sunnuntai 25. syyskuuta 2011

PALKATON RAATAJA

-Ankeaa, ankeaa, sanoi nuori kirjailija, kun sai kustantajaltaan "tilinauhan". Mummo kysyi huokailun aihetta.
- No kun parilla sadalla pitäisi elää, kirjailija-parka tuhahti. - Meitä ei arvosteta sitten ollenkaan.
- Ei vai, mummo hymyili hieman ironisesti. - Pitää kirjoittaa niin hyvä kirja, että tulee parempi tili.
Nuori kirjailija vapisi suuttmuksesta. Mummo ei sitten ikinä ymmärrä. Sille ei voi sanoa mitään.
- Menisit kunnon töihin, niin ei tarvitse kirjoitella apuraha-anomuksia. Niitäkin apuja saavat vain harvat ja valitut. Lehtiä seuranneena tiedän saajien olevan yleensä samoja naamoja. Älä rakenna pilvilinnoja, poika.
Nuori kirjailija murjotti. Hän oli julkaissut yhden kirjan, paikallislehti oli kehunut, muihin lehtiin ei sitten juttuja tullutkaan. Kirjastot ostivat kirjaa satakunta kappaletta. Ohut ja vallan läpinäkyvä on kirjailijan leipä. Tosiasiassa sitä leipää tuli mummolan pöydästä. Ylpeä nuori kirjailija kun ei suvainnut nähdä itseään muissa, niin proosallisissa hommissa kuin vaikkapa leipäauton kuljettajana tai varastomiehenä. Hän kirosi apurahalautakunnat, kun eivät ymmärtäneet hyvän päälle. Hänellä oli mielessä mullistava ja maat kaatava aihe, mutta kuinka kirjoittaa, kun nälkä kurni suolissa? Jostain pitäisi saada rahaa.
- Jos oikein kauhea hätä on, voin vipata kuudensadan eläkkeestäni viisikymppisen, sanoi mummo käsi poskella.
Naapurikin oli sanonut, että et taida olla tarpeeksi hyvä, kun ei Finlandiaa juhlita. Selvää kettuilua. Töihin naapuri kehotti. Ei sekään tajua.
No himputti, tuhahti kirjailija, meni tietokoneensa ääreen ja napautti pari lausetta valkoisena värisevään ruutuun, pää kallellaan tarkasteli sanoja - olivatko tarpeeksi hyviä, oliko lauseissa imua, tarttuisiko lukija niihin ja ahmisi lopulta koko kirjan. Kunhan ensin saisi sen lopun valmiiksi... Kirjailija huokasi syvään ja raskaasti.
Pitäisikö sittenkin ottaa pesti johonkin "oikeaan" työhön, hän mietti. Säännöllinen palkka antaisi vapautta ja ainainen rahan miettiminen jäisi, tilaa olisi sanoille, lauseille, ideoille, uudelle kirjalle, joka kenties sitten toisi sen kaivatun akateemisen vapauden - sellaisen termin nuori kirjailija oli jostain kuullut.
- Poika, minä luin aamun lehdestä, että kirjailijoista 80 % jää ilman apurahoja ja Tuula-Liina Varis insertissä sanoo, että on se niin väärin, niin väärin, mummo hymyili. Kirjailija vetää suupieltään väkisin hymyyn, murjottaa kuitenkin vähän, ei voi antaa periksi. Mummo ja naapuri ovat oikeassa. Suomi on pieni kielialue ja joka toinen on jonkun sortin kirjailija julkaisuillaan. Eihän yhteiskunta voi alkaa elättää sellaista laumaa kirjallisuuden sankareita ja sankarittaria. Kyllä siinä kilvassa on pärjättävä laadulla ja kovalla työllä sekä saatava jopa pieni onnen kantamoinenkin, niin että elää omalla työllään, kirjoillaan. Niinhän kaikkien muidenkin on tehtävä. Elettävä työllään. Apuja saavat vain työttömät, kodittomat ja sairaat.
Vielä kerran kirjailija huokasi, painoi lakin päähänsä ja pyöräili työvoimatoimistoon.
- Mene poika kyselemään lehdistäkin hommia, jos niin kiihkeästi haluat sanoja paperille rustata, kiljaisi mummo perään.
Kirjailija polkaisi ja ketjut vinkaisivat ilkeästi. Mustat kirjaimet valkoisella ruudulla jäivät tallentamatta, hieno aloitus valui johtoja pitkin hyperavaruuteen, mutta sitä ei nuori kirjailija vielä onneksi tiennyt.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti