MENNYTTÄ MUISTELLEN

Vuosi 2009 vetelee viimeisiään. Se on ollut ainakin minulle työntäyteinen ja raskaskin. Kaikenlaista vähän kapeanlaisille harteilleni on kasattu, ei vain työssä vaan monessa muussakin asiassa. Kestokyky on ollut todellisella koetuksella, mutta tässä vain seison, maaliviivalla tämän vuoden suhteen. Kirjojakin on saatu aikaiseksi melkoinen määrä tällä minijoukolla. Jotkut ovat onnistuneet myynneissään ja jotkut jääneet huonolle menestykselle. Syitä ei pysty kertomaan - no tosin jotain voi osoittaa suoralta kädeltä; rikosromaanit ovat päivän hitti. Rakkaus ei ole varsin suosittua ja ne ovat jääneet muiden jalkoihin, mikä sinällänsä on sääli, sillä esimerkiksi Jussi Wahlgrenin romaani ei ole vain naisen käteen tarkoitettu imelä luritus vaan sopii luettavaksi muillekin. Vaikka Jussin teemana onkin rakkaus, tapahtuu kirjassa myös paljon muuta. Joten kysykää ihmeessä kirjastosta tätä kirjaa ja lukekaa. Toisen kirjan, jonka soisin kuluvan lukijoiden käsissä, on Hellevi Viemerön Saattaja - monikerroksinen psykologinen romaani, jossa rikos kulkee taustalla koko ajan. Hellevi on tehnyt kirjansa eteen loputtomasti työtä, korjannut ja muokannut monenkin esilukijan ohjauksen mukaan. Kustantajana toki tahtoisi kaikkien kirjojen menestyvän, mutta tässä ne, jotka erityisesti tästä kirjallisuuden piiristä toivoisi nousevan esiin.
Uudistuksia on tulossa, kuten useimmat tietävät. Olemme järjestäneet ne kirjamme print-on-demand-painoon, jotka ovat Juvenes Printillä painettu, josta niitä on saatavissa sittenkin kun meidän varastomme on tyhjä.
Menneitä muistellen, tulee mieleen eräs kirjailija, joka sanoi, että koska hän olen julkkis, tulet myymään kirjaa niin paljon, ettet koskaan ole myynyt. Valitettavasti hän ei ole kuunnellut, kun moneen kertaan totesin hänelle, että hyvä jos myy, mutta minulla on realiteetit tiedossa. Nyt kun kirjaa ei ole myytykään siten kuin hän ajatteli, olen saanut viestejä, joiden rivien välistä voi lukea, että minä pimitän myyntiä. Kirjailija tilasi aiemmin omia kirjojaan ja jätti laskut maksamatta ajatellen kai, että kuittaa niillä huonoa menestystä. Puoliso oli jo menossa kovaa kyytiä Wsoy:lle tai Tammelle. Eilen nappasi koukku kiinni (ei siis heillä vaan minulla) ja ilmoitin purkavani sopimuksen, jotta saavat tarjota kirjaansa isommille, niille joiden myynnin olettavat olevan kymmeniä tuhansia.
Eivät monet kirjailijat myy isoilla kustantamoillakaan kuin muutamia satoja ja näitähän isot kustantamot ovat panneet maailmalle. Eivät kaikki voi olla Ilkka Remeksiä tai Laila Hirvisaaria. Muistakaa myös, etteivät kaikki saa pienelläkään kustantamolla kirjaansa julki. Ainakin minä hylkään useamman tarjokkaan kuin hyväksyn.Siksi - olkaa ylpeitä työstänne. Pienen ja vähän isommakin kustantamon kirjailija joutuu itsekin markkinoimaan kirjaansa olan takaa. Mitä enemmän esillä, mitä tunnetumpi, aktiivisempi henkilö omalla paikkakunnallaan on, sitä paremmin hän on myös saanut myytyä kirjoja.
Ensi vuoden kevään kirjat ovat sivuillamme näkyvissä, nyt lueskellaan käsikirjoituksia jo syksyä ajatellen. Sinnekin on ehditty sopia muutamia, jotka kirjailijoilla ovat parhaillaan korjattavana. Raakaa jännitystä, leppoisampaa rikostutkintaa ja valtakunnan turvallisuutta uhkaavia jännäreitä on syksylle tiedossa ja iso pino lukemattomia käsikirjoituksia odottelee joko papereina tai tietokoneella.
Olkaapa ihmiset varovaisia rakettien kanssa. Onhan se hyvä olla sormet ja silmät tallella vuonna 2010.

Hyvää vuotta 2010!
toivottelee
Eija

Kunnia niille, joille kunnia kuuluu

Maassamme vietetään jälleen itsenäisyysjuhlaa. Tuntuu kuin juhla olisi vain varakkaita varten. Muistetaanko viimeisiä sotiemme veteraaneja todella? Heitä ei enää paljon ole ja mm. Sotainvalidien veljesliittokin on reagoinut siihen ja ryhtynyt myymään omaisuuttaan, joka käytetään niiden miesten ja naisten hyväksi, jotka meille maamme itsenäisyyden lunastivat.
Joillakin paikkakunnilla järjestetään työttömille, varattomille ja muille vähäosaisille omia pienimuotoisia juhliaan, joihin tarjottavat saadaan lahjoituksina. Näin on myös jouluna.
Yksi kansaryhmä maassamme, jotka eivät isiemme uhrauksista ymmärrä, ovat pakolaiset. Heitä maamme politiikot ovat päättäneet kohdella silkkihansikkain. Veteraanin lapsenlapsi neljänsadan euron työttömyyskorvauksellaan ei pystynyt hammaslääkärilaskua maksamaan, eikä yhteiskuntakaan auttanut, koska katsoi, että tulonormi ylittyy juuri ja juuri. Ei saa veteraanin köyhä lapsenlapsi myöskään harrasterahaa kahtasataa euroa - ei! Sehän olisi aivan liikaa! Veltostuvat mokomat lorvailijat ja laiskimukset. Mutta jos ihon värisi on tummempi kuin meidän veteraaniemme jälkeläisten, on kaikki apu, tuki ja turva taattu niiden armosta, jotka linnassa juhlivat itsenäisyyttämme - meidän verovaroin. Niin paljon eriarvoisuutta, hätää ja tuskaa tunteettomat politiikot, jotka omaan napaansa tuijottavat, tuottavat päätöksillään vähäosaisille. Jospa joku vastaisi, minne katoaa järki, tunteet ja inhimillisyys, kun kapuaa eduskuntatalon portaat ja pääsee hyvällä palkalla nappia painamaan? Syytä on meissä jokaisessa - miksi kummassa äänestetään sellaisia eduskuntaan, jotka ajavat vain omaa etuaan ja yhä uudestaan vain? Eivätkö ihmiset osaa ajatella? Vaikka on käytössä yksi ääni, joukkovoimaa on ja sitä pitää käyttää. Olen pahoillani tästä - mutta Suomi kuuluu suomalaisille ja muut lunastakoot olemisen oikeutensa asua täällä samalla kovalla ja kuluttavan raskaalla työllä, jota niin monet kansalaisistamme joutuvat tekemään. Ei etuoikeuksia, ei pään silityksiä ja jos suomalaiselle työttömälle neljäsataa kuussa riittää, pitää sen riittää myös muille. Isämme ja isämme isät eivät taistelleet heidän puolestaan vaan minun, sinun ja muiden suomalaisten.
Mutta - joka tapauksessa - hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!

Eija

Joulua odotellessa

Kurja ja märkä marraskuu on ohi. Eipä ole lunta täällä pohjoisessakaan ja mieliala meinaa vilahdella samalla harmaalla tasolla kuin sääkin. Kaipuu ja ikävä Espanjaan on kova, vaan mitäs menit vuokraamaan talosi, sanoi tuo parempi puolisko. Niin menin, että on edes joku, joka siitä pitää huolta. Myydä sitä kovasti yritän ja kysyjiä on, mutta ilmaiseksi pitäisi antaa. Enhän minä paratiisiani ilman myy. En myisi ollenkaan, jos olisi aikaa olla siellä. Mutta asiasta toiseen.

Pahoilla mielin huomasin jälleen kerran pienkustantajien kirjailijoiden jääneen rannalle Savonia-kirjallisuusehdokkuudesta vaikka meiltäkin lähti tarjolle useita kirjoja. Olisin odottanut edes Janne Katajiston suuren suosion saaneen kirjan päätyvän ehdokkaaksi. No, meillä on vielä edessä Pienkustantajat ry. tulosten odottelu. Sinne eivät kaikki tänä syksynä ilmestyneet ole ehtineet, koska kirjat on pitänyt jättää syyskuulla arvosteltavaksi. Mutta sen jälkeen ilmestyneet saavat mahdollisuuden kilpailla ensi vuonna. Tästä voitosta ei rahaa heru, mutta se toki huomioidaan lehdissä ja näin kirja saa huomiota osakseen.

Lehdet pullistelevat joulun odotusta ja minä koetan olla kuulematta tuhannetta kertaa samaa joululaulun jollotusta. Joulu on pilalla, en halua kuulla radiosta enkä tv:n joulukonserteista yhtään ainutta joululaulua. Jo nyt ärsyttää, kun päässä soivat Petteri Punakuono, Ritiratirallaa, Juicen Sika ja ties mitkä. Ja nämä soivat koko ajan. Kun yksi lakkaa, toinen alkaa ja välillä ne soivat päällekkäin. Miksikö? No siksi, että kävin Prismassa, jossa joulu oli alkanut toden teolla ja musiikki soi ja joulupukki jakoi karkkia. Että minua inhotti. Missä on meidän kaunis ja harras joulumme? Se hiljainen tunnelma, josta aina ennen nautin? Ei sitä enää ole, vaan kaupallisuus on repinyt ja raiskannut sen.

Minä en valmistele joulua, mutta omat perinteet minullakin silti on. Leivon joululimppuja ja jotain makeaa vatsantäytettä hyvissä ajoin. Limppuja tuleekin aina niin paljon, että paistamiseen menee koko päivä, mutta on se sen arvoista sitten kun haukkaa limpun siivusta. Kokeilen jotain uutta kasvisruokaa, mies paistaa kinkun, koska hän sitä syökin. Illalla käymme haudoilla ja sitten vain olemme. Mies nukkuu luultavasti yrittäjän väsymystään pois ja minä luen. Tai kirjoitan ja luen. Tiedä häntä.

Lahjoja en osta enkä saa. Kahdelle vanhalle tädille viedään kukkakori - ainoa myönnytys joulun tuhlailuun. Kortteja lähetän muutamia - siis henkilökohtaisia. Ja nekin vähenevät vuosi vuodelta, kun iäkkäät sukulaiset, jotka kortteja ovat tottuneet saamaan, poistuvat tästä maailmasta.

Kun haluat antaa joululahjan, olisiko läsnäolo ja lämmin kahvihetki parempi kuin seuraavana arkena unohdettu rihkamalahja. Kirja on arvostettu lahja lukevalle, ja kirjalahjoja minäkin arvostan. Isäni eläessä sain ihan pikkutytöstä lähtien kirjan jouluksi ja se oli se ainoa lahja, jota odotin malttamattomasti.

Kun mietitte ihmispaljoudessa lahjaostoksianne, muistakaa myös kirjat - muistakaa Nordbooksin kirjailijoiden kirjat, joista löydätte paljon hyvää luettavaa. Verkkokaupasta on helppo ostaa ja voit tutustua kirjoihin rauhassa. Katso myös tarjouskirjat, jonne olemme laittaneet joulun kunniaksi tarjouksia. Eipä vaivaa stressi eikä hälinä, ei tule hiki ihmisviidakossa eikä paniikki kiemurtelevassa kassajonossa.

Hyvää joulun odotusta ihan kaikille!

Eija

Kirjojen hautausmaa

Kuka on lukenut viimeisen Parnasson? Joka sitä ei ole tehnyt, lukekoon sen välittömästi. Siellä on hyvä juttu kirjoista, jotka tulevat ja menevät unholaan niin nopeasti, ettei kukaan edes muista niitä. Sellaiseksi on mennyt kirjallinen maailma - kirja, jonka tuskalla ja kovalla työllä kirjoitit, joka julkaistiin, joka ei saanut tuulta alleen, joka syntyi jo valmiiksi kuolleena ja josta kukaan ei halunnut tietää mitään.
Meillä on kustantamossa hyviä kirjoja ja hyviä kirjailijoita, mutta he ovat mitättömiä, unohdettuja ja ilman arvostusta, koska ovat pienkustantamon kirjailijoita. Suomessahan ei lueta hyviksi kirjailijoiksi tai kirjailijoiksi yleensäkään muita kuin muutaman ison firman kirjailijat, jotka osin suoltavat niin huonoa tekstiä, että ihmetellä sopii, kuinka ne kirjat ovat nähneet päivänvalon. Esim. Aarne Pynnösen oleva ja tuleva kirja vetävät monin verroin vertojaan Arto Paasilinnan nykyisille sepustuksille (joita en viitsi enää edes lukea), Elina Lehtisen ja Hellevi Viemerön romaanit ovat esikoiskirjoina erittäin hyviä ja löydänkin monta huomattavasti kehnompaa tekstiä suurten kustantamojen listoilta, joita mainostetaan jokaisen aikakauslehden sivuilla ja joita arvostelijat tunkevat palstoilleen. Mainosarvoa, mainosarvoa ja silkkaa aivopesua. Meillä pienillä ei ole rahaa eikä mahdollisuuksia moiseen ja siksi nekin kirjailijat, jotka ansaitsisivat päästä kunnolla esiin, jäävät isoisten jalkoihin ilman huomiota.
Lisäksi kirjakaupat suosivat vain muutamien kustantamojen kirjoja. Katselin erään kaupan myyntitiskiä, jossa oli kyltti - Isälle isänpäivänä - ja siihen oli koottu joitakin Otavan ja Wsoyn kirjoja, yksi Gummerus ja yksi Johnny Kniga. Siinäpä se tarjonta. Lastenkirjahyllyssä ei ollut ainoatakaan pienkustantamon kirjaa esillä eikä uutuushyllyssä paistatellut kuin ne muutamat nimet, jotka näköjään kirjailijoiksi maassamme hyväksytään.
Mutta mehän emme lannistu! Vai lannistummeko?

Eija

PS. Ne jotka Tampereella tai lähistöllä asuvat, menkää ihmeessä katsomaan 1985 Remix. Oli mahtava tunnelma, vaikka alussa tosielämän dramatiikkaa koettiinkin. Onneksi oli oma elvytysryhmä mukana (Minulleko? No, ei toki. Sattui vain vanha rouva kupsahtamaan ja sisareni miehineen (sairaanhoitaja - sairaanhoitaja/sairaankuljettaja/palomies) pääsivät hommiin. Pääsi mummu sairaalaan, vaikka vaikealta näytti, kun tamperelaiset vain kävelivät ohi eikä kukaan tarjoutunut soittamaan ambulanssia ensi alkuun - minä jo vähän hysteerisenä kiljuin, eikö täällä nyt kellään ole puhelinta - mekin olimme omamme jättäneet kotiin. Löytyi lopulta ja asiat järjestyivät. Vähän aikaa pulsii hakkasi katsomossa, vaikka Remix ei ollut edes alkanut.

Pirunsarvet päässä

Melkoisen flunssan kourissa kipuiltuani ja saatuani vihdoin vetistävät silmäni auki ryhdyin selailemaan sähköposteja. Hui hiisi, millaisen viestin olinkaan saanut Lapin Kirjallisuusseuran puheenjohtajalta (kai Liste on puheenjohtaja?). Sekavassa viestissä kommentoidaan kustantamoa "ei miksikään kustantamoksi".

" Te ette ole mikään oikea kustantamo, koska ette anna kirjailijoille rahaa vaan kirjoja myytäväksi. Teidän kirjailijat ovat kaikki omakustantajia!" lataa Liste. Piti lukea moinen lause uudelleen. Kenties kuume oli jälleen noussut. Mutta ei, kyllä Liste määritteli Nordbooksin tuosta vain olemattomaksi kustantamoksi. Hän lienee sekoittanut palvelukustanteet ja täyskustanteet mielessään. Tiedä tuota. Mutta saavathan palvelukustanteen tekijätkin rahaa, hyvänen aika!

Voi vempula sentään. Jokainen kustantamo antaa vapaakappaleita kirjailijoille, joille he saavat tehdä mitä lystäävät. Joku jakaa ne mainostarkoituksessa eteenpäin, joku lahjoittaa lähimmilleen, joku saattaa myydäkin ne. Sehän ei meille kuulu, mitä kirjoillaan tekee. Rahaa saavat kaikki - joku enemmän, joku vähemmän - sehän riippuu kirjan menekistä.

Että sieppaa tuollainen arvostelu ja kirjailijoidemme aliarviointi.

Kertokaapa tällä palstalla hyvät kirjailijamme, jotta kaikki allilisteet voivat lukea, oletteko saaneet rahaa vai sanotaanko sopimuksissanne, että saatte vain kirjoja, että siitä ottakaa ja repikää palkkionne.

