HYVÄÄ JOULUA!

Ei voi unelmoida valkoisesta joulusta, sillä täällä sataa vettä. Tuleeko pukki porolla vaiko autolla? Toivottavasti ei kuitenkaan autolla poron päälle ajajen. Pohjoisen ihmiset ovat tottuneet poroihin ja osaavat varoa niitä paremmin kuin etelän turistit, jotka vaeltavat tunturiin sopulilauman tavoin joulua viettämään.
Kun näet yhden poron, se on harvoin yksin. Sitä saattaa seurata muutamia poroja tai jopa iso tokka. Ne saattavat olla hyvinkin lähellä ja lähetä arvaamatta liikkeelle. Siis varo, vaikka selviäisit siitä yhdestä otuksesta, kun kuusen takaa saattaa ponkaista tielle kymmenen harmaaturkkista sarvipäätä. Joulupukki ajelee poroillaan omia salaisia teitään, joten on ihan turha tihrustaa auton ikkunasta, näkyykö pukkia ja poroja pulkkaa vetämässä.Ei näy, ellet mene metsään ja pysähdy kuulostelemaan.
Meillä eivät soi joululaulut. Sain jo kyllikseni, kun niitä kuuli marketeissa viikkokaupalla. Meillä on paikalla hiljaisuus ja kohta imurin hurina. Joulusiivousta en ole aloittanut enkä aloita. En jaksa. Joululimppuja en ole leiponut, kuten ennen, en myöskään tee lanttulaatikkoa nyt vaan ostan sen kaupasta. Meillä ei ole joulukuusta, mutta ikkunaa valaisee kyllä kynttelikkö. Emme ole hankkineet lahjoja kuin pojan lapsille ja ensi joulua ajatellen olen päättänyt, että kaikki kortit yms. saavat jäädä lähettämättä ja annan niihin käytetyt rahat vaikka keräykseen, jolla hankittiin ruokakoreja vähäosaisille tänä vuonna. Tai haen Nordean kuusesta lahjatoivomuksen, hankin sen ja joku osaton lapsi saa näin iloisen mielen. Tai pakkaan matkalaukun ja linnottaudun Espanjankotiini ja haen vain pakollisen purtavan kaupasta enkä katsokaan sinne päin, jossa jotain krääsää kimaltaa. Tästä kai huomaa, että en pidä joulusta. Joka vuosi vain vähemmän ja vähemmän. Ihmistungosta, hirveää hamstraamista, turhaa krääsää hankkimassa, joka jää nurkkiin pyörimään ja jolle ei ole käyttöä.
Voi, antakaa toisillenne aikaa ja yhdessäoloa, hellikää lahjakortilla, joka antaa hierontaa, kuorintaa tai ties mitä kiinteytystä, matkan kylpylään tai lupauksen, että ei laista omasta tiskivuorosta. Aineettomia ja hyvää mieltä tuovia lahjoja on vaikka kuinka, rajana taivas ja oma kekseliäisyys. Myös kirja on hyvä lahja. Kun sen on itse lukenut, voi sen antaa lainaksi tai omaksi jollekin toiselle, joka voi sitten lahjoittaa sen taas eteenpäin.

Hups aasinsiltaa, joka on paikka paikoin liukas; oletteko kuulleet tavasta, jossa kirja otetaan vaikkapa puistonpenkiltä, luetaan ja palautetaan jonnekin julkiselle paikalle takaisin? Entä jos jättäisi oman kirjansa, merkkaisi sen (netistä löytyy tietoja, kuinka nämä kirjat elävät)ja laittaisi tarjolle? Jäisikö se jonkun hyllyyn määrättömäksi ajaksi vai palautuisiko jo pian jonkun muun luettavaksi?
Eräs tuttava (ei kirjailija, mutta sisarensa on kirjailija) sanoi, että sisko lähetti viime vuonna joihinkin pieniin kirjastoihin joitakin omia kirjojaan, joita oli unohtunut hyllyyn ja jotka eivät enää menneet suuntaan tai toiseen. Hän vierasti kirjojen silppuamista ja oli etsinyt tietoa kirjastoista, joissa ei kyseistä kirjaa ollut ja oli jopa saanut jokusen kiitoksenkin vastineeksi. Hän sanoi toivovansa, että lainauskorvaukset joskus kuittaisivat postimaksut. Ihan mukava ajatus, euron kuoressa kirja pieneen kirjastoon ja kas ihmiset lainaavat kirjaa ja innostuvat kyselmään kenties lisää kyseisen kirjailijan teoksia. Ehkä itsekin lähetän vuodelta 2005-2006 jääneistä kirjoistani muutaman johonkin, jossa niitä ei ole. Tosin montaa kappaletta ei ole ede lähettääkään. Mitä minä niillä enää teen, kun kirjat ovat jo jokaisella tuttavalla ja puolitutulla ja niitä löytyy kaikista suurista ja vähän vähemmän suuristakin kirjastoista useita kappaleita. Mutta näiden suurten rinnalla oli pieniä, jotka vain kaukolainasivat kirjaa. Kuinka joku asikas osaa kysyä tuntemattoman kirjailijan kirjaa kaukolainaksi, ihmettelen vaan. Kyllä Mäkeä, Remestä ja Hirvisaarta osataan kysyä, mutta ei osata meitä muita, ellei nyt lainaajaksi satu siskonmiehenserkkulikka.
Jos joku muukin kokeilee tätä ideaa, laittaakaahan kokemuksia tähänkin suuntaan.

Nyt sitten siihen imurin varteen, muuten työpöydän alta saattaa kuulua hento hau hau...

Toivon jokaiselle lämmintä ja rauahallista joulua ja hyvää uutta vuotta 2012!

Eija

Joulun valoja ja tonttujen touhuja

Jostain kumman syystä joulu tulee aina yhä aikaisemmin - ainakin kauppoihin ja tv-ruutuihin. Kemissä kauniit jouluvalot ovat palaneet jo kauan, vaikka virallisesti ne sytytettiin pari päivää sitten. Ensin sammutettiin kaikki katuvalot ja katujen yllä riippuneet jouluvalot, ihmisiä oli pyydetty ottamaan mukaansa lyhtyjä ja taskulamppuja. Valot olivat jonkin aikaa pois päältä ja sitten -naps, päälle uudelleen. Nyt oli viralliset jouluvalot sytytetty.
Olin lähtenyt hyvillä mielin mukaan joulunavauksen yrittäjien joulutorille ja kuvitellut hyväuskoisena, että pienen kauppakeskuksen tiloissa järjestetyllä torilla tehdään kauppaa. Ei tehty. Päivä oli pitkä kuin nälkävuosi ja hyvä kun sain sen verran ensimmäisenä päivänä myyntiä, että pöytävuokran kattoi. Oli perjantai ja vettä satoi. Eivät auttaneet jouluvalot eivätkä tontutkaan asiaa. Optimistisesti odotin lauantailta parempaa tulosta, mutta tulin huomaamaan, että kirjat eivät kiinnosta, ei vaikka eurolla ja kahdella varaston nurkkia yritin siivoilla.Tuuli oli hirmuinen ja ulkona olevat myyjät häipyivät aika nopeasti. Hanhisuannon Karikin ilmestyi esittelemään kirjaansa myyntipaikallemme, mutta ei auttanut. Väki viipelsi ohi ja tutut, joilla kirja jo oli, pysähtyivät juttelemaan. Vaikka päivää olisi riittänyt neljään, kasasin kamppeet kahdelta. Mitäpä aikaansa tuhlaamaan, kun on parempaakin tekemistä. Niin messujen kuin kaikenlaisten myyjäistenkin kohdalla olen nyt oppinut, että tuhlaan omaa aikaani ja energiaani moiseen, josta ei tule kuin pahalle tuulelle. Myymättä jääneistä kirjoista eroon pääsemiseen tarvitaan jotain muuta.
Tämän johdosta ennen vuodenvaihteen inventaariota tulen tuhoamaan melkoisen kasan kirjoja, koska varastoon ei yksinkertaisesti enää mahdu sellaista tavaraa säilöön, jota ei ole kuukausiin, kenties ei koko vuonna ainuttakaan kappaletta myyty. Nuo kirjat vain nostavat tilinpäätökseen ilmoitettavaa varaston arvoa ja lisäävät sitä kautta veroja, vaikka niistä ei enää koskaan tulla saamaan tuloja. Nyt - jos joku lukija (Nordbooksin kirjailija) tietää varastossa olevan vielä jokusen kirjansa ja haluaa pelastaa nuo omat kappaleensa tai kenties jonkun muunkin kappaleita painokustannusten hinnalla, niin ottakoon kiireesti yhteyttä. Vuoden vaihteen jälkeen kirjoja ei enää saa. Kirjat silputaan paperinkeräykseen ja silputtavia nimikkeitä on vuodelta 2009 aika monta. Tosin joitakin on ehkä kourallinen, joitakin laatikollinen.

Ensi vuosi on työn alla tiukasti ja monenlaista uutta ja mukavaa saadaan lukea uusien kirjojen lehdiltä. Kreikan esilläolo sai innostumaan Lea Edwrdsin kirjasta Juonittelevien jumalten kaupunki ja Esko Heikkisen essee-tyyppinen Reportterin aikamatka on äärimmäisen mielenkiintoista luettavaa. Ihan alkuvuodesta tulee ulos myös kirja nimeltä Salaisuuden taakka, jossa kuvitteellisen kertomuksen kautta tsaari Nikolain poika jääkin henkiin ja pakenee Suomeen, historian hetket ovat totta ja kerronnan tempo tukee mukavasti tekstiä. Kaikkia näitä kolmea kirjaa voin suositella krantummallekin lukijalle. Sopii vain odottaa, että laajempikin yleisö löytäisi nämä kirjat käsiinsä.

Ilta on pimentynyt ja paksu pilviverho kattaa koko taivaankannen. Sydämessäni läikähtää silti pieni ilo, Kaarnalaiva -runooni on tehty sävel ja sen kantaesitys on tammikuussa Kemissä järjestettävillä kirjailijapäivillä. Kiitos säveltäjälle, kiitos esittäjille.

Eija

Pimeys on asettunut meille asumaan. Se väsyttää, se saa minut vaipumaan lähes horrokseen. Tulisi edes lunta, paljon valkoista lunta, jotta maisema kirkastuisi.
Finlandiaehdokkaat julkistettiin, mielenkiintoista, sillä kaikki olivat naisia. Pohjolan Sanomien kulttuuriosiossa oli mukava huomautus - mitäpä jos nuo kaikki ehdokkaat olisivat olleet miehiä? Sopii ajatella. Mutta hyvä näin, katsotaan nyt, kuka sen palkinnon pokkaa.

Eräs tuttavakirjailija oli hakenut Kirjailijaliiton jäsenyyttä, hänet hylättiin lyhyellä töykeällä kirjeellä, että he eivät usko, että kirjoittaminen jatkuu, joten hän voi hakea jäsenyyttä myöhemmin uudelleen, kun on todistanut kirjoittamisen jatkuvan (hänellä on nyt valmis käsikirjoitus ja neuvottelee parhaillaan ison kustantamon kanssa siitä). Ihmeellinen on hylkäämisperuste. Toisekseen - Kirjalijaliitto ei todellisuudessa ole kirjailijoiden edunvalvoja, eihän se valvo kuin kourallisen etuja, jos niidenkään. Kahden kirjan kriteeri on kenties perusteltu, mutta kuinka sitten, kun sen kahden kirjan jälkeen ei sitten olekaan syntynyt lisää kirjoja, tekstiäkin jokusen kolumnin verran? Eikö tässä ollut juuri se tuotannon loppumisen kriteeri, jota tuttavani hylkäyksessä käytettiin syynä. Nythän tämä jo vuosia kirjoittamatta ollut henkilö pitäisi pudottaa liitosta, jos heidän sääntöjään noudatetaan.
Jos myyntilukuja käytettäisiin kriteereinä, täytyy todeta, että alle sadan kappaleen nimikemyynnillä pääsee kirjailijaliiton jäseneksi - tämä tapahtui myös eräälle tuntemallani henkilölle. Kuinka tässä siis laatu kohtaa vaatimukset? Kansan mielestä laatua ei ole ollut, kun kirja ei ole kiinnostanut ketään.

Joulu lähestyy ja sen myötä kaikenlaiset turhat kiireet alkavat painaa itse kutakin. Niin minuakin. Ja tunnustan, että itse ne kiireeni harteilleni kerään painolastiksi. Voisin ravistaa aika paljon pois, mutta tuntuu kuin jokin vaatisi minua mokomia asioita tekemään; Kari Hanhisuannon kanssa vierailemme lähialueen kirjastoissa ja olen myös varannut joulumyyntipöytiä ympäriinsä Kemistä ja Torniosta toiveenani päästä eroon osasta nurkissa lojuvista kirjoista. Halvalla aion myydä, eurolla tai parilla kappale kaikkein vanhimpia vuoden 2008 ja 2009 kirjoja sekä sellaisia, jotka ovat myyneet huonosti ja painos on jäänyt varastoon seisomaan. Sen jälkeen ainakin kaikki myymättä jääneet vuoden 2008 loput kirjat tuhotaan, koska tila ei yksinkertaisesti riitä niiden säilyttämiseen. Myös vuoden 2009 kirjoista osa on loppusuoralla. Nyt jos joku haluaa omia kirjojaan vielä varastostamme haalia (joka tietää niitä siellä olevan), niin on hyvä mahdollisuus ostaa ne edullisesti pois tai osa niistä. Näiden kirjojen osalta kun ei kysyntää ole ollut enää aikoihin. Kirja kuolee lyhyessä ajassa, jo vuoden 2010 aikana ilmestynyt kirja on jämähtänyt tomuttumaan hyllyyn. Kun tarkastelin pari päivää sitten muutamia dokumentteja, tulin tutkineeksi myös eräiden kirjailijoiden myyntitilejä, koska en voinut uskoa, että myyntiaika jäi kuukauden mittaiseksi ja jos kirjailija sinä aikana laiskotteli, niin sielläpä ne nyt sitten odottavat noutajaa ne kirjat. Harvoin kirjastoja tai kirjakauppoja enää kiinnostaa esim. tämän vuoden alkupuolen kirja, ellei siitä yhtäkkiä tule myöhäisheränneen kirjailijan ponnistuksien johdosta kysyntää.
Siispä nyt kaikki barrikaadeille - joulumyyjäisiin, joulun ajan erilaisiin tapahtumiin, sinne missä ihmiset liikkuvat. Myyntipöydät meillä täällä ovat 12-80 euron välillä paikasta riippuen. Eikä nyt olla kirppareilla vaan keskeisillä paikoilla. Toivoa sopii, että viikonloppujen uhrautumiseni tuottaa tulosta ja varasto vajenee ja edes jotain saa kattamaan kirjan painokuluista. Ilmaiseksihan yksikään kirja ei ole painon kidasta varastoon putkahtanut.

Elisa-kirja sekä eLibris ovat myyneet e-kirjojamme. Suksee ei ole ollut kummoinen enkä usko, että näillä myynneillä lähdemme tämän enempää mukaan e-kirjabisnekseen. Kirjan tekeminen maksaa ja kulut pitäisi saada katettua. Näin ei vielä yhdenkään kirjan kohdalla ole tapahtunut. Luultavasti isommat talot saavat omansa ja viivan alle jotain. Meillä miinukset tarkoittavat kenties omasta palkasta luopumista, jotta saa laskut maksettua.
Aasinsiltana tästä erääseen laskuun: Jo elokuun alussa Turun ja Kaarinan seurakunta tilasi Heidi Tujusen kirjan. Kirja lähti laskun kera. Maksua ei kuulunut. Laitoin karhun kirjan tilaajalle sähköpostitse. Ei reagointia, laitoin karhun paperisena, ei reagointia. Soitin tilaajalle, joka lupasi hoitaa asian ja selitykset olivat kuin jostain valheiden raamatusta. Rahaa ei tullut. Laitoin karhun suoraan talousosastolle, ei minkäänlaista reagointia. Odottelin muutaman päivän. Nyt olen antanut laskun perintätoimiston hoidettavaksi. Kysymys ei ole siitä, että kaatuisin 27 euron laskuun vaan periaatteesta ja vielä nimenomaan siitä, että suuri seurakunta jättää laskut maksamatta. Tästä opin ainakin sen, että ilman ennakkomaksua en toimita yhteenkään seurakuntaan ainuttakaan kirjaa. Jos rahaa ei perintätoimiston kauttakaan saada, toimitan laskun vaikka itselleen piispalle. Jokin kohtuus sentään kaikessa, sillä kyllä minun rahani paljon tiukemmassa ovat kuin suuren turkulaisen seurakunnan. Eivätpä ainakaan elä ko. instanssissa kuten kirkonmiehensä saarnaavat, vaan hankkivat kai palvelunsa ja tavaransa petoksella ja valheella. Näyttää siltä, että käytökseltään ovat pahempia kuin tavallinen syntinen lauantaipullon kera.

Pohjoisen synkkyyden keskeltä

terveisin Eija

Mietteitä messuilta

Vierailin messuilla minäkin. Oli perjantai ja tungos siedettävä vielä aamupäivällä. Etsin Pienkustantajien osastoa, jossa ei ollut tungosta. Päivittelin sisarelleni, missä kummassa meidän kirjamme ovat. Löytyiväthän ne nurkkahyllystä, paikasta johon en usko monenkaan silmän osuvan. Kenties minulla oli väärä käsitys kuinka paljon kirjoja saa hyllyyn mahtumaan. Sain ohjeistuksen aikanaan, että esille pantavien nimikkeiden määrän voi karkeasti arvioida laskemalla, että yhteen hyllyyn mahtuun 6 nimikettä naamapuoli eteenpäin ja hyllyjä on 6-7. Olin varannut puolikkaan hyllykön ja se puolikas tarkoitti kolmea hyllyä alin pois sulkien. Olin myös kuvitellut, että toisen puolikkaan vuokraajan kanssa jaamme hyllykön ylhäältä alas puoliksi. Meidän kirjamme olivat hyvin piilossa. Järjestelin kirjoja uudelleen ja levittelin niitä vähän tyhjiinkin paikkoihin, mutta eipä tulos kummoinen ollut. Kirjat olisivat tarvinneet taustatuen näkyäkseen. Jos joku lähellä oleva esitteli kirjojaan, meidän kirjamme myös peittyivät tämän esittelijän selän taakse. Harmitti.
Onnistuin tapaamaan pikapikaa pari kirjailijaamme ja muutamia liiketuttavia, ehdin kiertää osastoja ja mukaan tarttui muutamia lastenkirjoja ja pokkareita. Olen vannoutunut pokkarifani - ne ovat käytännöllisiä, edullisia ja keveitä ja sama tarina sisällä kuin kovissa kansissa kalliimmalla.
Ennen kirjaosastolta poistumista ehdin vielä Espanjan osastolle ja sieltäkin mukaan tarttui pari pitkää espanjankielistä rikosnovellia. Sitten suuntasimme ruoka-ja viinipuolelle, joista en ymmärrä yhtikäs mitään. Ihmiset kulkivat lasit kädessä ja puhuivat kummallista kieltä hapokkuudesta, ilmoittumisesta, jälkimausta yms., joka ei minua kiinnostanut. Juustoja ja suklaata osaan arvostaa omien makunystyröideni kautta ja niitä innostuin maistelemaan.
Lähes viiden ja puolen tunnin jälkeen messuhalli alkoi tuntua kaaottiselta, väsymys pyyhki otsaluussa ja jalat oli lainattu halkopinosta.
Illalla Hämeenlinnassa kokeiltiin uutta kummallista viinikarahvia, jonne punainen aine kaadettiin ihmeellisen sihdin läpi - sisareni miehen ostoksia. Yhtä pahaa oli ilman sihtiä ja sihdin läpi, mutta aina yksi lasillinen juustojen ja viinirypäleiden kera joten kuten menee.
Lauantaina sitten lenkille Ahveniston maisemiin ja sen jälkeen Turenkiin antiikkikauppaan. Se taas oli paikka, josta ei olisi malttanut lähteä pois. Ihan pakko oli ostaa jotain. Tällä kertaa se oli vanhaa jäljittelevä feikki taideteos. En tiedä, minne sen laitan vai annanko jollekin lahjaksi. Seinät kun ovat jo täynnä niin nimitaiteilijoita kuin nimettömiäkin. Ei mahdu enempäänsä minunkaan seinilleni.

Odottelen tässä tilannetietoja kirjojemme osalta. Viikonloppu oli onnistunut, mutta kaiken kruunaisi hyvä tai edes kohtuullinen myyntimenestys messuilla. Vielä en ole saanut raporttia tai rahatilityksiä, niitä odotellessa

mukavaa alkanutta marraskuuta, isänpäivää ja heille mukavia kirjalahjoja.

Eija

Olen saanut moitteita. En ensimmäistä kertaa enkä luultavasti viimeistäkään. Niitä on tullut siitä syystä, että kirja ei ole tuottanut kuin satasia. "Odotin paljon enemmän." Tämä on vakiolause. Ymmärrän pettymyksen. Moni on uskonut löytäneensä sateenkaarenpään, sen kilisevät kulta-aarteet, jotka osoittautuvat ajan myötä kissankullaksi. Näin se vain menee. Useimmat kirjat ovat jo vanhoja ja alennusmyyntitavaraa kolmen neljän kuukauden kuluttua. Ja koska pienkustantamoilla ei ole suuriakaan mahdollisuuksia saada edes sitä ale-kirjaa kirjakauppojen ale-tiskeille, ainoa vaihtoehto on koettaa myydä mitä pystyy Kirjavälityksen kampanjoiden kautta, toivoen tietysti, että kirja hyväksytään kyseiseen kampanjaan ja toisen toiveen ollessa se, että joku tilaa kampanjatuotetta. Nyt on meneillään isänpäiväkampanja, johon sain useampiakin kirjoja ujutettua mukaan, mutta senpä näkee sitten, menikö mitään. Kesäkampanjassa, johon oli yhdistetty lastenkirjat, saimme peräti kaksi romaania ja kourallisen lastenkirjoja menemään. Hoen aina kaikille, että myyty kirja on myyty kirja ja näin on pakko tsempata itseäänkin. Mutta kun muistaa nurkkiin kertyvät kirjakasat, ei paljon hymyilytä. No, meillähän on nimikkeitä valtava määrä eikä koskaan osaa laskea painosmääriä niin oikein, etteikö varastoon jäisi jokunen pölyttymään. Näistä jokusista sitten se kirjavuori kasvaakin. Ja kirjakasat kun eivät maksa sähkölaskuja, maitopurkkia tai niistä en saa muovattua kenkiä jalkaani ja takkia niskaani, niin ne pienetkin kivet on käännettävä.
Mutta vaikeaa se on, kun tilastot kertovat kaunokirjallisuuden myynnin laskeneen edellisvuodesta 10 %. Meillä pienillä se näkyy paljon herkemmin ja saatta olla jollekin jossain vaiheessa jopa kriisin paikka. Onhan se ihan eri juttu myydä 100 kpl:een painoksesta kymmenen kirjaa vähemmän kuin 2000 kpl:een painoksesta 200 kpl. Toisessa jää katetta kummasti, toisesta ei kustantamolle yhtään mitään muuta kuin työn ilo. Näitä työniloja pitääkin pyrkiä karsimaan kovalla kädellä. Yksi päätöksistä on se, että jos emme ole myyneet tiettyä määrää kirjaa kirjailijalta, seuraavaa emme julkaise, vaikka se olisi kuinka hyvä tahansa. Kokemus on osoittanut, että toinenkaan kirja ei kanna. Suomi on täynnä kustantamoja, joten sitten vain tarjouskierrokselle, jollain toisella voi olla toisenlainen tyyli ja asiakaskunta ja kirja löytää lukijoille.

Toinen moite oli pettymys kirjan hintaan. Se nyt on mitä on. Näitä moitteita olen saanut muutamia silloin tällöin. Jos kirjailija haluaa jokusen euron kirjastaan, se on otettava hinnoittelussa huomioon(ja tähän asti jokainen on halunnut), paino ei paina ilmaiseksi, Kiitokuljetus ei kuljeta kirjoja meille ilmaiseksi, me emme saa Itellalta ilmasta palvelua lähettäessämme osan varastosta Kustannustaitoon, emme myöskään saa ilmaiseksi lähetystä Kirjavälitykseen, joka vaatii kirjat ilman toimituskuluja, kuten isoimmat kirjakauppaketjutkin. Myöskään kirjan kanssa työskentelevät eivät toimi hyväntekeväisyysperiaatteella. Joten saapi moittia, mutta ei se auta.

Ja se elinikä, joka kirjalla on, se kummastuttaa ihmisiä.Kuinka se voi olla 3-4 kuukautta. Mutta näin se on. Kun ilmoitamme uuden kirjan syntyväksi, sitä tilataan noin kahden kuukauden aikana se määrä, jonka melkein voimme vannoa lopulliseksi myynniksi. Joskus joku asia potkaisee hetkeksi vauhtia uudelleen, mutta kun sesonki on ohi, tilauksia kirjasta ei enää tule. Ainoa joka siihen voi vaikuttaa, on kirjailija itse. Ahkerat esilläolijat, jotka kulkevat kirjastojen lukupiireissä, keskusteluilloissa, menevät mukaan jos mihin myyjäisiin ja kissanristiäisiin pitävät kirjaansa hengissä ja aina silloin tällöin kolahtaa tilaus sähköpostiin. Kun kirjailija on hiljaa ja odottaa kammiossaan ihmettä tapahtuvaksi, sitä saakin sitten odottaa. Tosin se aina jonkun kohdalla on totisinta totta ja se hänelle sitten suotakoon.

Muistakaa ihmiset Helsingin kirjamessut ja Pienkustantajien osasto 7b58. Sieltä löydät runsaan valikoiman myös Nordbooksin kirjoja.

Tulevaa odotellen, tätä päivää eläen

Kohta taas koittaa viikonloppu, jolloin kirjojen ystävät ovat koolla. Ensimmäistä kertaa myös Nordbooks osallistuu Helsingin messuille yhdessä useiden muiden pienkustantajien kanssa. Toivon, että kauppa käy, että tarjolla olevat kirjamme löytävät lukijoille.
Itsekin lähden tällä kertaa käymään messuilla, sillä koskaan aiemmin en ole Helsingin kirjamessuilla ollut. Paikka on täältä katsottuna liian syrjässä. Lentoliput ja junaliput eivät ole ilmaisia. Nyt järjestelin tulemistani jo hyvissä ajoin. Sairaanhoitajasisareni sai järjesttettyä koko viikonlopun vapaaksi, joten puksuttelen yöjunalla Hämeenlinnaan, aamupalan jälkeen hyppäämme autoon ja kuskiksi on lupautunut hänen miehensä. Näin sitten pääsen mukavasti perjantaina katsastamaan nämä messut. Lauantai on pyhitetty hyvälle ruualle ja Hämeenlinnan teatterille. Tuntuu kuin lomaa odottaisi ja pieni lomahan se onkin. Irtiotto siitä arjesta, jossa elän.
Syksyn kaikki kirjat ovat lähestulkoon ilmestyneet, pari vielä painossa. Aloittelin juuri oikolukua alkuvuodesta ilmestyvään kirjaan ja Tiina työstää toista hyvässä vauhdissa. Sain jopa aloiteltua omaakin tarinaa, joka jauhaa kipeästi mielessä. Jos ei muuta ehdi, niin runko ja pääkohdat on pakko kirjata ylös. Muutoin ajatus ei anna rauhaa.
Pitkin syksyä on tullut todella hyviä käsikirjoituksia, valmiita ja hienosti kirjoitettuja, joita on ollut mukava lukea, mutta kun niitä tulvii joka tuutista, niin välillä pakkaa stressaamaan, kun ei ehdi tarpeeksi nopeasti lukea ja kirjailijat jo kyselevät, missä mennään.
Sattui taas kerran sellainenkin tapaus, että kun soitin eräälle henkilölle, onko hän vielä halukas julkaisemaan tekstinsä, ja lähetettyäni hänelle sopimuksen allekirjoitettavaksi, hän lähettelee sähköpostiin kysymyksiä kirjan työstöstä. Vastasi, että oheistan, kunhan sopimus palautuu. Huomioni olin kirjannut lukiessani ylös, kuten teen aina, mutta eräästä kokemuksesta viisaampana, en ala ohjeistaa enää ketään, ennen kuin sopimus on palautunut. Tänä syksynä ilmestyi eräältä kustantamolta kirja, jota työstettiin etukäteen, annettiin ohjeita kirjailijalle tiettyjen kohtien uudelleen kirjoittamiseksi. Kunnes sitten huomasin, että hei mehän emme ole saaneet sopimusta takaisin. Soitin kirjailijalle, joka vastasi minulle, että hän sai juuri sopimuksen toiselta meitä vähän isommalta kustantamolta.Sori vaan ja anteeksi. Hän oli käyttänyt minua työjuhtana. Hain sitten kirjan ilmestyttyä sen kirjastosta ja kas kummaa, sielläpä nuo tietyt kohdat on korjattuna ja kirjoitettuna juuri niin kuin olin opastanut. Meinasin kerätä sähköpostit ja painella lakimiehelle, mutta ajattelin sitten, että olkoon mokoma, mutta toisaalta säilytän paperisena nuo postit, jos vaikka joskus tulisi rahapula ja lähtisin peräämään palkkaa työstäni. Nyt olen varovainen. Työtä kun on ilman siipeläisiäkin. Siksi meiltä ei enää koskaa tule yksityiskohtaisia neuvoja, ellei minulla ole sopimuspaperi nenän alla. Mutta - ainahan saa yrittää.

Tänä syksynä meillä on monta todella hyvää kirjaa, jotka eivät häpeä isompien kustantamojen kirjoja. Sanoisin jopa, että ovat parempia kuin jotkin isojen uutuuskirjat. Ja näistä erinomaisista kirjoista kannattaa mainita Pertti Kultalahden Kuilun partaalla, Jani Tapolan Roolipeli, Katja Almin Keijuleikki, Jussi Wahlgrenin Taivaanrannan perillinen ja kaikki nuo muutkin. Yksikään ei häpeä isompien rinnalla. Joten nostakaa rinta röyhylle ja hymyilkää. Toivon vain, että nuo kirjat löytäisivät lukijoille.

Menkää hyvät ihmiset käymään messuilla ja vierailkaa myös meidän osastollamme ja tutustukaa pienkustantajien tarjontaan. Osasto on 7 b58. Siellä saatat mahdollisesti tavata myös nordbooksilaisia kirjailijoita.

Eija

PALKATON RAATAJA

-Ankeaa, ankeaa, sanoi nuori kirjailija, kun sai kustantajaltaan "tilinauhan". Mummo kysyi huokailun aihetta.
- No kun parilla sadalla pitäisi elää, kirjailija-parka tuhahti. - Meitä ei arvosteta sitten ollenkaan.
- Ei vai, mummo hymyili hieman ironisesti. - Pitää kirjoittaa niin hyvä kirja, että tulee parempi tili.
Nuori kirjailija vapisi suuttmuksesta. Mummo ei sitten ikinä ymmärrä. Sille ei voi sanoa mitään.
- Menisit kunnon töihin, niin ei tarvitse kirjoitella apuraha-anomuksia. Niitäkin apuja saavat vain harvat ja valitut. Lehtiä seuranneena tiedän saajien olevan yleensä samoja naamoja. Älä rakenna pilvilinnoja, poika.
Nuori kirjailija murjotti. Hän oli julkaissut yhden kirjan, paikallislehti oli kehunut, muihin lehtiin ei sitten juttuja tullutkaan. Kirjastot ostivat kirjaa satakunta kappaletta. Ohut ja vallan läpinäkyvä on kirjailijan leipä. Tosiasiassa sitä leipää tuli mummolan pöydästä. Ylpeä nuori kirjailija kun ei suvainnut nähdä itseään muissa, niin proosallisissa hommissa kuin vaikkapa leipäauton kuljettajana tai varastomiehenä. Hän kirosi apurahalautakunnat, kun eivät ymmärtäneet hyvän päälle. Hänellä oli mielessä mullistava ja maat kaatava aihe, mutta kuinka kirjoittaa, kun nälkä kurni suolissa? Jostain pitäisi saada rahaa.
- Jos oikein kauhea hätä on, voin vipata kuudensadan eläkkeestäni viisikymppisen, sanoi mummo käsi poskella.
Naapurikin oli sanonut, että et taida olla tarpeeksi hyvä, kun ei Finlandiaa juhlita. Selvää kettuilua. Töihin naapuri kehotti. Ei sekään tajua.
No himputti, tuhahti kirjailija, meni tietokoneensa ääreen ja napautti pari lausetta valkoisena värisevään ruutuun, pää kallellaan tarkasteli sanoja - olivatko tarpeeksi hyviä, oliko lauseissa imua, tarttuisiko lukija niihin ja ahmisi lopulta koko kirjan. Kunhan ensin saisi sen lopun valmiiksi... Kirjailija huokasi syvään ja raskaasti.
Pitäisikö sittenkin ottaa pesti johonkin "oikeaan" työhön, hän mietti. Säännöllinen palkka antaisi vapautta ja ainainen rahan miettiminen jäisi, tilaa olisi sanoille, lauseille, ideoille, uudelle kirjalle, joka kenties sitten toisi sen kaivatun akateemisen vapauden - sellaisen termin nuori kirjailija oli jostain kuullut.
- Poika, minä luin aamun lehdestä, että kirjailijoista 80 % jää ilman apurahoja ja Tuula-Liina Varis insertissä sanoo, että on se niin väärin, niin väärin, mummo hymyili. Kirjailija vetää suupieltään väkisin hymyyn, murjottaa kuitenkin vähän, ei voi antaa periksi. Mummo ja naapuri ovat oikeassa. Suomi on pieni kielialue ja joka toinen on jonkun sortin kirjailija julkaisuillaan. Eihän yhteiskunta voi alkaa elättää sellaista laumaa kirjallisuuden sankareita ja sankarittaria. Kyllä siinä kilvassa on pärjättävä laadulla ja kovalla työllä sekä saatava jopa pieni onnen kantamoinenkin, niin että elää omalla työllään, kirjoillaan. Niinhän kaikkien muidenkin on tehtävä. Elettävä työllään. Apuja saavat vain työttömät, kodittomat ja sairaat.
Vielä kerran kirjailija huokasi, painoi lakin päähänsä ja pyöräili työvoimatoimistoon.
- Mene poika kyselemään lehdistäkin hommia, jos niin kiihkeästi haluat sanoja paperille rustata, kiljaisi mummo perään.
Kirjailija polkaisi ja ketjut vinkaisivat ilkeästi. Mustat kirjaimet valkoisella ruudulla jäivät tallentamatta, hieno aloitus valui johtoja pitkin hyperavaruuteen, mutta sitä ei nuori kirjailija vielä onneksi tiennyt.

SYKSYN MAKUA

Usein tuntuu työtä tehdessä siltä, että aikaa on reilusti, mutta yllättävän kovaa vauhtia syksy saapuu ja kirjat pitäisi saada maailmalle. Eilen tuskailimme Jeninan kanssa, miten ihmeessä ehdimme, sillä aikataulu alkaa näyttää siltä, että se pettää, vaikka olimme alkukesästä mukamas edellä. Mutta kun ei riitä yksistään se, että luemme tekstin, oikoluemme ja taitamme sen ja lähetämme koko homman painoon. Kirjat pitää saada tukkuihin, kirjakauppoihin, verkkokauppatilaajille, pitää lähettää laskuja, pitää päivittää nettisivuja, pitää muistaa ilmoittaa ilmestyvistä kirjoista kirjailijan lähiseudun lehtiin, pitää päivittää tukkujen tiedostoja, pitää vastata kymmeniin päivittäisiin sähköposteihin, juosta postiin, luetteloida ja linkittää... Työmme ei siis ole vain lukemista ja taittamista. Eräs kirjailija taannoin ärisi, että johan meillä on ollut aikaa tehdä tietty asia. Mutta kun meillä ei sitä liiemmin ole. Itse teen aivan liian pitkää päivää ja se valitettavasti on alkanut tuntua. Pitäisi nyt muistella niitä kauhun aikoja, kun kuljin teholta teholle, sisätautiosaston kautta kotiin ja kohta takaisin. Pitää osata lyödä jarrut päälle, mutta kuka ne työni tekee? Jos teen vähemmän, ei tule palkkaa, jos annan jollekin toiselle työni tai osan siitä, ei tule palkkaa. Jos lopetan tai myyn yrityksen, ei tule palkkaa... Tätä yhtälöä en ole kyennyt ratkaisemaan. No, ehkä aika asian ratkaisee. Niinhän sillä on tapana.

Meillä on riittänyt kiirettä kovasti myös Heidi Tujusen kirjan parissa. On haastattelupyyntöä, arvostelukirjapyyntöä ja kyselyitä ja kirja menee hienosti kaupaksi. Heidi on päässyt kertomaan tarinaansa iltapäivälehtiin ja jossain vaiheessa ilmestyy juttu myös Anna-lehdessä. Ammattilehtien toimittajat ovat rynnököllä olleet yhteydessä. Tästä kirjasta on tulossa ainakin meidän mittakaavassa menestys ja se Heidille suotakoon kaikesta sydämestä.

Tässä jokunen aika sitten luin Pohjolan Sanomien kulttuuritoimittaja Hannu Sarralan mainion kolumnin, jonka hän oli otsikoinut Kirjailijoiden kultajyväsiä. Nostan sieltä hänen luvallaan muutamia yksityiskohtia: "Pelko. Eniten kirjailijaa pelottaa, että hänen uutuutensa katoaa kaupassa esittelypöydän sijasta muiden opusten pimentoon. Jos kirja on esillä, henkilökuntaa kiitetään viisaaksi väeksi.Ohitukset. Kun kirjailija ryhtyy listaamaan ilman apurahaa jääneitä (itsensä mukaanlukien), silloin on piru merrassa. Keitä ovat ne tollot, jotka jakavat työskentelyapurahoja?Falski byrokratia on luutunut torniinsa eikä huomaa todellisisa kykyjä."
Huomasin tästä asiasta keskustelupalstallamme vuoropuhelua ja siksi tuo hieman humoristinen kolumni sai huomioni.
Sarrala kirjoittaa poimineensa kolumninsa aiheet kirjailijablogeista, joissa kirjailijat purkavat sydäntään. Itse en ehdi blogeja juuri lueskella, kun aika menee ihan muuhun lueskelemiseen. Hyvä kun ajan tasalla pysyy ja siinäkin vain siksi, että tietyt tahot jaksavat muistuttaa tällaista professori hajamieltä useampaan kertaan. Se minulle anteeksi suotakoon - laho pää meinaan.

Syksyn messut lähestyvät ja meillä on hieman pattitilanne, koska pari kirjaa on puolivalmiina ja kirjojen kirjoittajat ovat sopineet esiintymisestä messuilla. Tässäkin tuli eteen se, että kuvitteli aikaa olevan eikä sitä kuitenkaan enää oikeastaan ole. Kirja kun ei painostakaan sormia napsauttamalla pullahda.

Kaiken kiireen keskellä yritän epätoivoisesti tavata kirjaa No hay que morir dos veces, katsotaan mitä siitä irti saan ja olenko mokoman ehtinyt jouluun menssä kaluta. Onneksi osaan kirosanat ilman sanakirjaakin...

Syksyisin terveisin

Eija

SATO KYPSYY

Kesä on kääntynyt hiljalleen kohti syksyä. Sen tuntee viileistä aamuista, näkee luonnossa, kun kukat kuihtuvat kukittuaan ahkerasti keskikesän ajan. Luontoa vaivaa kuivuus ainakin meillä, mutta toivotaan, että kirjasatoamme ei vaivaa kuivuus. Olemme tiputelleet hiljaiseen tahtiin kirjoja koko kesän ajan, vaikka se ei välttämättä ole myynnillisesti parasta aikaa. Viimeisin ilmestynyt kirja Heidi Tujusen Kyllä minä sinua rakastan, on saanut niin paljon tuulta siipiinsä, että ennen kuin ensimmäinen painos edes ehti varastoomme, piti tilata toinen saman tien. Verkkokauppa on pullistellut yksittäisiä tilauksia, mikä ilahduttaa suuresti.
Heidin kirja ansaitseekin tulla luetuksi, sillä se kertoo kovasta taistelusta rakkaiden puolesta, byrokratiasta, siitä kuinka apu ei aina ole lähellä ja kuinka yksin ihminen usein murheineen on. Tämän kirjan toivon päätyvän myös päättäjien käsiin, josko he heräisivät ihmisen hädän edessä miettimään, miten perhe selviää siitä, että syntyy vammaiset kaksoset, joista toinen on sairaalakierteessä elämänsä ensimmäisen vuoden. Kuinka äiti joutuu jakamaan aikana kolmen kotona olevan ja sairaan lapsen kesken. Kuinka äiti ei ole läsnä toisille, kun hän hoitaa sairasta vauvaa sairaalassa. Minä en kyennyt nieleksimättä itse alkujaan edes käsikirjoitusta lukemaan ja edelleenkin, vaikka teksti on tuttu, se saa minut äärimmäisen mietteliääksi.

Tämän kesän suuri ilonaiheeni on ollut monta todella hyvää käsikirjoitusta, jotka olen saanut lukea. Käsikirjoituksia tulee nykyisin sellaista vauhtia, että lukemisten kanssa saa välillä ihan urakoida. Tämä urakointi näkyy sitten ensi vuoden puolella. On sanottava, että olen tyytyväinen, koska koen hyvien kirjoittajien ja jo paljonkin julkaisseiden kirjailijoiden luottavan meihin lähettäessään tekstejään luettavaksi ja tarjolle. Pyrkimys on olla heidän luottamuksensa arvoinen.

Tämän syksyn satoa tarjoilee takuuvarma Aarne Pynnönen hieman erityylisellä kirjallaan kuin aiemmat. Huumoristaan Aarne ei ole tinkinyt tippaakaan. Kari Hanhisuannolta ilmestyy todella raskaan sarjan dekkari ja Jani Tapolan Roolipeli on ollut haluttua tavaraa muihinkin kustantamoihin, mutta meillä oli onni saada se Kripo-sarjaamme.
Nella Koskell jatkaa hirviöiden parissa ja komeat kannetkin sai aikaan hänen poikansa, josta suuret kiitokset hänelle.

E-kirjoja olemme laittaneet hiljalleen Elisa-kirjoihin. Niiden myynti on kuitenkin aika vähäistä. Kirjojen tekijä eLibris pyrkii markkinoimaan niitä nyt myös kirjastoille, jotka kuulemma kyselevät e-kirjoja. Uskon sähköisten kirjojen vaativan vielä kauan kypsyttelyä, ennen kuin ne tarjoavat pienelle kustantamolle tuloja. Isoimmat saavat e-kirjoja myytyä mitä ilmeisimmin nimekkäiden kirjailijoiden tuotoksien avulla. Jostain tosin luin, että esim. Wsoy:n e-kirjojen myynti on pientä (heidän liikevaihtoonsa verrattuna tietysti), eikä se vielä ole lyönyt itseään läpi. Itse en edelleenkään halua ajatella lukevani kirjoja tabletilta tai muultakaan vempaimelta. Nyt teen sitä pakosta käsikirjoituksia lukiessani silloin kun ne eivät ole paperisena, joita toivon hartaasti. Ihan vain silmien vuoksi ja sen vuoksi, että paperisena lukeminen on paljon nopeampaa.

Nyt on kuitenkin lauantai ja pitäisi ottaa imuri käteen ja ryhtyä metsästämään villakoiria. Ennen sitä kuitenkin maistuu kupillinen kahvia.

VÄHÄN VIKISEN

Jos tahtoisin jännitystä, lukisin sitä mieluummin kirjoista tai katsoisin tv:stä, mutta kun itse aina joudun sellaiseen mukaan, niin alkaa jo olla tarpeeksi ainesta kauhuromaaniin.
Lienee kello raksuttanut kuutta, kun kastelin kukkia pihalla ja poikani dogo oli astelemassa sisälle. Pystykorva oli narussa ja espanjansekarotuisen olin päästänyt irti, koska se ei karkaa minnekään. En vain muistanut, että jos naapurikin päästää koiransa jaloittelemaan, niin sieltä tullaan uteliaana nuuhkimaan pihan reunamille ja soppa on syötäväksi kelpaamatonta. Espanjan Martti huomasi liikettä pusikossa ja dogo Urkki lähti jolkottelemaan perään. Kastelukannu lensi kaaressa nurmikolle, sillä tiesin, mitä tulee tapahtumaan. Ennen kuin ehdin silmää räpäyttää oli Urkki painanut naapurin koiran maahan ja toinen siinä vieressä räksytti kita auki. Minä tarrasin kaikin voimin kaulaketjuun ja revin Urkin irti saaliistaan. Naapurin koira selvisi rytäkästä säikähdyksellä, mutta nämä kaksi isoa koiraa, joista toinen painaa enemmän kuin minä ja toinenkin vähää vaille, ryhtyivät tappelemaan. Juuri siitä syystä poika aikoinaan lykkäsi Martin minulle, koska ne eivät oikein pärjää yhdessä. (Kaikki koirat kuuluvat pojalleni). Miksi siis Urkki oli luonani - selvä syy. Poika on Luleån yliopistollisessa sairaalassa, leikattu eilen illalla ja muu perhe Muumimaassa.
Dogo ei käy kimppuun, ellei Martti aloita rähinöintiä ja Martti onkin sellainen riitapukari, että oksat pois. Mieheni sanookin, että kuula otsaan ja sillä selvä. Mutta vaikka tapan ihmisiä kirjoissa, oletteko koskaan lukeneet minun tappaneen ainuttakaan eläintä? Ei, en ole, sillä ihminen on kaikkein kauhein elukka maapallolla ja riittää, kun pamauttelen niitä kirjoissani hengiltä.

Koirat iskivät siis toistensa kimppuun, minä roikuin Urkin ketjussa kaksin käsin, menin pitkin nokkospusikoita, polvet ruhjoutuivat sepeliin. Neljä kättä olisin tarvinnut ja ison miehen voimat. Jos en saa koiria pois toistensa kimpusta, ei tarvita kuin se pyssy tekemään loppusilaus.
Huusin naapuria apuun, että pitäisi toista kaulapannasta kiinni ja lopulta onnistuin vääntämään Martin leuat irti Urkin kuonosta. Martilla on melkoisen pitkät kulmahampaat ja se oli upottanut ne Urkin kuonoon. Jälkeenpäin mietin hysteerisesti, että jos koira olisi tiivistänyt otettaan tai vaihtanut hampaidensa paikkaa, minä istuisin nyt käsi paketissa. Kuka teistä menee työntämään kätensä kahden raivoavan koiran kitaan? Ei kukaan.
Lopulta sain naapurin avustuksella koirat erilleen ja raahasin nilkuttavan Martin kettingin päähän ja tönin vertavaluvan Urkin sisälle. Puhdistin molempien haavat. Urkilla on syvät hampaanjäljet kuonossa ja saa nähdä, joutuuko sitä käyttämään eläinlääkärillä. Martilla on kyljessä sormenlevyinen aukko nahkassa ja se nilkuttaa jo aiemmin pahasti vioittunutta tassuaan. Kun perheenpää saapui kotiin, hän meinasi viedä Martin siltä istumalta ja pistää ikiuneen.
Oma vikani kaikki tyyni. Olisi pitänyt muistaa, että nuo kaksi isoa eivät voi yhtä aikaa olla irti, koska tämmöinen vähävoimainen sintti kuin minä, ei niille mitään oikein voi. Toivottavasti muistan sen myöhemminkin.

Tuosta pienuudesta saa oivan aasinsillan, sillä ihmettelen aina vain vaateteollisuutta, joka tekee nykyisin tosi kivoja vaatteita "isoille tytöille" ja katsokaapa postimyyntiluetteloita, joissa mitat ovat minua kymmenen senttiä pidemmille "normaalikokoisille" ihmisille. Klingel esim. aloittaa numeroinnin koosta 38. Kun kysyin syytä, sanottiin, että meitä on niin vähän asiakaskunnassa. On kai, jos ei ole tavaraa, jota ostaa. Tietysti noista teinityttöjen kummallisista vetkuttimista kokoja löytyy, mutta paneeko ikäiseni ihminen semmoisia päälleen - ei ikinä! Housujen lahkeita pitää aina lyhentää ja siksi ne maksavat enemmän pienelle kuin normaalikokoiselle, pitkiä hameita ei edes kannata ajatella, sillä helma pyyhkii lattiasta pölyt ja leikkaus saattaa olla sellainen, että vaatetta ei voi muokata. Takkien ja puseroiden hihat ovat lähes poikkeuksetta liian pitkiä ja usein esim. jakku ei istu, jos se on muotoon leikattu. Vyötärö on väärässä paikassa.
Ja entä sitten muu eläminen. Aina raahaat aputikkaita, eikä niilläkään joka paikkaan yllä. Vuosia sitten tappelin keittiökalusteiden asennuksessa siitä, että ne on pudotettava alemmas. Myyjä vänkäsi vastaan ja sanoi, että standardikorkeus. Minä sanoin, että jos ei kelpaa keittiötä suunnitella minun mittojeni mukaan, niin joku muu sen varmaan mielellään tekee. Niinpä meillä tasot ja kaapit ovat standaria alempana ja minä voi työskennellä hyvin. Joskus on hirvttävän väsyttävää venyä ja kurkotella ulottumatta tavaroihin. Kaupassa se on todella vaikeaa. Aika monta kertaa Prisman pakastekaapeissa tavara on ollut ylähyllyllä niin perällä, että sinne se on jäänyt, jos ei lähellä ole ketään pitempää auttamassa. Ja miten pärjäävät ne, jotka ovat minua pienempiä, kuten naapurin rouva esimerkiksi. Emme ole kääpiöitä vaan sataviisikymppisiä ja vähän päälle, meitä on paljon mutta käytännön elämässä meitä ei kuitenkaan ole vaan keskimittaisia ovat yli satakuusikymppiset, joille kaikki standardoidaan.

Nyt tämä kääpiö lähtee pullan paistoon. Tervetuloa kahville!

Eija

MITÄ SIIHEN VASTAISIN?

Kesä on edennyt, hillat ovat vielä raakoja, mutta ihmiset painelevat ohitse kohti metsää hullunkiilto silmissä. Jotta kukaan muu ei vain satoa veisi, se pitää repiä sankoihin raakana. Käveleskelin eräänä iltana metsäpolkuja koirien kanssa ja koetin katsastaa mustikkapaikkoja jo etukäteen. Mutta köyhältä näyttää, mustikka kukki mukavasti, mutta mihin hävisivät raakileet, missä ovat nuo ihanat metsän antimet? Ei ainakaan minun lähimaastossani. Nyt alkaa todellinen saalistus. Minulla ei ole aikaa eikä halukaan lähteä autolla marjojen perään, joten etsiydyn lenkeilläni yhä kauemmas ja eri tahoille. Marjoja on saatava edes vähän. Minä kun olen marjojen suurkuluttaja.

Olen saanut muutaman sähköpostin, jossa kysytään neuvoja, kuinka tullaan kirjailijaksi. Mitä siihen vastaisi? Kirjoittamalla, kirjoittamalla ja kirjoittamalla. Ei ole olemassa koulua, joka opettaisi kirjailijaksi. Jos on kirjoittamisen lahja, sitä voi kehittää kursseilla ja kirjoittajapiireissä, ja ennen kaikkea lahja kehittyy ja kypsyy, kun kirjoittaa. Halukas voi aikoa kirjailijaksi, mutta mikä on kirjailija? Kirjailijaliiton jäsenkö, useita kirjoja julkaissut, yhden kirjan julkaissut, omakustanteen julkaissut... Kenpä tietää. Minun puolestani olkoon jokainen kirjan kirjoittanut ja julkaissut kirjailija. Onhan siivojakin siivooja, vaikka ei olisi kursseja käynyt ja se kursseja käymätön voi sitä paitsi olla se parempi siivooja. Vain asiakaskunta sen tietää, ei suuri maailma.
AIOTKO KIRJAILIJAKSI? kysytään Mika Waltarin teoksen kannessa. Siinä selostetaan helppotajuisesti vasta-alkajan tavalliset virheet ja erehdykset, opetetaan oikealla tavalla laatimaan käsikirjoitus ja asettumaan yhteyteen toimittajien ja kustantajien kanssa, neuvotaan tyylitaitoa ja runojen, novellien, aikakauslehtiproosan, romaanien, näytelmien, kuunnelmien, jopa elokuvakäsikirjoitusten sommittelutekniikkaa. Mutta - sopii muistaa, että teos on kirjoitettu 1900-luvun alkupuolella. Mielenkiinnosta sen silti voi lukaista.

"Mistähän teksti kannattaisi aloittaa? Kelpaako tarinaksi ihan mikä vaan? Miten julkaisut ja muut hommat sit jälkeenpäin? Paljonko tossa hommassa tienaa?" kysyy joku keskustelupalstalla. Jos ei edes ensimmäiseen kysymykseen pysty itse vastausta miettimään, tuskin kannattaa harkita kirjailijan uraa.
"Olisi tietysti eduksi, että aihe kiinnostaa lukijaa. Kustannuskynnyksen ylittäminen ja menekki riippuvat kuitenkin täysin siitä, vastaako aihe lukijoiden kiinnostusta. Esikoisen julkaisukynnys on korkea. Arvioisin, että kustantajille tarjotuista käsikirjoituksista pari prosenttia päätyy julkaisuun. Tarjotun käsikirjoituksen on siis oltava parempi kuin ne n. 95 käsikirjoitusta, jotka kustannustoimittaja on sitä ennen hylännyt, mielellään merkittävästi parempi.
Palkkio on sidottu myyntimääriin. Suomi on pieni maa ja maassa on tehokas kirjastolaitos. Siten kirjallisuuden markkina on hyvin pieni eikä se tuota suuria palkkioita kirjailijoille. Vain painosten kuninkaat saavat kohtuullisia tuloja teostensa myynnistä. Kirjailijoille muut tulonlähteet (lehtijutut, esiintymiset) sekä apurahat ovat tärkeä elinehto."Ohikulkijan nimimerkillä kirjoittanut vastaa. Siinäpä se.
"Miten menestyneeksi kirjailijaksi voisi tulla?" Hyvällä tekstillä ja hyvällä onnella.
"Mistä pitäisi kirjoittaa ja miten?" Aiheesta joka kiinnostaa suurta yleisöä. Kiinnostavasti, niin että kirjaa ei voi jättää käsistään.
"Kuinka hyvä pitää olla kirjoittamaan, jotta voisi onnistua kirjailijana." Hyvä.
"Miksei kirjailijan ammattia pidetä ammattina?" Toki se on ammatti ainakin silloin kun on täysipäiväinen kirjailija.
"Mikä on kirjailija?" Pieni onneton, joka yrittää tulla kuuluisaksi, vastaa parikymppinen siskontyttöni ironisesti ja katsoo minua säälivästi.
Mikäpä siinä, nauran hänelle.

Keksikääpä te kysyjille paremmata vastaukset.

toivoo Eija

KOHTA LENTÄÄ...

nimittäin tietokone ikkunasta. Olen torstaista asti vääntänyt kättä tietokoneen yhteyksien kanssa, keskustellut Soneran robotin kanssa, soittanut Helpsoniin ja välillä toimii, välillä ei. Tänään olen saanut avattua yhteyden useaan otteeseen, yhtä monta kertaa yhteys on katkennut enkä ole ennättänyt tallentaa muutoksia kotisivuille. Osa muutoksista ei edes suostu tallentumaan. Yritin vaihtaa sivujen yleisilmettä kesäisen vihreäksi ja sellaisena se minulle taustaan näkyykin, mutta eipä näy ulos, ei. Yksi huokaus ei riitä eikä kaksikaan ja potutus on häijyimmillään. Töitä pitäisi tehdä, mutta olen jumissa. Hyvä, kun olen ehtinyt pariin kolmeen sähköpostiin kerrallaan vastata. Tai maksaa laskun ja naps, yhteys ei toimi. Nytkin ruudun alalaidassa on keltainen huutomerkki: ei verkkoyhteyttä. Neljästi olen tänään yrittänyt myös laittaa Aarnen arvosteluja Armin kirjasta kotisivuille. Vissiin pitää tallentaa ensin linkki ja sitten alalinkki ja sitten taas äkkiä kirjoittaa otsikko, tallentaa ja ja ja... Tekstin olen saanut sentään tallennettua kotisivun tiedostoon. Ja tämä homma meni tämmöiseksi, kun ahneuksissani vaihdoin Elisan kalliin yhteyden Soneraan. Jos Elisakin pätki joskus, niin koskaan ei tällaisia vaikeuksia ollut. Tämä mukamas halvempi yhteys on tullut kalliiksi, sillä Helpsoniin soittaminen ei ole halpaa ja muutoinkin kuluu aikaa turhaan tuhertamiseen.
Meidän kesä taisi mennä, sillä sadetta on piisannut nyt kolme päivää. Ruoho kasvaa, linnut elämöi puissa, myyrät vipeltää röyhkeästi vastaleikatun nurmikon poikki ja lihava naapurin kissa vain katsoo silmät puoliummessa. Taisi syödä talvella itsensä myyräpaistista kylläiseksi. Kissan tehtävää myyrien jahtaajana jatkaa pystykorvamme Pipsa. Se pomppaa ilmaan, sitten heinikkoon ja katsoo kohta silmät napittaen, häntä terhakkaasti pystyssä ruskea karvamötkäle suussaan meitä. Ihan selvästi se sanoo: - Enkö olekin taitava!
Eikä voi kuin kehua, sillä mitä enemmän se noita jyrsijöitä metsästää, sitä parempi. Talven aikana ruusupensaat, vuorimännyt ja hanhikit ja monet muut pihan koristeet katosivat parempiin suihin, mikä tietysti harmittaa vietävästi.
Meidän kemiläisten kirjailijoiden kesäjatkis on jo ilmestynyt kolmesti Meri-Lapin Helmi-lehdessä. Sitä voi seurata myös netin kautta www.merilapinhelmi.fi, jos on kiinnostunut kuinka Urho Lillukasta, kuntaselvitysmiehestä tuli Lapin emiiri. Hurttia huumoria siis, mutta ajankohtaista asiaa pikku piikkeinä siinä seassa. Lehti järjestää myös kilpailun jatkiksen tiimoilta suurin piirtein niin, että arvaa ellet tiedä, kuka on kirjoittanut minkäkin osan. Palkintojakin on luvassa.
Ja nyt - nyt tallennan tämän kirjoituksen koneelle ja kokeilen saanko siirrettyä jossain vaiheessa blogiin. Peukut pystyyn tai tukkani harmaantuu!
Eija

TAPAHTUMIA ESPANJAN REISSULTA

4.5 keskiviikko

Talossa oli kauhea sotku, tai on vieläkin. Pacon kanssa haimme kaasua, maalia ja tarvikkeita. Alakerta on pakko maalata. Kun yöllä saavuin, näin että jääkaapin ja pakastimen ovet olivat auki ja ne hurisivat kuin viimeistä päivää ja olivat umpijäässä.
Vuokralainen on vienyt pojan taulun, satelliittiboksin virtajohdon ja hukannut jonnekin kattilani ja muut keittovehkeet. Varasto on sekaisin ja senkin ovi retkotti auki, oli vielä vanha polkupyörä pantu oven pönkäksi. Avainta ei löydy eikä ovirejaksien ketjulukkoa avaimineen. Kun näin kaiken, kyllä itku ei ollut kaukana. Tänään on pitänyt hankkia siivousvälineistä alkaen kaikenlaista, sillä juuri mitään ei ollut jäljellä.
Huomenna Paco aloittaa maalausremontin ja minä jatkan keittiön siivousta.

5.5 torstai
Paco tuli kahdeksalta ja lähti yhdeksältä illalla. Piti tosin parin tunnin siestan, mutta silti päivä oli pitkä ja raskas. Itse siivosin edelleen keittiötä, järjestin pikkumakkarin ja siivosin senkin. Keräsin appelsiineja aamumehua varten ja ruokin villikissat. Tai kissat jotka eräs vuokralainen jätti jälkeensä ja nyt ne asustavat jossain lähistöllä ja käyvät syömässä työkaluvajassa.
Paco sai jollain virityksellä minulle radion kuulumaan ja on sentään jotain, vaikka ei tv näykään. Putkimies käväisi aukomassa hanat ja putsaamassa suodattimen. Pitäisi opetella homma itse, kun moskaa kertyy niin nopeasti ja hanoista ei tule vettä. On tämä talo semmoinen työleiri että. En ole ennättänyt nettibaariin, sähköposti varmaan pullistelee viestejä. Kenties huomenna siestan aikaan sitten.

9.5 maanantai
Joka päivä olen raatanut kuin orja. Appelsiinimehun voimalla sitä jaksaa kai. Sunnuntai oli lepopäivä jollekin, minä jatkoin töitä pihalla ja yritin kaksi kertaa kaupungilla nettibaariin. Vaan linjat eivät kuulemma toimineet. Täällä kummastuttaa sekin, että kun puhelimessani on Movistar, en pääse minnekään. Vain viestit kulkevat ja voin ottaa vastaan puheluita. Kun se vaihtuu Vodafoneksi yhtäkkiä, niin taas toimii. Ollaanhan Espanjassa! Enkä osaa mitenkään lukita Vodafonea puhelimeen. Pitää vain odotella, että jospa huomenna olisi oikea yhtiö, jonka linjat pelaavat.
Nyt ollaan talossa jo onneksi ulkopuolella. Pikkuista korjailua siellä täällä, sateet tekevät täällä ylämaissa tuhoja ja maalia suditaan yleensä joka toinen vuosi, jos talo halutaan pitää siedettävän näköisenä.
Yölinnut viheltävät ja kaskaat sirisevät korvia huumaavasti. Ääniin sekoittuu sammakoiden kurnutus ja koirien ääntelyt. Aamulla oli aika kylmä, vain kolmetoista astetta ja sen on täällä kosteudessa todella kylmä. Mutta päivällä oli sitten reilusti päälle kaksikymmentä ja vaikka en paljon auringossa ollut, niin huomasin käsivarsieni kärähtäneen. Aurinko on arvaamaton.

12.5 torstai
Ja sitten tapahtui... puhelin on soinut koko päivän ja se tietää isoa laskua. Jotkut eivät osaa olla jaarittelematta, vaikka kuinka yrittää sanoa, että olen ulkomailla ja vastaanotettu puhelukin maksaa (aika paljon). Ja itse on ollut pakko soittaa paniikkipuheluita putkimiehelle ja kotiin. Eilen illalla alkoi kuulua veden tippumista ja luulin ensin sen tulevan kylppäristä. Ei mitään. Suljin jopa vessan venttiilin ja ei kun tip, tip, tip. Hain taskulampun ja könysin pieneen varastoon, jossa on kuumavesiboileri. Siellä kaikki kunnossa. Tip, tip, tip ja pumppu kolahti vartin välein. Keittiössä ei mitään, tip, tip, pumpun kolahdus. Oli sysipimeää enkä pystynyt enempää asiaa tutkimaan. Nukuin huonosti, koska tip, tip oli muuttunut aamupuolella lirinäksi. Jossain vuotaa ja paljon. Aamulla painelin katolle, kummalliseen pikku komeroon tai mikä lie suoja, jossa on jotkin vesisuodattimet ja järkytyin, sillä siellä velloi varmaan 15 senttiä vettä. Ei kun kippoa hakemaan ja äkkiä paikka kuivaksi. Paco tuli kohta, minä lapoin vettä, puhuin samalla puhelimeen kotiin päin. - Que pasa? Paco huutaa autostaan. Mitäpä siihen kuin muchos problemas. Sain kattokomeron tyhjäksi ja sitten putkimies remmiin ja vähän äkkiä. Paco sai onneksi veden tulon loppumaan aika pian ja kohta ennätti putkimieskin hätiin. Siinäpä sitten hinattiin jopa porakaivon ties kuinka monta kymmentä metriä syvällä ollut pumppu ylös, koska hiekka ja lieju tukkivat suodattimen (viime viikollahan se putsattiin). Hanat eivät toimi, kun sihdit ovat jatkuvasti tukossa ja vessan sisukset saa vaihtaa kerran vuodessa. Toivorikkaana nyt pumpun tarkistuksen jälkeen se jätettiin n. 5 m ylemmäs kuin aiemmin, jos kaivosta onkin noussut pohjalta ajan ja sadeveden mukanaan tuomaa liejua ja maa-ainesta, joka sitten nousee putkiin ja särkee vesilaitteet. Siinä vuotavassa aparaatissa oli hiekkaa sisällä.
Lämmintä oli + 26. Heti kun aurinko laski, vilu värisytti. Säät ovat muuttuneet oudosti. Sataa paljon ja on kylmempi kuin ennen. Pojanpoikani syntyi täällä kolme vuotta sitten huhtikuussa ja nukkui vaunuissa pikkuinen paita yllään ja illallakin oli tosi lämmintä. Nyt auringonlaskun jälkeen pitää vetää kiireesti pitkähihaista päälle. Viva España!

14.5 lauantai
Paco on ollut sairaana eilisaamusta ja olen touhunnut omiani. Putsannut terassin, maalannut sateen syömiä terassin pylväikköjä, kuskannut roskia kaupunkireissulla, kitkenyt ja kastellut. Tänään jatkoin maalaushommia. Putkimies puhdisti jonkin sihdin eilen pesukoneesta ja sain pestyä peräti kaksi koneellista pyykkiä, kun huomasin, että kone pyörii ja pyörii eikä ohjelma lopu. Sammutin koneen ja ihmettelin suhinaa. Kone täyttyi vedellä. Sulkuventtiili ei myöskään toiminut. Puutarhan kasteluun tarkoitettu hana sulki myös veden tulon pesukoneeseen, mutta kun illalla piti kuitenkin kastella, niin vesi tuli vauhdilla myös pesukoneen letkusta, jota yritin tulpata vaikka millä - onnistumatta. Seuraavana aamuna menin yhdenlaisen mutterin kanssa rautakauppaan ja selitin, että tämmöinen, kokomallina oli pesukoneen liitos. Minussa on putkimiesainesta ihan selvästi, sillä onnistuin tulppaamaan putken. Mutta taas yksi rahareikä lisää. Uusi pesukone saa tosin odottaa toiseen aikaan. Keskustassa on pesula, joten isompi pyykki pitää viedä sinne ja pikkupyykin voi pesaista käsin. Jospa huomenna olisi ensimmäinen vapaapäivä eli se lomapäivä, jota ihmiset luulevat minun täällä viettävän.

19.5 torstai
Kolme päivää sadellut. Eilen ehdin juuri käydä Fuengirolassa asioitani hoitamassa ja kohta palatessa alkoi taas sataa ja vettä sitten tuli kuin suihkussa täysillä. Yöllä heräsin kauheaan ukonilmaan. Eipä tullut nukkumisesta mitään, kun paukkui ja salamat leiskuivat. Ja vesi lirisi niin, että epäilin kohta tarvittavan Nooan arkkia. Väsytti vietävästi, kun Paco tuli aamulla ja eikun hommiin. Ne hommat sitten lopetettiin puoli kahdeksalta. Tänään on ollut taas kauhea kielten sekamelska; engl. naapuri kävi juttelemassa ja kohta piti vääntää espanjaa. Ja meillä ei näy tv:stä kuin Astra ja on äärettömän ärsyttävää katsoa saksaksi dubattua elokuvaa, kun tietää millaiset äänet ihmisillä oikeasti on. Onneksi on tullut luettua pitkä saksa. Välillä tuntuu, että muistaa sanat niillä kielillä, joita ei tarvitse. Vaikeaa on myös, kun Paco puhuu andalusialaisittain; esta on ehta, pez on peh eli hän ei sano ässää vaan sen ja h:väliltä ja kyllä sitä välillä on ihan h:na, kun ei tajua yhtään mitään, vaikka luulee tajuavansa. Tällä reissulla on tullut opittua työkalujen nimiä ja kirosanoja miedoista vähän tukevampiin.
Eilen illalla kävin marketissa ja piti ostaa koiran ruokaakin. Panin pussin käsilaukkuun ja tiputtelin kourallisia roska-astioiden tietämille. Toivottavasti se pikkuinen kadulle hylätty koira löysi jotain niistä kourallisista.

21.5 lauantai

Liittykäämme härkätaistelujen vastustajiin. Ne härät eivät ole raivoja, niitä vain ärsytetään ja kidutetaan. Hemmettiin kaikki, jotka ajattelevat että matadori on suuri sankari. Minä huudan hurraata, kun härkä seivästää miehen. Härkätaistelu on silkkaa eläinrääkkäystä! Samoin kuin maalla salaa järjestetyt koiratappelut! Tämä on lauantaiviihdettä tv:ssä.

23.5 maanantai

Äsken juoksi iso hiiri vessassa. Mistä sinne on osannut? Ja pihalla sentään pyörii vakituiseen pari entisten vuokralaisten hylkäämää kissaa. Ovatkohan liian hyvällä ruualla, kun noin lihava otus on päässyt taloon. Toivoa sopii, etteivät piiskahännät ota tavakseen vierailla sisällä. Senpä näkee, kun palaa. Silloin on viriteltävä ansoja. Hyi! Ja muurahaisia, niitä on hirveästi. En muista koskaan nähneeni niitä niin paljon kuin nyt. Ostin suurimman myrkkyjauhepussin, jonka rautakaupasta löysin. Minulle hymyiltiin vinosti, että tähän aikaan muurahaisia on paljon - siis todella paljon eikä niitä saa hengiltä sitten millään. Nyt ei pihalla ole sandaaliaika. Johonkin kun seisahdut, kohta ovat nilkat täynnä pieniä mustia vihulaisia. Tennarit ja nilkkasukat on pakko olla, vaikka kuinka varpaat hikoavat. Tänään oli +30 parhaimmillaan varjossa.

Paco kertoi, että täällä hyysätään pakolaisia samoin kuin Suomessa. Hän on työtön, vaimo kotona hoitaa sairasta äitiään ja poika on eka luokalla. Ruuasta, kirjoista ja koulupuvusta pitää maksaa, ja kun olivat jossain vesipuistossa koulun kanssa, siitäkin piti maksaa, mutta pakolaisten kouluasiat maksaa kunta. Vaimo oli kysynyt, miksi näin, koska eiväthän heidän tulonsakaan ole kummoiset, täällä työttömyyspäiväraha on liitossakin olevalle todella pieni. Vastaus oli, että toiset ovatkin pakolaisia. Paco sanookin, että siinä suhteessa Espanjassa esiintyy aika lailla rasismia. Minimaalisilla tuloilla sinnittelevät tavalliset espanjalaiset eivät viranomaisten selityksiä ymmärrä.
Niinpä niin, samaa joka puolella.
Ajelin iltapäivällä Fuengirolaan isoon ostoskeskukseen. Pojanpojille McQueen t-paitoja, itselle jugurttia, patonki ja suklaata. Vuoristotiellä harhaili laiha koira. Olisin pysähtynyt, mutta ei ollut sopivaa paikkaa. Olisin nakannut patongin koiralle. Suomalaisten pitämä koiratarhakin on tupaten täynnä. 400 koiraa ja Evira aikoo kiristää Suomeen tuontia, on päätellyt homman olevan kaupallista. Mutta homma on vapaaehtoista ja lähestulkoon erilaisten lahjoitusten varassa. Minäkin panen silloin tällöin rahaa kympin pari Espanjankoirat.com tilille. Tässäkin on eläimistä pitäville yksi avustuskohde ja vitonenkin kovaa valuuttaa. Tai sitten voi adoptoida itselleen koiran tai täällä käydessään olla lentokummina. (Koiraa ei saa Suomeen ilman matkustajaa.)

25.5 keskiviikko

Viimeinen päivä. Eilen oli + 32 varjossa. Kävin Guardia Civilin pakeilla ja tein rikosilmoituksen vuokralaisesta. Paco kävi illalla myrkyttämässä muurahaiset, mutta koko tonttia on mahdoton myrkyttää. Ne tulevat kohta taas. Poliisit etsivät jotain roistoa ja helikopteri pörräsi ympäristössä vaikka kuinka kauan. Lienee pahempikin rikollinen, kun helikopterin voimin etsittiin. Eipä silti, jatkuvasti joku listii jonkun, englantilaislehdistä voi lukea, kun espanjalainen tappoi englantilaisen tai englantilaiset tappoivat toisiaan, marokkolaiset tai romanialaiset raiskasivat ja pahoinpitelivät tyttöjä. Marbellassa herrat ja raharikkaat taas tekevät omiaan ja luulevat, ettei heihin lain koura yllä.
Eilen luin, että juuri päättyneessä oikeudenkäynnissä poliisin tappanut espanjalainen nuorukainen sai 93 vuotta linnaa. Täällä ei päätä silitellä.
Siivoilen, kerään vähän hedelmiä kotiin tuotavaksi, ehdin jopa eilen vähän lukeakin, pari lomapäivää ennätin siis saada.

26.5 torstai

Puhelu ennen lähtöä. Pojanpoika 1 v on keuhkokuumeessa ja joutunut sairaalaan. Onneksi olen paluumatkalla, sillä muutoin olisi pakko palata kotiin. En saisi hetken rauhaa mielelleni. Ja totta kai Malaga-Hki kone oli myöhässä kuin myös Hki-Kemi. Hui, kun täällä on kylmä.

MATKALLA MAAILMALLE

Vappupäivä valkeni aurinkoisena, linnut tekevät pesää pihakuuseen, kuovit huutavat läheisellä pellolla ja sorsapariskunta on saapunut pihan vesilätäköihin syömään kuten joka kevät.
Itse olen työn touhussa, sillä tiistaiaamuna häämöttää lähtö Espanjaan ja ennen sitä täytyy saada viime kuun kirjanpito ajantasalle niin omassa kuin miehenikin yrityksessä, laittaa laskut maksupalveluun ja laskuttaa kaikki laskutettavat asiakkaat sekä tehdä monet muut pienet, mutta välttämättömät asiat siihen malliin, että täällä päässä pärjätään. Espanjasta voin vain vastailla sähköposteihin. Läppäri lähtee mukaan, joten en ihan lomaa perillä vietä. Oikoluettavat menevätkin nyt toistaiseksi toisaalle, mutta muuta työtä on ihan omiksi tarpeiksi. Lisäksi sormiani syyhyttää päästä punomaan kieroja juonia tarinaan, jonka synopsiksen tässä jo taannoin kirjoitin. Saa nähdä jaksaako ja ehtiikö sitä sitten työstää yhtään.
Vuokralaiseni jätti talon ilmoittamatta siitä minulle, lisäksi hän jätti sähkölaskuja maksamatta niin paljon, että minulta katkaistiin sähkö. Sain tietää siitä vasta kun pommitin naapuriani sähköposteilla kysyäkseni mitä ihmettä siellä tapahtuu. Espnajalainen puutarhurini sitten valisti minua. Jopa sähkömittari on viety pois. Siinäpä sitten soittelemaan gestoriaan, että socorro, por favor! Asia oli juuri niin kuin Paco kertoi. Ei mittaria eikä sähköä. Gestoria sitten solmi uuden sopimuksen ja maksoi erääntyneet laskut, mutta kun kaikki on hidasta, niin mennessäni talooni, saan varautua taskulampun kanssa toimimiseen. Vettä ei myöskään tule, koska ei ole sähköjä, vesi kun tulee porakaivosta ja toimiakseen pumppu tarvitsee sähköä. Sähköt on luvattu seuraavaksi päiväksi saapumiseni jälkeen, mutta otan lupauksen varauksella.
Odotan myös mokoman vuokralaisen jättäneen asunnon siivoamatta ja kuinka paljon lienee seinissä reikiä, kun sillä oli semmoisia paneelipattereita ruuvattuna vähän joka puolelle. Tuskin on pakkeloinut ja maalannut niitä. Arvannette, että odotan näkeväni talon päivänvalossa.
Sen lisäksi on mentävä asianajani luokse ja pantava sähkölaskut perintään, jos ei hyväkäs vapaaehtoisesti niitä maksa.
Jos koko lähes kuukauden oleskeluni menee maalaus- ja paklausurakoinniksi, on turha kuvitella, että juuri muuta jaksaa edes tehdä. Olisi edes tuttuja paikalla, että voisi värvätä talkooporukan, mutta monet ovat paenneet lamaa takaisin Suomeen.
No jotain positiivista on toki. Aiemmin sain heilua puutarhassa saksien, sahan ja viidakkoveitsen kanssa eikä sittenkään tullut valmista ennen pois lähtöäni. Nyt on onneksi Paco, joka hoitaa sen puolen. Joten ehkä selviän kunnialla kaikesta ja ehdin istuskella terasilla tai sitruunapuun alla ja antaa Andalusian auringon sulatella talven aikana jumituneita lihaksia. Kenties ehdin tutustua kaupungin kirjastoonkin, käydä vähän shoppailemassa (joka tosin kohdallani tarkoittaa sitä, että katselen, käyn kahvilla tai syömässä ja mukaan tarttuu jostain tuore leipä ja luultavasti kirja tai pari.)
Aion silti uskaltaa vuokrata taloani edelleen - tosin lyhytaikaisesti, mutta nyt sinne pääsevät vain suomalaiset, ihmiset jotka tunnen tai joiden taustaa voi vähän tarkistaa.
Toivotan kaikille oikein ihanaa toukokuuta, palaan blogiin Espanjan kokemusten kera, kunhan olen taas kotona.

Eija

TULEVAA, OLEVAA JA SILTÄ VÄLILTÄ

Viime vuotisen hissuttelun jälkeen Pienkustantajiin on tullut uutta puhtia, minkä ilolla otan vastaan. Harmittaa vain se, että täältä kaukaa pohjoisesta on vaikea toimia mukana. Tärkeää on kuitenkin olla jäsen ja saada näin tietoa kirja-alan tapahtumista.
Kannanotttoon kirjojen arvolisäveron noususta ei media ole juuri ottanut kantaa. Kansan Uutiset on nettiversiossaan kirjoittanut siitä näyttävästi, mutta kysymys kuuluu, onko kukaan huomannut Pienkustantajien tiedotteen saavan pienintäkään palstatilaa lehdissä? Itse en ole nähnyt mitään. Miksi Pienkustantajat ottavat kantaa veron nousuun, miksi eivät isommat kustantamot tee niin? Heillä olisi paljon enemmän vaikutusvaltaa. Prosentin korotus ei tunnu kai isojen lompakossa ja hyvin myyviin kirjoihin sekin nousu on helppo upottaa, mutta pienilevikkisiin se on vaikeampaa lisätä jälleen kerran. Hintamme kun ovat muutoinkin korkeammat kuin isoilla eikä yhtälöä tahdo ymmärtää kirjailijammekaan saati sitten ostava yleisö.(Mitä pienempi painos, sitä kalliimpi painohinta+ muut kulut kirjaa kohden.)
Yhdistyksen puheenjohtaja kirjoittaa tomerasti:"Hallituksen muodostamisen jälkeen käymme sekä kulttuuri- että valtiovarainministerin kimppuun, keitä he sitten ovatkin. Tavoitteena on kertakaikkiaan puristaa esiin totuus: onko valtiovalta kiinnostunut kirjallisuuspolitiikkaansa kehittämisestä vai ei. Nyt katsotaan kortit ja sillä siisti." Jään mielenkiinnolla odottamaan...
Pienkustantajien yhteinen nettikauppakin tulee uusiutumaan kesäkuun alusta ja sitä alkaa pyörittää Kustannustaito puolestamme. Näin asiakkaat voivat tilata kirjoja joko kustantajan omasta verkkokaupasta tai Kirjapuodista (www.kirjapuoti.fi), joten kirjailijankin on helppo ohjata omat lukijansa ostamaan jommasta kummasta kanavasta. Tämä myös helpottaa toimintaa. Uskomme vahvasti, että tämä tulee myös lisäämään asiakaskuntaa (sormet ristiin!).
Myös yhdistys tulee uusimaan kotisivunsa ajanmukaiseksi, jonka senkin uskon vaikuttavan positiivisesti.
Joten uutta on luvassa kevään korvalla. Toivottavasti kaikki tämä vaivannäkö tuottaa tulosta, jotta puuhakas hallituksemme saa vastinetta ponnisteluilleen.

Meillä kevään kirjat on jo tehty, pari viimeisintä odottaa painossa vuoroaan. Lastenkirjoissa tapahtui iloinen yllätys, sillä hyvä kun ehdimme ensimmäisen painoksen saada varastoon, se olikin jo myyty. Toista odotellaan tulevaksi. Kyseessä on Saara Heikkisen Tavallista taiteellisempi hevonen. Hänen julkaistamitilaisuutensakin oli mukava, piti oikein nieleskellä, kun pikkutyttö lausui ujosti kirjasta opettelemansa runon ja Saara esitti yhden saduistaan ja eläytyi sen kertomiseen niin, että me vanhatkin kuuntelimme häntä silmät loistaen. Tuli lapsuusajan kunnon sadut mieleen. Kiitos Saara!
Kesäkuussa ilmestyy Armi Toivolan Silmät. Se kirja on myös vienyt sydämeni. Hän käsittelee romaanissaan montaakin vaikeaa aihetta, perhettä, jossa on kehitysvammainen poika ja äiti on työpaikkakiusattu, joka yrittää selvitä parhaansa mukaan. Poika aiheuttaa yllätyksiä yrittäessään toimia itsenäisesti, vanhemmat venyvät työnsä ja kodin välillä joskus soikeiksi. Kehitysvammaisen lapsen hyväuskoisuus saa jopa dramaattisia piirteitä eikä kirjasta puutu jännitystäkään. Kiusattuna olemisesta tulee mieleen, että toivottavasti kirjailija itse ei ole ollut se työpaikkakiusattu... Tämä kirja kannattaa ehdottomasti lukea.
Kripo-sarjamme saa uutta puhtia Unto Kettusen kirjasta Rikolliset menevät ansaan. Lisää sydäntäraastavia kokemuksia voi lukea Heidi Tujusen tositarinasta "Kyllä minä sinua rakasta", jossa hän kertoo vastasyntyneiden kaksosten eloonjäämiskamppailusta. Kirjan on kuvittanut hänen miehensä herkillä lyijykynäpiirroksilla. Huumoria ja aivan erilaista genreä edustaa Petri Sauvolan Naurava ryöstäjä. Kirjaa lukiessa oli ihan pakko työntää sen ensimmäinen editointi miespuoliselle ihmiselle ja suuret kiitokset siitä annettakoon Pynnösen Aarnelle. Minulla olisi punakynä viuhunut liikaa, mutta uskoin Aarnen osaavan siivota alatyylin termeistä kirjaa ilman, että se menettää sen huikean huumorin. Vasta sen jälkeen ryhdyin itse työhön ja siinäkin katsoin parhaaksi olla kovin puuttumatta kirjailijan kynänjälkeen, koska se ei olisi ollut ollenkaan sama kirja sen jälkeen. Välillä piti nauraa niin, että vesi roiskui silmistä. Tätä on ollut todella hauska tehdä!
Lisää tulevista kirjoistamme myöhemmin.
Minna Mirha on pannut omalla sarallaan tuulemaan, ja kirja, ja hän itsekin on saanut vallan tavattomasti julkisuutta. Nyt pitää toivoa, että tämä julkisuus myös myy. Nyt täytyy vain odotella, nappaako lukija kirjan mukaansa ja mitä sitten tapahtuu.
Minä lähden tästä Jaakko Selinin mukana maailmalle. Mukavaa lauantaiehtoota kaikille.

Eija

KEVÄTVÄSYMYSTÄ

Harmaa ja sateinen sunnuntai, leuat loksuu, kun haukotuttaa. Aherran kirjanpitomappien parissa, pitää saada kirjatilien kirjaukset kasaan, jotta kirjailijat, joille tilitettävää on kertynyt, saavat rahansa.
Hosujia on silläkin saralla, perjantaina jo kyseltiin rahoja. Valitettavasti kysyjälle, joka on kovasti hiljaiseloa viettänyt, ei ole tilitystä. Edellisen jakson jälkeen on mennyt vain yksi kirja ja sekin alehintaan. Samainen taho uteli ponnekkaasti, joko olen käännättänyt kirjan - ihan mille kielelle tahansa, jotta pää saadaan auki. Voi hyvät hyssykät. Jo pelkästään näytetekstin käännättäminen ammattimaisella kääntäjällä maksaa aika lailla rahaa. Eikä minulla ole kontakteja, kenelle myisin käännöksen. Pitäisi vääntäytyä messuille ulkomaille, jotta kirjat löytäisivät ostajan. En yhtään epäile, etteikö meiltäkin joku kirja myytäisi esim. jollakin Europpan tai Pohjoismaiden kulttuurituella jonnekin. Mutta kun minulla ei ole tietotaitoa kirjojen vientiin, niin en jaksa uhrata niille kauheasti aikaa. Ruotsin kanavia olen vähän penkonut, mutta enpä ole päässyt puusta pitkään.

Jos joku haluaa myydä kirjansa ulkomaille, se täytyy tehdä itse. Itse on hankittava mallitekstin (yleensä n. 20 liuskaa)kääntäjä ja sitten koetettava tuon käännöksen avulla myydä kirja. Taisin tästä jo jossain blogissa kirjoitella enkä ole edelleenkään hullua hurskaampi. Minullakin on vuorokaudessa 24 tuntia, joista olen ihan väkisin yrittänyt nukkua enemmän kuin kuusi, sillä minun pääni ei pelaa kuin puolella teholla jos uni jää alle 8 tunnin. Ja se on jäänyt, sillä stressaantuneena en pysty nukahtamaan ja heräilen sitten pitkin aamuyötä. Tällä hetkellä ainoa ajatus päässäni on päästä Espanjaan pakoon. Enhän minä siellä työttömänä ole, mutta työnteko samalla lailla on mahdotonta, vaikka läppärin sinne vienkin. Minullahan ei ole siellä esim. nettiyhteyttä muualla kuin nettibaarissa.
Kolme päivää on mennyt, että koirani ovat ulkoilleet jonkun muun kanssa,kun en yksinkertaisesti ole jaksanut suksia metsään tai edes ajatella käveleväni niiden kanssa niin paljon kuin ne liikuntaa tarvitsevat.
Tänään kävin Prismassa hankkimassa kakuntekotarvikkeita. Huomenillalla on Kemiläisten Prosaistien kokous, jossa fiilataan yhteinen kesäjatkiksemme julkaisukuntoon. Koetan muistaa antaa teille linkin sitten kun sen aika on, josta sitä voi sitten seurata.

Pitkin tämän vuoden alkua työnteko on tuntunut tervanjuonnilta; työtä on ollut liikaa, kirjojen kate vain pienenee kustannusten noustessa, mutta hintojakaan ei voi oikein hinata ylöspäin. Alan olla kovasti e-kirjojen puolella, jossa pienellä kustannuksella saadaan aikaiseksi kirja. Alan myös kovasti puolustaa Kirjavälityksen kirja kerrallaan-toimintaa. Ei tule turhia painoksia varastoon, ei edes sitä yhtä kappaletta. Kun ei "hukkapaloja" tule, ei niitä tarvitse huomioida kirjan hinnassa mitenkään ja näin sekin saadaan pidettyä kohtuullisella tasolla.
Mutta entä mitä tekee jälleen kerran aiottu arvonlisäveron nosto? Kun Suomessa viimeksi nostettiin kirjojen veroa, muualla sitä jopa laskettiin. Ruotsissa kirjojen verotusta on vähennetty. Eurooppalaiset arvostavat omaa kirjallisuuttaan ja tukevat sitä ymmärtäen sen merkityksen kansansa sivistäjänä ja tiedontason korottajana. Suomessa toimitaan päinvastoin. Kirjallisuus on jäänyt musiikin, teatterin yms. jalkoihin kilpailtaessa päättäjien suosiosta tukiaisiin. E-kirjojen verotus on 23 %, joten sen hinnasta verottaja lohkaisee sen suurimman potin. Jotkut kustantamot pitävät e-kirjojen hinnat lähes samalla tasolla kuin paperikirjojenkin. Mekin olemme muutaman kirjan tehneet, joista kolme jopa epub-formaatissa eikä niiden teettäminen todellakaan ollut ilmaista. Niitä pitäisi saada myytyä. Jokunen pdf-muotoinen e-kirja on tehnyt kauppansa, mutta hurraata ei voi huutaa. Toivoisin ihmisten löytävän nuo kirjat.
Meillä on sopimus Elisa-kirjojen kanssa, mutta emme vielä ole päässeet lataamaan kirjoja palveluun (sinne kelpaavat vain epub-formaatit), kirjojamme löytyy myös www.elibris.fi.
Kunhan opimme itse tekemään nuo epub-formaatit, tulemme tekemään lähes kaikista kirjoista sähköisen version. Tietotaito kyseisten formaattien suhteen on aika salamyhkäistä. Kukaan ei sitä luovuta, mutta tekee tarjouksen kirjojen teosta. Jos tietäisin, että kirjaa myytäisiin edes sen valmistuskustannusten arvosta, niin teetättäisin kirjoja tulevista, olevista kuin myös vanhemmistakin, mutta nyt en ole valmis riskeeraamaan.
Sunnuntai-ilta harmaantuu entisestään, alakerrasta nousee kahvin aromi toimistooni ja kahvihammasta alkaa kolottaa. Siispä - jätän teidät viettämään keväistä iltaa mieluusti Nordbooksin kirjojen parissa. Tämän hetken lukuvinkkini on Juha Karvosen Väärät kapselit vaasissa, tietoa, tapahtumia ja huumoria samassa paketissa. Nauttikaa.

Eija

Laiska lauantai

Pitkästä aikaa olen viettänyt laiskaa lauantaita. Kun sain talon imuroitua ja ruuat kärrättyä kaupasta jääkaappiin, olen katsellut tv:tä, kirjoitellut ja lukenut, etsinyt (huh huh) tietoa mitä hirveimmistä sarjamurhista googlettamalla. Vähän mietityttää jaksanko murhata tekstissäni kaksikymmentä tai kaksisataakin ihmistä. Mutta tämmöisiä hirviöitä löytyy ihan oikeasti. Suomessa noita hirviöitä ei onneksi ole ihmeemmin ollut, mitä nyt viime aikoina muutamia naisia, jotka vanhuksia ovat päästelleet päiviltä myrkyillään. Noh, ennen kuin seuraavaa opusta alan rustata, minulla lienee puoli tusinaa ideaa ja aloitusta ja sen näkee sitten mikä ajatus kantaa pitemmälle.

Katselin jonkin aikaa flamencolaulukilpailua Canal Surilta ja sen jälkeen tuli luonto-ohjelmaa, jossa opastettiin, miten löytää tryffelisieniä (vai mitä ne ovat). Eipä ole moista ruokaa tullut koskaan maistettua. Semmoisia mustia möykkyjä näyttivät olevan. Koira niitä enimmäkseen pensaiden alta haisteli.
Espanjasta edelleen: torstaina oli ikävänsorttinen viesti sähköpostissa, jossa vuokralaiseni kiukutteli, että olen minä inhottava, kun olen jättänyt sähkölaskut tahallani maksamatta ja nyt häneltä on katkaistu sähköt. Viesti jatkui kauheana ryöpytyksenä, että hän on ollut sairaalassa eikä ole saanut lähettämiäni laskuja ja voinut niitä maksaa. (En usko, koska kyllä hän tietää, että sähkö veloitetaan joka toinen kuukausi suoraveloituksena tililtäni.) Ei hän kolmea kuukautta siellä ole ollut, vain muutaman päivän. Minähän tietysti tarkistin, että useamman kuukauden sähköt on pankista maksettu. Kuten olikin. Soitin asianajajalleni Espanjaan, mutta hän ei ollut paikalla. Koetin soittaa vuokralaiselle, mutta hän ei vastannut puhelimeen, vaikka hetki aiemmin yrittäessäni puhelin oli varattu. Viestitin sitten itsekin aika äkäisesti, että turha syytellä minua. Endesa on katkaissut sähköt, mutta syynä ei ole se etteikö laskuja ole maksettu. Käskin hänen tulostaa laskut sähköpostistaan ja mennä näyttämään ne Endesan toimistoon. Toinen hänen napinansa aihe on, että laskut ovat isoja (nämä 44, 67 ja 86 euroa -jokainen 2:n kk:n lasku), kun hän ei juurikaan sähköä käytä. Käyttäähän hän kuitenkin pesukonetta, lämmintä vettä, tv on auki aamusta iltaan, vesi nousee kaivosta sähköllä, ja vähän täytyy lämmittääkin. Ja Espanjan sähkön hinta on noussut hirveästi. Kun hän jatkuvasti on kitissyt kaikesta, olen tyytyväinen, kun saan hänet talosta ulos.

Tästä aasinsiltana toiseen kitinään: eräs aivan alkusyksyyn valittu kirja tuli lempattua muille maille. Sen päivän mittari oli jo punaisella ja se, kun kirjailja alkaa vaatia tietyn tyyppistä taittoa, määrittelee fontit ja fontin koon ja vielä esittää vahvana pyyntönään kirjaa koviin kansiin ( se on niin halpa-arvoinen pehmeänä - kirja olisi ollut esikoinen kaiken lisäksi), niin tuli sanottua, että viisainta kun kustantaa kirjansa itse tai hakee kustantajan, joka suostuu hyppyheikiksi. Purin sopimuksen ja se siitä.

Ja edelleen aasinsiltaa käyttäen; milloinkahan suomalaiset isot kustantamot alkavat ajatella ekologisesti ja vaihtavat kovat kannet pehmeisiin kuten Keski-Euroopassa on tehty. Siellä kun on kirjakauppoja,jotka eivät edes ota kovakantisia myyntiin. Ehkä me pienet olemme olosuhteiden pakosta tässä asiassa edelläkävijöitä ja toimimme tahtomattamme ekologisesti, koska pieniä painoksia ei kannata taloudellisista syistä liimata koviin kansiin. E.kirjathan kaikkein ekologisimpia olisivat, mutta itse en moisia lukea kuin ihan ison pakon edessä.

