Usein tuntuu työtä tehdessä siltä, että aikaa on reilusti, mutta yllättävän kovaa vauhtia syksy saapuu ja kirjat pitäisi saada maailmalle. Eilen tuskailimme Jeninan kanssa, miten ihmeessä ehdimme, sillä aikataulu alkaa näyttää siltä, että se pettää, vaikka olimme alkukesästä mukamas edellä. Mutta kun ei riitä yksistään se, että luemme tekstin, oikoluemme ja taitamme sen ja lähetämme koko homman painoon. Kirjat pitää saada tukkuihin, kirjakauppoihin, verkkokauppatilaajille, pitää lähettää laskuja, pitää päivittää nettisivuja, pitää muistaa ilmoittaa ilmestyvistä kirjoista kirjailijan lähiseudun lehtiin, pitää päivittää tukkujen tiedostoja, pitää vastata kymmeniin päivittäisiin sähköposteihin, juosta postiin, luetteloida ja linkittää... Työmme ei siis ole vain lukemista ja taittamista. Eräs kirjailija taannoin ärisi, että johan meillä on ollut aikaa tehdä tietty asia. Mutta kun meillä ei sitä liiemmin ole. Itse teen aivan liian pitkää päivää ja se valitettavasti on alkanut tuntua. Pitäisi nyt muistella niitä kauhun aikoja, kun kuljin teholta teholle, sisätautiosaston kautta kotiin ja kohta takaisin. Pitää osata lyödä jarrut päälle, mutta kuka ne työni tekee? Jos teen vähemmän, ei tule palkkaa, jos annan jollekin toiselle työni tai osan siitä, ei tule palkkaa. Jos lopetan tai myyn yrityksen, ei tule palkkaa... Tätä yhtälöä en ole kyennyt ratkaisemaan. No, ehkä aika asian ratkaisee. Niinhän sillä on tapana.
Meillä on riittänyt kiirettä kovasti myös Heidi Tujusen kirjan parissa. On haastattelupyyntöä, arvostelukirjapyyntöä ja kyselyitä ja kirja menee hienosti kaupaksi. Heidi on päässyt kertomaan tarinaansa iltapäivälehtiin ja jossain vaiheessa ilmestyy juttu myös Anna-lehdessä. Ammattilehtien toimittajat ovat rynnököllä olleet yhteydessä. Tästä kirjasta on tulossa ainakin meidän mittakaavassa menestys ja se Heidille suotakoon kaikesta sydämestä.
Tässä jokunen aika sitten luin Pohjolan Sanomien kulttuuritoimittaja Hannu Sarralan mainion kolumnin, jonka hän oli otsikoinut Kirjailijoiden kultajyväsiä. Nostan sieltä hänen luvallaan muutamia yksityiskohtia: "Pelko. Eniten kirjailijaa pelottaa, että hänen uutuutensa katoaa kaupassa esittelypöydän sijasta muiden opusten pimentoon. Jos kirja on esillä, henkilökuntaa kiitetään viisaaksi väeksi.Ohitukset. Kun kirjailija ryhtyy listaamaan ilman apurahaa jääneitä (itsensä mukaanlukien), silloin on piru merrassa. Keitä ovat ne tollot, jotka jakavat työskentelyapurahoja?Falski byrokratia on luutunut torniinsa eikä huomaa todellisisa kykyjä."
Huomasin tästä asiasta keskustelupalstallamme vuoropuhelua ja siksi tuo hieman humoristinen kolumni sai huomioni.
Sarrala kirjoittaa poimineensa kolumninsa aiheet kirjailijablogeista, joissa kirjailijat purkavat sydäntään. Itse en ehdi blogeja juuri lueskella, kun aika menee ihan muuhun lueskelemiseen. Hyvä kun ajan tasalla pysyy ja siinäkin vain siksi, että tietyt tahot jaksavat muistuttaa tällaista professori hajamieltä useampaan kertaan. Se minulle anteeksi suotakoon - laho pää meinaan.
Syksyn messut lähestyvät ja meillä on hieman pattitilanne, koska pari kirjaa on puolivalmiina ja kirjojen kirjoittajat ovat sopineet esiintymisestä messuilla. Tässäkin tuli eteen se, että kuvitteli aikaa olevan eikä sitä kuitenkaan enää oikeastaan ole. Kirja kun ei painostakaan sormia napsauttamalla pullahda.
Kaiken kiireen keskellä yritän epätoivoisesti tavata kirjaa No hay que morir dos veces, katsotaan mitä siitä irti saan ja olenko mokoman ehtinyt jouluun menssä kaluta. Onneksi osaan kirosanat ilman sanakirjaakin...
Syksyisin terveisin
Eija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti