini eräs blogi, jota kannattaa itse kunkin vilkaista. Siinä saattaa olla vastauksia moniin kysymyksiin, joita minulle esitetään. Kannattaa lukea teksti "Kirja-alan syöpä ja sen hoito" sekä "Kustannustoiminta laman aikana". http://lukutoukka.blogit.fi
Lisäksi toinen - ainakin tilastojen osalta - kiinnostava sivu on Suomen kustannusyhdistyksen sivuilla http://tilastointi.kustantajat.fi.

Eija