Takana on raskas työviikko. Tilinpäätökset saatiin tehtyä, hurja määrä verottajan vaatimia tilityslappuja ja lippuja, deadlineja, jotka on pitänyt potkaista nurkkaan. Rajansa kaikella.
Ihmiset ovat lähestyneet omakustanteilla, joita onkin tilattuna enemmän nyt alkuvuonna kuin viime vuonna yhteensä. Ehkä siihen on syynä se ylimääräinen palvelu, jonka teemme heille samaan hintaan, mitä eivät taida monet omakustanteiden tekijät muualta saada. (Omakustanteet eivät näy meidän sivuillamme. Luin asiasta keskustelupalstaltamme kitkeriä ja tietämättömiä kommentteja. Mutta toki mietin kovastikin sitä, josko lisäisin uuden osion sivuillemme, jossa omakustanteet olisivat esillä, mutta yhteystiedot menevät tekijälle. Meillähän ei omakustanteita varastossamme ole. Näin omakustantajat saisivat hieman näkyvyyttä.) Miksikö, joku kysyy. Siksi että jollakin tässä on elettävä minunkin. Kun joku kirja myy alle sadan, olen harmistunut, jopa vihainen. Minua lähestytään maalaavilla esipuheilla ja luettuani tekstin ja kenties päätettyäni kustantaa sen, en kuule teoksen kansiin saamisen jälkeen inahdustakaan kirjailijasta. Googletettuani en löydän hänen paikkakuntansa lehdistä arvosteluja tai mitään muutakaan. Ehkä siellä on joskus ollut pieni uutinen kirjan ilmestymisestä, jonka me olemme sinne lähettäneet. Niinpä on täysin odotettavissa, että kirjan myynti jää heikoksi. Minä kun en ko. kirjailijaksi voi muuttua enkä mennä kirjastoihin tms. esittäytymään ja vaikkapa julkkareita pitämään. Koko kustantamon viemisessä eteenpäin on täysi työ.
Nappasin alla mainitun, vuonna 2007 julkaistun pätkän jostain netistä. Siinä puhutaan palkasta. Pari viikkoa sitten sain näpäytyksen eräältä henkilöltä: - Hyvähän sinun on, kun hyvä palkka juoksee. Mikä hyvä palkka? Kun saisi edes alan minimipalkan. Onneksi rakoja täyttävät tekijänpalkkiot sekä ihan mukava muutaman satasen potti lainauskorvauksia. Mutta niitähän ei tule, ellei kirjoita, kirjoita ja edelleen kirjoita. Ja siihen minulla ei ole viimeisen vuoden aikana ollut suuria mahdollisuuksia, sillä työtä on tehty aamusta iltaan. Usein viikonloppuisinkin. Onko tämä työ sitten kaiken vaivan arvoista. Joinakin päivinä on, joinakin ei. Mutta eteenpäin on menty ja toivon tästä vuodesta paljon helpompaa kuin aiemmat, koska olen panostanut siihen, että saan yrityksen sellaiseksi, että se nyt pyörisi hieman vähemmällä työllä. Enempää en jaksaisikaan.
”Oli hyvä, kun alin taulukkopalkka sentään viimein nousi yli kahden tuhannen euron. Sen alle ei saisi kenellekään maksaa. Kustannusalalle ei tulla ilman maisterin tutkintoa, mutta korkeasta koulutuksesta huolimatta palkat ovat pienet. Alin taulukkopalkka on viisisataa euroa alle suomalaisten keskipalkan.”
Tämä pätkä taas on Juha Vuorisen sanoja jostain haastattelusta:
"Tosi on, intohimo puuttuu laitostuneilta kustantajilta, ja sen mukana kaikki. Ne kustantavat pääasiassa keitto- ja puutarhakirjoja sekä taaksepäin katselevia henkilökuvia. Tulevaisuuden visiot puuttuvat kokonaan. Pienillä ei taas ole resursseja, ja tosi rankkaa on kustantaa itse. Ei ihme, että kustannusala on kriisissä, vielä pahemmin tietokirjallisuus kuin kaunokirjallisuus."
Ja tämän taas nappasin kirjakauppiaan blogista:
"Hesarin Vallan verkostoon kuuluu kuusi kustantamoa (WSOY, Otava, Gummerus, Tammi, Teos ja Ntamo) ja kaksi kirjakauppaa (Akateeminen ja Suomalainen, täydennettynä S- ja K-ryhmän marketeilla) ja neljä mediaa (tietenkin Hesari itse, Yleisradio, Parnasso ja “naistenlehdet”). Mukana on myös joukko alan järjestöjä (esim. Kirjailijaliitto), rahoittajia (esim. Suomen Kulttuurirahasto) ja palkintoja (esim. Finlandia).
Vallan verkosto kuvaa kirja-alan vallankäyttöä monessa asiassa täysin oikein. Jos kirjaa ei näy Hesarissa, Ylen ohjelmissa, Parnassossa eikä naistenlehdissä, kirjaa ei suurelle yleisölle ole."
Mitä kyseiset pätkät kuvaavat? No, sitä raadollista raatamista, jossa me pienet emme pärjää isoille. Meitä ei ole olemassakaan. Mutta ilman meitä moni hyvä kirja olisi jäänyt tekemättä. Ja miksi moni pienkustantamo, joka porskuttelee matalissa vesissä, jatkaa? Siksi että jotain työtä on kuitenkin tehtävä (tosin vieraalla saisit työehtosopimuksen mukaisen palkan), rakkaudesta kirjoihin. Minulle kirjat ovat olleet aina tärkeitä eikä se mihinkään ole kadonnut.
Mitä minä siis olen tehnyt, halusi eräs utelias viikko sitten tietää, kun kuvitteli minun vähän vilkuilevan käsikirjoituksia tietokoneelta ja vain vastailevan puhelimeen. No, sitä en muista mitä juuri silloin, mutta tällä viikolla selvitettiin tilinpäätökset, kirjailijoitten palkkioilmoitukset verottajalle, taitettiin pari kohta ulos tulevaa kirjaa, suunniteltiin kansia, taitettiin pari runokirjaa omakustantajille, korjailtiin erästä julkaistavaa tekstiä, pakattiin ja laskuttiin kirjoja, kyseltiin painotarjouksia Latviaa myöten, muutama tunti vietettiin sairaalassa, josta suurin osa odottamista, jotta mittaavat sydämentahdistimen, maksettiin laskuja ja suunniteltiin seuraavaa työjärjestystä Jeninan kanssa ja vastailtiin siihen sähköpostitulvaan, joka minut on tavoittanut. Tiistaina istuin ensin kokouksessa, jossa kemiläiskirjailijat ryhtyvät laatimaan jatkokertomusta erääseen lehteen ja siitä jatkoin bailatinoon. Seuraavana päivänä harrastin puolitoista tuntia espanjaa kansanopistossa. Noina kahtena päivänä en ennättänyt lenkille. Ei minua työnpaljous haittaa, en osaa edes olla yhdessä kohti kovin kauaa, mutta kun toisinaan joka puolelta alkavat deadlinet tulla vastaan ja jos ei muuta niin soitetaan ja kysytään, joko olet lukenut... miksi ei... mitä teen, että saan julki... Silloin käyrä nousee. Mutta sitten taas - joku kiva ihminen kirjoittaa lyhyen viestin tai tekstaa tai saan yllätystilauksen kirjalle, jonka luulin jo lähes kuolleen... Ollaan taas tasapainossa.
Eilen illalla eräs henkilö soitti vähää vaille seitsemän illalla ja kyseli käsikirjoituksensa lukemista. Se on saapunut meille 10.1, joten odottaa sopii, että ehdin lukea sen kenties huhtikuussa. Tosin rupesi sen verran tympimään, että ajattelin kysäistä eräiltä esilukijoiltani, ottaisivatko luettavakseen. Minä olen nimittäin tämän tekstin osalta nyt puolueellinen enkä taatusti osaa tarkastella sitä objektiivisesti. Tekstillä on tarinansa: sain sen jo ajat sitten ja koska vastaan ystävällisesti kaikille silloinkin, kun sanon kiitos ei, niin tämä tuli korjattuna takaisin. En muista enää alkuperäistä tekstiä, mutta minulla on hämärä mielikuva siitä, että olin kirjoittanut jotain tähän tyyliin:... sinulla on varmasti lahjoja kirjoittaa, mutta tämä teksti ei yllä vielä sille tasolle, että... Henkilö soittikin minulle ja kyseli, mikä siinä on pielessä, soitti toisenkin kerran ja kertoi, että on ryhtynyt korjaamaan sitä, soitti kolmannen kerran ja sanoi, että nyt se on valmis ja hän laittaA sen meille ja että hän aikoo tarjota sitä myös elokuvakäsikirjoituksesi. Hupsis!
No tähän on hyvä lopettaa. Ryhdyn vielä kerran tarkistamaan oman tekstini, sillä sekin on saatava painoon ja sitten imurin kanssa heilumaan.
Lauantaiterveisin
Eija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti