TAPPAVAT REINOT

Olipa tulla äkkilähtö. Reinot meinasivat tappaa minut, tai no tekivät ainakin kipeää jäynää. Ostin syksyllä elämäni ensimmäiset reinot, semmoiset vaalenpunaiset ja niillä sitten hipsin pitkin päivää. Huomasin äkkiä, että kuinka kummassa mokomat reinot voivat olla vanhusten suosikkijalkineet, koska niillä liukastelee kuin luistinradalla. Ei tarvitse olla kuin pieni vesiroiske keittiössä ja kun siihen astut, niin reinot vievät - toisen jalan vasemmalle ja toisen oikealle ja yleensä ne pyrkivät vielä ylöspäin. Tällä kertaa ne veivät minut päin jykevää leivinuunin muuria. Pää jymähti muuriin ja oikea käsi osui(jolla yritin ottaa vastaan)alaosan ulkonemaan. Siinä vähän aikaa puolipökerryksissä kokeilin, kuinka monta luuta meni poikki. No, onneksi ei yhtään, mutta mustelmia on tukuttain ja päässä omenan kokoinen kuhmu. Arvatkaa vaan minne reinot lähtivät. Eivät vanhainkotiin eivätkä edes kirpparille, koska en halua näiden tappajareinojen joutuvan kenenkään jalkaan. Otin sakset ja silppusin reinot siihen paikkaan. Niin paljon ei jalkojani enää koskaan palele, että tappajareinot saisivat niitä lämmittää.

Pakkanen napsuu nurkissa, kolmessakymmenessä huiteli tässä eräänä aamuna ja nyt on pysytellyt sitkeästi lähempänä kahtakymmentä. Ulos on vain mentävä, sillä näköjään nuo koirat ovat sellaisia, että ne eivät mittaria vilkuile, vaan lenkille on lähdettävä. Menen metsään, kuljen polkuja, joita on joskus joku kelkka kulkenut, päästän koirat irti ja toivon, että yhtään kulkijaa ei tule vastaan. Ja vaikka kuinka suuri metsä- ja suoalue lähistöllä onkin, niin ei kohta semmoista rämeen saartamaa polkua, etteikö siellä joku könyä vastaan vaikkapa metsäsuksilla. Eilenkin niin kävi, ja kun tuo espanjan löytökoira Mara on semmoinen uhittelija ja räkyttäjä, niin nytkin se räyskytti miehen ja ison koiran edessä, että tästä ette ohi mene. Mies siitä suivaantuneena minulle, että metsästyslaki kieltää koirien irti pidon.Olin väsynyt ja tiuskaisin vastaan, että miten minä nuo jaksan juoksuttaa, jos eivät ne pääse jossain juoksemaan irti, ja että en tiennyt että täälläkin joku kulkee. - Kulkeehan täällä minun latu, mies vastasi yhtä äksysti. (Mikä latu, en minä semomoista nähnyt.)Lähdin pois, jotta välillemme ei olisi syntynyt ilmiriita. Tuskastuneena tänä aamuna mietin, minne menen noiden karvakuonojen kanssa, jotta uskallan päästää ne juoksemaan. Näin talvella se on hankalampaa kuin kesällä. No, onneksi pakkanen oli pelottanut kulkijat ja talsin kelkkajälkeä ja koirat juoksivat edestakaisin moneen kertaan sen reitin. Ehkä ne nyt päivän taas pärjäävät.

Tänä keväänä meillä tulee paljon kirjoja ulos, joista seitsemän on esikoista. Arto Mäkisen Miestä sanasta on lähtenyt todella mukavasti liikkeelle, mistä olen todella iloinen.
Vanhoja konkareita on useampia, esimerkiksi Osmo Ukkonen, joka on kansanedustajaehdokkaankin, käy ihmissuhderomaanissaan narsismin kimppuun, Olavi Lähteenmäen kirjassa pastori selvittelee rikosta ja Katajiston Jannen Savolaista saattohoitoa panee arvailemaan, kuka kumma noita vanhoja manan majoille lähettää ja miksi. Kirjatarjonta on monipuolista ja varmasti jokaiselle löytyy luettavaa.
Itselläni lukemattomien käsikirjoitusten pino kasvaa, vaikka joka päivä koetan sitä kasaa ohentaa. Yhtä kässäriä kun en ehdi päivässä tai kahdessa lukea. Päivällä en niihin ehdi paneutua koskaan, vaan iltalukemisina ne odottavat yöpöydän päällä joko lukulaitteessa tai paperiversioina. Ja usein käy niin kuin eilen illallakin;silmä lupsahtaa parin sivun jälkeen kiinni ja paperit leviävät lattialle tai herään lukulaite posken vieressä tyynyllä. Analysoi siinä sitten.

Nyt ryhdyn jokaviikkoiseen työhön, vähän imuria koirankarvoille, pullataikina monitoimikoneeseen ja pullat uuniin. Jos pappa ja papan poika (kuten pikkumies itseään nimittää) viipyvät viereilullaan Valaja-aavalla, jää minulle aikaa istahtaa tv:n ääreen ja katsoa tuleeko mitään mielenkiintoista Espanjan television joltain kanavalta.

Huuruisin pakkasterveisin,

Eija