SANALLISIA SYTYKKEITÄ

Sattuipa käteeni uusin Parnasso. Puheenvuorossa Erkki Kiviniemi tekee tunnustuksia. Hän kertoo työskennelleensä kustannustoimittajana parisenkymmentä vuotta aloittaen työnsä kunnianhimoisena ja tunnollisena nuorena idealistina. Hän oli luvannut myös antaa jokaiselle jonkinlaista palautetta tekstistä, jonka sai luettavakseen. Hän sanoo ihanteensa murentuneen hitaasti mutta varmasti. Hän ei enää lue kaikkia käsikirjoituksia, hän vain silmäilee ja selailee niitä.
"Vain harva käsikirjoitus jaksaa sytyttää niin, että luen kaikki sivut," hän kertoo tunnustaneensa eräälle konkarikirjailijalle. Kirjailija oli vastannut, että sinusta on siis vihdoinkin tulossa kunnon kustantaja.
Näin. Minun on jo tässä vaiheessa myös tunnustettava kaikille julkisesti, että teen ihan samaa. Selailen ja silmäilen. Yleensä luen ensimmäiset sivut. Jos teksti ei imaise minua mukaansa niillä ensimmäisillä sivuilla, hyppään jonnekin muutaman kymmenen sivun päähän, luen vähän, jos ei vieläkään tunnu miltään, luen vielä pätkän jostain ja se jää siihen, ellei sytykettä ole tarpeeksi. Jos jo ensimmäiset sivut ovat täynnä kirjoitusvirheitä, puuttuvia pilkkuja jne. en jatka edes selailua, vaikka tarina tuntuisi hyvältäkin. Kirjoitusvirheet osoittavat välinpitämättömyyttä ja sitä, että kunhan nyt kokeillaan kepillä jäätä. Kirjoittaja ei ole tosissaan. Jos ei osaa välimerkkejä sijoittaa oikein, osaako sitten muodostaa edes luettavia lauseita.
Kiviniemi sanoo nuorena lukeneensa Vilho Vikstenin ohjeeksi laatiman Kolmen sivun säännön ja närkästyneensä siitä: Lue kolme ensimmäistä sivua ja päätä sen jälkeen, jatkatko. Kiviniemi myöntää, että sääntö on viisas. Käsikirjoitusten tulvasta ei ehdi kaikkea lukea kokonaan, ja miksi haaskata aikaansa, kun jo alkumetreiltä huomaa, että tarina ei saa uteliaisuutta heräämään, ei vie edes sen vertaa, että tahtoisi lukea eteenpäin. Itse käytän apunani esilukijoita, jotka kommentoivat lukemaansa.
Kiviniemi sanoo etsivänsä tekstistä henkeä, kosketusta, aitoutta. Hän sanoo etsivänsä tekstissä elävää kirjoittajaa, jonka ilmaisut sytyttävät. Niin minäkin - aina kun avaan uuden tekstin, toivon todella, että siinä on jotain sellaista, mikä pitää minut tiivisti tekstissä kiinni, että kuljen kirjoittajan tarjoamien sanallisten kuvien kautta oman mielikuvitukseni loihtimiin kuviin ja elän kirjaa, elän kirjassa. Silloin kirja on minun mieleiseni.
"Todenmukaisuutta" tavoittelevat omaan elämään perustuvat romaanit ovat kaikkein väsyttävintä luettavaa, Kiviniemi toteaa lopussa. Minä yhdyn hänen sanoihinsa. Niin ovat. Jokaisen elämä on arvokas ja ainutkertainen hänelle itselleen, mutta ei muille, elleivät tapahtumat ole niin järkyttäviä tai historiallisia, että ne ylittävät elämäkertojen hankalan kynnyksen.
Mutta- nyt sateisen päivän jälkeen tuuli puskee pilvet horisonttiin, aurinko muistuttaa olemassaolostaan ja on oikea aika lähteä ulos. Suomen kesä kun on niin lyhyt.

Eija