Ryhmä Pullman ratkoo vanhaa rikosta ja minä ryhdyn sitä nyt katsomaan. Mukavia kevään hiihtokelejä toivotellen
Eija

Aurinkoista viikonloppua

Aurinko paistaa ja hanki hohtaa. Metsä ja rikkumaton luonto houkuttelevat hiihtämään, mutta ei tästä ihan heti sinne asti pääse. Imurin letku vääntyilee tuskissaan kuin käärme, pölypallot haukkuvat nurkissa, kukkaparat kuihtuvat hoidon puutteessa, mankeloimaton lakanakasa kasvaa, työpöytäni sortuu kohta paperikuorman alle ja varastokin keikahtaa nurin niskoin - no hyllyt varastossa ainakin.
Jostain kumman syystä kirjastojen tilaukset ovat vähentyneet dramaattisesti. Ihan jokaista kehotankin nyt menemään tietokoneensa ääreen ja tarkistelevan hieman kirjastojen tarjontaa oman kirjansa suhteen. Itse olen sitä iltaisin satunnaisten kirjojemme kohdalla tehnyt ja saanutkin aikaan aina kirjan tai parin tilauksen tekemällä hankintavinkin. Mutta kun päivät istun koneen ääressä, en enää yhdeksän uutisilla viitisisi vinkkailla kirjastoja.
Nyt on ollut joulun kahta puolta aika montakin nimikettä, joiden menekki on suoraan suomeksi sanottuna heikko. Tämä vahvistaa vain entisestään uutta strategiaa, josta nyt en tässä julkisesti ryhdy kertomaan. Sen sanon, että jos kirjailija on esikoinen, niin otan hyvin tarkkaan selville hänen oman halunsa markkinoida kirjaansa.
Eilen juuri keskustelin erään meille tulevan uuden kirjailijan kanssa, mitä tarkoitan sanalla MARKKINOINTI. Sehän ei tarkoita sitä, että kirjailija ostaisi kasan kirjoja ja juoksi ne kainalossaan myymässä niitä. Se tarkoittaa sitä, että kirjailija osallistuu aktiivisesti tilaisuuksiin, jossa saa tuotua kirjaansa esiin. Hänen olisi esiteltävä myös sukulaisille ja työtovereille yms. lähipiirille kirjaansa. Ja kuten niin usein, korostan edelleen sitä, että minä en voi tulla kirjailijan puolesta tätä lähipiiritarjontaa hoitamaan. Se on se kaikkein potentiaalein myyntipiiri, joka varsinkin esikoiskirjailijalla on. Tuntemattoman kirjoja ei osteta. Muutama kirjailija on oivaltanut sen, että hän pääsee ikävästä tyrkyttämisen tunteesta, kun ohjaa halukkaat ostajat vaikkapa meidän nettikauppaamme. Muutama onkin onnistunut näin myymään kirjojaan tehokkaasti. Heille kunnioittava kumarrus. Sieltä myytynä niin kirjailija kuin kustantamokin saa suurimman katteen, ellei sitten todellakin itse myy omia kirjojaan.

Tuleva kesä on täynnä tapahtumia, joihin jokainen voi ja kannattaa mahdollisuuksiensa mukaan osallistua. En tiedä tarkkaan, miten meidän energisellä kirjailijajoukollamme Lahdessa meni, mutta ainakin heillä tuntuu olleen hauskaa. Minna Mirha, esikoiskirjailija on pannut tuulemaan, hän juhlii oikein olan takaa kirjansa julkkareita. Harmi, kun olen täällä niin kaukana. Täältä ei lähdetä piipahtamaan etelän kokkareisiin noin vain - ei ajallisesti eikä rahallisesti.

Tämän vuoden ensimmäisessä Pienkustantajien tiedoituslehdessä pohditaan monenlaista, johon pitää saada muutosta. Minä itse olen ensinnäkin kritisoinut sitä, että yhteinen verkkokauppamme on Mediapinnan sivuilla. En halua laittaa toisen firman yhteyteen kirjojamme myyntiin. Toisekseen, olen ollut kolme vuotta jäsen Pienkustantajissa eikä netissä olevalla listalla nimeämme näy vieläkään. Viime vuoden pitämättä jääneet kustantajapäivät harmittavat, lisäksi aiemmin hyvin toiminut Sampo-palkinto on jakamatta. Lähetin pyydettäessä sinne kirjoja, mutta en ole nähnyt minkäänlaista palautetta missään, onko palkinto jaettu vai ei. Aiemmin lehdistö huomioi tämän palkinnon ja näin kirja sai näkyvyttää lehdistössä.
Pienkustantajat toimii vapaaehtoisporukalla ja sen ymmärtää, ettei kaikki tapahdu aina niin nopeasti kuin voisi toivoa. Mutta kolme vuotta listoille pääsyä odottamassa, se on jo kaiken huippu.

Nyt Pienkustantajat hakee vapaaehtoisia sihteerin, taloudenhoitajan, jäsensihteerin, messusihteerin ja tiedoitussihteerin tehtäviin. Ne ovat näin jaettuna vähäisiä tehtäviä, mutta kun meistä aika monet tekevät työtään joko toisen työnsä, sen mistä leipä lähtee, ohella tai sitten paiskivat yötä päivää ilman viikonloppuvapaita tai isompia lomiakaan, jotta se leipä lähtisi kustantaamosta, niin aika alkaakin olla rajallinen käsite.

Messuista tiedotteessa oli pohdintaa:- Kirjat tarvitsevat näkyvyyttä, mutta esteeksi tulee heti se, jos joillakin messuilla ei kirjoja myydä. Pienkustantajilla ei ole varaa tehdä kiertueita tai osallistua messuille, elleivät kustannukset peity. Pienkustantajat osallistuvat yhteisellä osastolla joillekin messuille, johon voi antaa maksua vastaan vaikkapa vain yhden nimikkeen myytäväksi. Tulen itse osallistumaan 2-3 tapahtumaan vuoden aikana, mutta vain parilla kolmella nimikkellä ja olematta itse paikan päällä, koska jokainen näistä paikkakunnista on Oulua lukuunottamatta kaukana ja vaatisi yöpymisiä (eikä bensakaan enää halpaa ole) muiden kustannusten ohella.
Pienkustantajien varmoja myyntipaikkoja ovat Sastamala ja Helsinki. Turku on harkinnassa, mikäli tarpeeksi osallistujia tulee. Viime vuonna tapahtuma peruttiin vähäisen osanottajamäärän vuoksi.
Pienkustantajat eivät myöskään enää osallistu Oulussa. Viime vuonnahan olin siellä yksin ja siitä voi lukea aiemmista blogeista. Oulun messut eivät hirveästi minuakaan innosta viime kesäisen kokemuksen jälkeen.

Kesä-Suomi on tapahtumia täynnä ja nuo tapahtumat lähellä kotipaikkakuntaa kannattaa hyödyntää, jos siihen kirjoilla on pienikin mahdollisuus. Jos et näy, et myöskään myy.

Nyt imurini ihan selvästi jo murisee, kun pölykoirat hyökkivät sen kimppuun, joten lähden apuun ja koetan taltuttaa tuon harmaan armeijan.

Mukavia hiihtokelejä kaikille!

ORAVANPYÖRÄ

Muutama vuosi sitten, toipuessani sairaudestani, mietin mille alkaisin isona. Haaveita ihmisellä on varmaan hautaan saakka ja minun eräs haaveistani oli olla tekemisissä kirjojen kanssa. Nyt olen ja olen sitä kurkkuani myöten.
Tässä eräänä päivänä sain tylyn tokaisun, että hyvähän minulla, kun voin tehdä työtä kotona, silloin kun itselle sopii ja mitä tuo kotona olo nyt muka on. Koetinpa tuota selittää, että en minä voi tehdä työtä silloin kun itselle sopii, töistä ei tulisi mitään. Minä istun tietokoneen ääreen usein jo paljon ennen kahdeksaa, joskus lopetan työt illalla kello kymmenen. Tämä tokaisija sanoi, ettei usko pikku puljun teetättävän mokomaa työmäärää, että narraan vain. Sovimme siis, että pidän kolme päivää päiväkirjaa töistäni ja kerron sen hänelle. Karua luettavaa se oli ja se sai minut päättämään, että töitä on vähennettävä ja pyrittävä satsaamaan menestyviin kirjoihimme.

Haluatteko tietää, mitä tein alkuviikosta? Jos ette, älkää jatkako lukemista, mutta jos olette uteliaita, ottakaa mukava asento. Lista on pitkä.
Maanantaina heräsin puoli seitsemän. 7.30-10.30 sähköposteja (joita vaan riittää), oikolukua, painoon menevien tarkistuksia, kahvit seisoen. 10.40 postiin, 11.00 kirjastoon esittelemään uutuuksiamme,12.00 ruokakauppa, 12.30 puhelinkeskustelu, sähköposteja, oikolukua, laskujen maksua, 14.15 ruuan laittoon, 15.00 hiihtämään, työasioita puhelimessa keskellä metsää, 16.30 kahvit laskiaispullan kera, 17.00 oikolukua, 18.10 kahvit voileivän kera ja hiihdon loppuhuipennus tv:stä, 18.35 - 19,05 oikolukua, omaa aikaa, 21.30 unohtunut mainos KT:lle sähköpostilla, 21.50 käsikirjoituksen lukua, 22.40 valot sammuivat nukkumatin tulla.
Tiistaina heräsin ennen kuutta huonosti nukutun yön jälkeen, aamukahvi, 6.50 tietokoneen ääressä oikolukua, 9.20 sähköpostit ja 5 min. taukojumppa, 10.40 kahvi ja voileipä,11.00 sähköposteja ja punaista ketutusta, kun eräs yrittää määräillä miten kirja taitetaan. Hemmetti! Tekee mieli heittää koko kirja syrjään. 12.30 pitkä puhelu e-kirjoista,kylläpä on e-pub-tiedostojen tekijöillä valtava hintahaitari! 12.50 laskujen kirjoitusta yms., kirjojen pakkaamista lähetettäväksi, 14,30 ruuanlaitto, kahvit, jäin hiihdon ajaksi tv:n ääreen, 16.10 veroilmoituksen täyttöä, 16.40 oikolukua, 17.15 kahvit ja kotihommia,selkä sietämättömän jumissa, 18.10 kirjastoon lisää kirjoja, 18.30 -19.30 bailatino, jossa paineltiin afrikkalaisittain ja hiki lensi, kotona 19.45 ja tv:n katselua, saunomista, 21.30 -22.10 kässärin lukemista. Uni armahti väsyneen.
Keskiviikkona ihan samaa, paitsi bailatinon kohdalla oli espanjan opiskelua 1,5 tuntia ja sitä ennen tapasin erään kirjailijoistamme.
Ja torstai se on toivoa täynnä. Jenina otti paikkani tietokoneen ääressä, mutta olin sitä ennen ehtinyt jo tunnin verran vastailla sähköposteihin ja tehdä kaikenlaista. Kun Jenina teki taittoja yms. järjestelin paperikasoja, soittelin parille käsikirjoituksen lähettäjälle ja - haa, muistin kastella kukat!
Kävin neljän korvilla hiihtämässä ja tulin sitten taas työpisteeseen tarkistamaan muutamaa e-kirjaksi muutettavaa taittopohjaa ja laitoin ne eteenpäin. Tänään kuitenkin aion lopettaa tähän.
Miksikö näin paljon hommaa? No, kun se leipä tällä alalla onkin niin tiukassa, että jos olisin tämän tiennyt, en koskaan olisi alalle alkanut. Mutta koska olen aina ollut liiankin sisupussi, en anna periksi - vielä. Nyt vain muutan strategiaa, miten julkaistaan, keiden tekstejä julkaistaan ja käytetään hyväksi print on demand sekä sähkökirja. Töitähän niidenkin eteen pitää tehdä, mutta eipä jää varaston hyllyjä koristamaan, jos ei sitten liikukaan. Eli vähemmän kirjoja, satsausta kirjalijoihimme, jotka ovat tehneet jo jotain nimensä eteen ja kaikki muu vähemmälle.
Ja arvatkaa vaan, toukokuun aion olla Espanjassa ja käyn vain joka toinen päivä nettibaarissa katsomassa, mitä firmaan kuuluu. Luen varmasti kässäreitä ja kenties oikoluen jotain, mutta pääpaino on puutarhani kuokkimisessa, astelussa sembramännikössä, jasmiinin ja sitruunankukkien haistelussa ja muutamissa mukavissa ostosretkissä esim. Miramarissa tai Fuengirolassa. Ja vieraat toivotan tervetulleeksi. Kutsu seuraa...

TAPPAVAT REINOT

Olipa tulla äkkilähtö. Reinot meinasivat tappaa minut, tai no tekivät ainakin kipeää jäynää. Ostin syksyllä elämäni ensimmäiset reinot, semmoiset vaalenpunaiset ja niillä sitten hipsin pitkin päivää. Huomasin äkkiä, että kuinka kummassa mokomat reinot voivat olla vanhusten suosikkijalkineet, koska niillä liukastelee kuin luistinradalla. Ei tarvitse olla kuin pieni vesiroiske keittiössä ja kun siihen astut, niin reinot vievät - toisen jalan vasemmalle ja toisen oikealle ja yleensä ne pyrkivät vielä ylöspäin. Tällä kertaa ne veivät minut päin jykevää leivinuunin muuria. Pää jymähti muuriin ja oikea käsi osui(jolla yritin ottaa vastaan)alaosan ulkonemaan. Siinä vähän aikaa puolipökerryksissä kokeilin, kuinka monta luuta meni poikki. No, onneksi ei yhtään, mutta mustelmia on tukuttain ja päässä omenan kokoinen kuhmu. Arvatkaa vaan minne reinot lähtivät. Eivät vanhainkotiin eivätkä edes kirpparille, koska en halua näiden tappajareinojen joutuvan kenenkään jalkaan. Otin sakset ja silppusin reinot siihen paikkaan. Niin paljon ei jalkojani enää koskaan palele, että tappajareinot saisivat niitä lämmittää.

Pakkanen napsuu nurkissa, kolmessakymmenessä huiteli tässä eräänä aamuna ja nyt on pysytellyt sitkeästi lähempänä kahtakymmentä. Ulos on vain mentävä, sillä näköjään nuo koirat ovat sellaisia, että ne eivät mittaria vilkuile, vaan lenkille on lähdettävä. Menen metsään, kuljen polkuja, joita on joskus joku kelkka kulkenut, päästän koirat irti ja toivon, että yhtään kulkijaa ei tule vastaan. Ja vaikka kuinka suuri metsä- ja suoalue lähistöllä onkin, niin ei kohta semmoista rämeen saartamaa polkua, etteikö siellä joku könyä vastaan vaikkapa metsäsuksilla. Eilenkin niin kävi, ja kun tuo espanjan löytökoira Mara on semmoinen uhittelija ja räkyttäjä, niin nytkin se räyskytti miehen ja ison koiran edessä, että tästä ette ohi mene. Mies siitä suivaantuneena minulle, että metsästyslaki kieltää koirien irti pidon.Olin väsynyt ja tiuskaisin vastaan, että miten minä nuo jaksan juoksuttaa, jos eivät ne pääse jossain juoksemaan irti, ja että en tiennyt että täälläkin joku kulkee. - Kulkeehan täällä minun latu, mies vastasi yhtä äksysti. (Mikä latu, en minä semomoista nähnyt.)Lähdin pois, jotta välillemme ei olisi syntynyt ilmiriita. Tuskastuneena tänä aamuna mietin, minne menen noiden karvakuonojen kanssa, jotta uskallan päästää ne juoksemaan. Näin talvella se on hankalampaa kuin kesällä. No, onneksi pakkanen oli pelottanut kulkijat ja talsin kelkkajälkeä ja koirat juoksivat edestakaisin moneen kertaan sen reitin. Ehkä ne nyt päivän taas pärjäävät.

Tänä keväänä meillä tulee paljon kirjoja ulos, joista seitsemän on esikoista. Arto Mäkisen Miestä sanasta on lähtenyt todella mukavasti liikkeelle, mistä olen todella iloinen.
Vanhoja konkareita on useampia, esimerkiksi Osmo Ukkonen, joka on kansanedustajaehdokkaankin, käy ihmissuhderomaanissaan narsismin kimppuun, Olavi Lähteenmäen kirjassa pastori selvittelee rikosta ja Katajiston Jannen Savolaista saattohoitoa panee arvailemaan, kuka kumma noita vanhoja manan majoille lähettää ja miksi. Kirjatarjonta on monipuolista ja varmasti jokaiselle löytyy luettavaa.
Itselläni lukemattomien käsikirjoitusten pino kasvaa, vaikka joka päivä koetan sitä kasaa ohentaa. Yhtä kässäriä kun en ehdi päivässä tai kahdessa lukea. Päivällä en niihin ehdi paneutua koskaan, vaan iltalukemisina ne odottavat yöpöydän päällä joko lukulaitteessa tai paperiversioina. Ja usein käy niin kuin eilen illallakin;silmä lupsahtaa parin sivun jälkeen kiinni ja paperit leviävät lattialle tai herään lukulaite posken vieressä tyynyllä. Analysoi siinä sitten.

Nyt ryhdyn jokaviikkoiseen työhön, vähän imuria koirankarvoille, pullataikina monitoimikoneeseen ja pullat uuniin. Jos pappa ja papan poika (kuten pikkumies itseään nimittää) viipyvät viereilullaan Valaja-aavalla, jää minulle aikaa istahtaa tv:n ääreen ja katsoa tuleeko mitään mielenkiintoista Espanjan television joltain kanavalta.

Huuruisin pakkasterveisin,

Eija

VIIKKOSILPPURI

Kylläpä aika mennä huristelee. Tuntuu, ettei enää ennätä perässä. Vai onko se kenties sitä, että omat toimet hidastuvat, jalka ei nouse enää niin vikkelään eikä jaksa painaa tukka putkella. No, niin tai näin, monta asiaa on selvinnyt tietämtättömälle tälläkin viikolla.

Aloitetaanpa vaikka sellaisesta, että eräs Amerikoissa syntynyt ja avioliiton kautta Suomeen rantautunut kirjoittava henkilö kertoi minulle, että jenkeissä ei yksikään kustantaja hyväksy sellaista tekstiä kustannettavaksi, jos siitä on ollut pätkääkään netissä esillä. Meillähän näyttää olevan vallalla, että ensin tungetaan teksti nettiin ja sitten kysellään josko joku sen vielä kustantaisi. Miksi sitä oikeastaan enää kustantamaan, sillä kirjailijan lähipiirihän on sen jo lukenut. Siis juuri ne, jotka lukisivat sen oikeana kirjana ostamalla tai lainaamalla. Valmiin kirjan trailereita voi olla, mutta kun vilkaisette vaikkapa Amazonin kirjaesittelyjä, ovat ne hyvin lyhyitä, eivät todellakaan kokonaisen luvun mittaisia. Kun laittaa tekstinäytteen kirjastaan omille sivuille, kannattaa miettiä tarkkaan, montako sivua sinne lykkää ja kannattaa miettiä, mitä kustantaja sanoo siitä sopimuksessa, joku muukin kuin Nordbooks.

Toinen monia vaivannut asia on sitten kirjan myynti ulkomaille. Minulle se on ollut ihan utopiaa eikä täysin selvää vieläkään, joten asiavirheet voitte vapaasti korjata.
Kun tarjotaan kässäriä ulkomaille, pitää kirjasta olla näytekäännös. Se tietysti kannattaa teetättää todella hyvällä kääntäjällä. Tämä näyte sitten toimitetaan vieraan vallan kirjallisuusagentille, joka joko hyväksyy sen ja ryhtyy etsimään sopivaa kustantajaa tai hän heittää sen olan yli mappi öö:hön. Näytekäännöksellekin voi hakea apurahaa, mutta kääntäjän tulee olla oikea kääntäjä. Jos hän on aloittelija, tarvitaan jotain todistuksia.
Tähän asti tutkimuksissani olen päässyt. Oletan tosin, että on muitakin apurahoja kirjallisuusvientiin kuin tämä yksi. Kunhan ennätän, perehdyn asiaan. Eipä pidä ihmetellä, etteivät pienten kustantamojen kirjailijoiden kirjat pääse muille maille. Millä rahalla, jos sallitte tökerön kysmyksen,sillä tuskin joka kirjalle apurahoja jaellaan. Yhdestä kirjasta tulee käännöskustannuksia, ellei sitten itse tai tuttava osaa kirjaa kääntää. Enkä nyt tarkoita kääntämistä sanakirjaa vilkuillen.
Noista agenteista, joihin olette kenties elokuvien kautta tutustuneet, heitä taitaa tällä hetkellä olla Suomessakin jo yksi, mutta muualla maailmassa kässäreitä ei koskaan toimiteta suoraan kustantajalle vaan agentille, joka sitten koettaa myydä kässärin eteenpäin ja neuvottelee palkkiot yms. ja rokottaa tietysti omat päältä pois.

Sain puhelun, jossa henkilö jutteli mukavasti siitä, kuinka Nordbooks luokitellaan omakustanteiden tekijäksi. Aivan, kyllä niitä teemme, koska ne tuovat leipää laihaan pöytään. Nytkin lähti käsistämme kirja nimeltä Elämä jatkuu. Käykääpä sivuilla -onko se siellä? Tai löydättekö maanantaina painoon lähtevää runokirjaa esitellyn sivuillamme. Me todellakin teemme omakustanteita. Ne muuten erottaa täysin erilaisesta isbn-numerosta. Palvelukustantanteita emme toistaiseksi tee, siis toistaiseksi, koska ei koskaan voi sanoa ei koskaan... Rimaa täyskustanteille hilataan koko ajan ylöspäin ja kerjäävät kirjailijanalut eivät kiinnosta. Joillekin harvoille ei riitä, kun sanoo kiitos, mutta ei kiitos. Syitä tivataan ja soitellaan ja kysellään, mitä pitää korjata, mitä pitää tehdä, jotta kirja yltäisi kansiin saakka. Mitäpä siinä vastaat, puolipyöreitä lauseita, jotain ylimalkaista. Kun en kuitenkaan halua kenenkään kirjoittamista latistaa vaan päin vastoin kannustaa. Kirjoittaminen on hieno harrastus.
Puhelun perusteella menin Wikipediaan ja löysin Viljakaisen omakustantajien otsakkeen alta. Toivottavasti osasin ottaa sen pois. Jos en, niin käyköön joku sen sieltä pyyhkimässä. Hayden Wulfe ei todellakaan ole omakustanne.
Niin että, jos tämä huuto kuuluu niille sinnikkäille, jotka meitä väärien otsikoiden alle sijoittelevat -kirjoja ja kustantamoa, niin menkää joku minua osaavampi korjaamaan meidät oikeaan kategoriaan.

Ja tutustukaa kirjat-sivuilla uusiin tuleviin kirjoihin, Niitä laitetaan sinne sitä myöten, kun kansia saamme valmiiksi ja napakkaa tekstiä esittelyyn olisi tarjolla (kirjailijat, älkää nukkuko!).

Ja tiedättekö mitä,jännityksellä odotan ensimmäistä kirjaeräämme Latviasta.

Eija

HIHAT HEILUMAAN

Takana on raskas työviikko. Tilinpäätökset saatiin tehtyä, hurja määrä verottajan vaatimia tilityslappuja ja lippuja, deadlineja, jotka on pitänyt potkaista nurkkaan. Rajansa kaikella.
Ihmiset ovat lähestyneet omakustanteilla, joita onkin tilattuna enemmän nyt alkuvuonna kuin viime vuonna yhteensä. Ehkä siihen on syynä se ylimääräinen palvelu, jonka teemme heille samaan hintaan, mitä eivät taida monet omakustanteiden tekijät muualta saada. (Omakustanteet eivät näy meidän sivuillamme. Luin asiasta keskustelupalstaltamme kitkeriä ja tietämättömiä kommentteja. Mutta toki mietin kovastikin sitä, josko lisäisin uuden osion sivuillemme, jossa omakustanteet olisivat esillä, mutta yhteystiedot menevät tekijälle. Meillähän ei omakustanteita varastossamme ole. Näin omakustantajat saisivat hieman näkyvyyttä.) Miksikö, joku kysyy. Siksi että jollakin tässä on elettävä minunkin. Kun joku kirja myy alle sadan, olen harmistunut, jopa vihainen. Minua lähestytään maalaavilla esipuheilla ja luettuani tekstin ja kenties päätettyäni kustantaa sen, en kuule teoksen kansiin saamisen jälkeen inahdustakaan kirjailijasta. Googletettuani en löydän hänen paikkakuntansa lehdistä arvosteluja tai mitään muutakaan. Ehkä siellä on joskus ollut pieni uutinen kirjan ilmestymisestä, jonka me olemme sinne lähettäneet. Niinpä on täysin odotettavissa, että kirjan myynti jää heikoksi. Minä kun en ko. kirjailijaksi voi muuttua enkä mennä kirjastoihin tms. esittäytymään ja vaikkapa julkkareita pitämään. Koko kustantamon viemisessä eteenpäin on täysi työ.
Nappasin alla mainitun, vuonna 2007 julkaistun pätkän jostain netistä. Siinä puhutaan palkasta. Pari viikkoa sitten sain näpäytyksen eräältä henkilöltä: - Hyvähän sinun on, kun hyvä palkka juoksee. Mikä hyvä palkka? Kun saisi edes alan minimipalkan. Onneksi rakoja täyttävät tekijänpalkkiot sekä ihan mukava muutaman satasen potti lainauskorvauksia. Mutta niitähän ei tule, ellei kirjoita, kirjoita ja edelleen kirjoita. Ja siihen minulla ei ole viimeisen vuoden aikana ollut suuria mahdollisuuksia, sillä työtä on tehty aamusta iltaan. Usein viikonloppuisinkin. Onko tämä työ sitten kaiken vaivan arvoista. Joinakin päivinä on, joinakin ei. Mutta eteenpäin on menty ja toivon tästä vuodesta paljon helpompaa kuin aiemmat, koska olen panostanut siihen, että saan yrityksen sellaiseksi, että se nyt pyörisi hieman vähemmällä työllä. Enempää en jaksaisikaan.
”Oli hyvä, kun alin taulukkopalkka sentään viimein nousi yli kahden tuhannen euron. Sen alle ei saisi kenellekään maksaa. Kustannusalalle ei tulla ilman maisterin tutkintoa, mutta korkeasta koulutuksesta huolimatta palkat ovat pienet. Alin taulukkopalkka on viisisataa euroa alle suomalaisten keskipalkan.”

Tämä pätkä taas on Juha Vuorisen sanoja jostain haastattelusta:
"Tosi on, intohimo puuttuu laitostuneilta kustantajilta, ja sen mukana kaikki. Ne kustantavat pääasiassa keitto- ja puutarhakirjoja sekä taaksepäin katselevia henkilökuvia. Tulevaisuuden visiot puuttuvat kokonaan. Pienillä ei taas ole resursseja, ja tosi rankkaa on kustantaa itse. Ei ihme, että kustannusala on kriisissä, vielä pahemmin tietokirjallisuus kuin kaunokirjallisuus."

Ja tämän taas nappasin kirjakauppiaan blogista:
"Hesarin Vallan verkostoon kuuluu kuusi kustantamoa (WSOY, Otava, Gummerus, Tammi, Teos ja Ntamo) ja kaksi kirjakauppaa (Akateeminen ja Suomalainen, täydennettynä S- ja K-ryhmän marketeilla) ja neljä mediaa (tietenkin Hesari itse, Yleisradio, Parnasso ja “naistenlehdet”). Mukana on myös joukko alan järjestöjä (esim. Kirjailijaliitto), rahoittajia (esim. Suomen Kulttuurirahasto) ja palkintoja (esim. Finlandia).
Vallan verkosto kuvaa kirja-alan vallankäyttöä monessa asiassa täysin oikein. Jos kirjaa ei näy Hesarissa, Ylen ohjelmissa, Parnassossa eikä naistenlehdissä, kirjaa ei suurelle yleisölle ole."

Mitä kyseiset pätkät kuvaavat? No, sitä raadollista raatamista, jossa me pienet emme pärjää isoille. Meitä ei ole olemassakaan. Mutta ilman meitä moni hyvä kirja olisi jäänyt tekemättä. Ja miksi moni pienkustantamo, joka porskuttelee matalissa vesissä, jatkaa? Siksi että jotain työtä on kuitenkin tehtävä (tosin vieraalla saisit työehtosopimuksen mukaisen palkan), rakkaudesta kirjoihin. Minulle kirjat ovat olleet aina tärkeitä eikä se mihinkään ole kadonnut.

Mitä minä siis olen tehnyt, halusi eräs utelias viikko sitten tietää, kun kuvitteli minun vähän vilkuilevan käsikirjoituksia tietokoneelta ja vain vastailevan puhelimeen. No, sitä en muista mitä juuri silloin, mutta tällä viikolla selvitettiin tilinpäätökset, kirjailijoitten palkkioilmoitukset verottajalle, taitettiin pari kohta ulos tulevaa kirjaa, suunniteltiin kansia, taitettiin pari runokirjaa omakustantajille, korjailtiin erästä julkaistavaa tekstiä, pakattiin ja laskuttiin kirjoja, kyseltiin painotarjouksia Latviaa myöten, muutama tunti vietettiin sairaalassa, josta suurin osa odottamista, jotta mittaavat sydämentahdistimen, maksettiin laskuja ja suunniteltiin seuraavaa työjärjestystä Jeninan kanssa ja vastailtiin siihen sähköpostitulvaan, joka minut on tavoittanut. Tiistaina istuin ensin kokouksessa, jossa kemiläiskirjailijat ryhtyvät laatimaan jatkokertomusta erääseen lehteen ja siitä jatkoin bailatinoon. Seuraavana päivänä harrastin puolitoista tuntia espanjaa kansanopistossa. Noina kahtena päivänä en ennättänyt lenkille. Ei minua työnpaljous haittaa, en osaa edes olla yhdessä kohti kovin kauaa, mutta kun toisinaan joka puolelta alkavat deadlinet tulla vastaan ja jos ei muuta niin soitetaan ja kysytään, joko olet lukenut... miksi ei... mitä teen, että saan julki... Silloin käyrä nousee. Mutta sitten taas - joku kiva ihminen kirjoittaa lyhyen viestin tai tekstaa tai saan yllätystilauksen kirjalle, jonka luulin jo lähes kuolleen... Ollaan taas tasapainossa.
Eilen illalla eräs henkilö soitti vähää vaille seitsemän illalla ja kyseli käsikirjoituksensa lukemista. Se on saapunut meille 10.1, joten odottaa sopii, että ehdin lukea sen kenties huhtikuussa. Tosin rupesi sen verran tympimään, että ajattelin kysäistä eräiltä esilukijoiltani, ottaisivatko luettavakseen. Minä olen nimittäin tämän tekstin osalta nyt puolueellinen enkä taatusti osaa tarkastella sitä objektiivisesti. Tekstillä on tarinansa: sain sen jo ajat sitten ja koska vastaan ystävällisesti kaikille silloinkin, kun sanon kiitos ei, niin tämä tuli korjattuna takaisin. En muista enää alkuperäistä tekstiä, mutta minulla on hämärä mielikuva siitä, että olin kirjoittanut jotain tähän tyyliin:... sinulla on varmasti lahjoja kirjoittaa, mutta tämä teksti ei yllä vielä sille tasolle, että... Henkilö soittikin minulle ja kyseli, mikä siinä on pielessä, soitti toisenkin kerran ja kertoi, että on ryhtynyt korjaamaan sitä, soitti kolmannen kerran ja sanoi, että nyt se on valmis ja hän laittaA sen meille ja että hän aikoo tarjota sitä myös elokuvakäsikirjoituksesi. Hupsis!

No tähän on hyvä lopettaa. Ryhdyn vielä kerran tarkistamaan oman tekstini, sillä sekin on saatava painoon ja sitten imurin kanssa heilumaan.

Lauantaiterveisin

Eija