Palvelukustanteitahan tehtiin alussa paljonkin, syystä että firma piti saada pyörimään. Huomaatte, jos olette sivuja tutkineet, että sitä palvelua ei enää ole. Vain muutama sopimus, jotka on ennen päätöstä allekirjoitettu, tehdään ja sen jälkeen palvelukustanteen tekijät voivat kääntyä muiden yritysten puoleen. Tulevaisuudessa keskitytään vain täyskustanteisiin. Näin saadaan taso nousemaan, sillä todella hyviä käsiksiä on koko ajan tarjolla ja tarjottujen tasokin on koko ajan nousussa, minkä hyvillä mielin olen pannut merkille. Liste perustelee meidät olemattomaksi kustantantamoksi myös sillä, että meillä ei ole kuulemma ammattitaitoista henkilöä ohjaamassa ja antamassa neuvoja kirjailijoille eikä työstämässä tekstiä. Ei voi moittia tästä tietämättömyydestä, kun emme todistuksiamme opinnoista ja työkokemuksesta ole sivuillemme asetelleet. Minä itse ikuisena opiskelijana ilmoittauduin jälleen kerran Jyväskylän avoimen yliopiston opiskelijakaartiin saadakseni tukea kielenhuollon tehtäviin. Olen niin suuresti huolissani siitä, miksi Suomen kielessä ei enää käytetä välimerkkejä, sillä useilla teksti menee pötkyyn ilman pilkkuja että-, mutta-, jonka-, joilla-,joku-, jne.-sanojen kanssa. Unohdukset ovat unohduksia, mutta kun koko käsikirjoitus on pilkkuja vailla, niin tulee vähän hutera olo lukiessa sellaista. Olen kuvitellut tämän olevan uusi nykysuomen suuntaus ja itse pudonnut kärryiltä. Nyt siis huollan kieltäni jälleen kerran. Tosin todistuksia kirjallisuuden ja kirjoittamisen opinnoista on jo niin iso kasa laatikossa, että niillä lämmittäisi uunin, mutta eihän yksi uusi paperi haittaa tee, jos sillä saa päänsärkynsä lakkaamaan.

Niin, onhan teitä kirjailijoita, joille ei ole juurikaan tarvinnut vinkkejä ja neuvoja antaa, koska teksti on äärimmäisen valmista, mutta on niitäkin, joita ohjataan paljonkin, niin lyhentämisen muodossa kuin dialogien rakentamisessakin. Joku on jääräpää eikä ota vinkkejä vastaan. Joku tekee työtä osta hiessä, koska huomaa siten parantamisen varaa tekstissään itsekin ja joku korjaa vain juuri ne kohdat, jotka sormella osoitetaan, mutta ei sitten paneudu muihin samantyyppisiin virheisiin tekstissään. Meitä on siis moneksi.

Toinen kummallisuus tuli sähköpostilla sekin. Erään kirjailijan aviosiippa lähetteli kylmänkalsean kirjeen, jossa huomautti, että on lokakuu pitkällä eikä rahaa kuulu. (Ei kuulunut ei, koska tilauksia tuli vasta ihan syyskuun lopulla. Koska maksu taphtuu vasta nyt lokakuussa, ne kirjautuvat lokakuun kirjanpitoon ja sieltä kirjailijan kirjatilille ja tuloutuvat tammikuussa.) Hänen siippansa se vaan koettaa myydä kirjaansa aina sopivassa tilaisuudessa ja on järjestänyt julkkarit ja lehtihaastattelut yms. ihan itse ilman, että olen vaivautunut auttamaan. Minun velvollisuuteni on myydä siipan kirjaa, niin että se menestyy ja että rahaa tulee (mielellään ovista ja ikkunoista, luen rivien välistä), hän kirjoittaa. Hän oli jopa sanonut siipalleen, että olisi syytä ottaa yhteyttä asianajajaan, ja että hän haluaa tietää, missä painossa kirjat on painettu (sehän näkyy kirjasta). Aiemmin hänet tavatessani hän kirjoitteli tärkeän näköisenä muistikirjaansa ties mitä, kysyi minulta, olenko pahoillani, jos hän vie kirjan myös Otavalle ja Tammelle. En viitsinyt nauraa onnettomalle päin naamaa vaan totisena nyökyttelin. Vie vain, vie vain. Nehän hihkuvat ilosta, kun saavat sen.

Kun alunperin hyväksyin kirjan kustannettavaksi, tuli aika äkkiä kaino pyyntö kyseiseltä siipalta, jossa hän kyseli palkkioennakkoa, vaatimaton 6000 euron summa olisi alkuun hänen mielestään sopiva. Hieraisin silmiäni. Lukeeko tuossa 6000 tuhatta vai 6 euroa, johon on tullut vahingossa jokunen nolla liikaa vain. Pahainen kirjoitusvirhe.

Satuin lukemaan tämän viestin Ahmedin Teleboxissa, Alhaurinin keskustassa olevassa nettipaikassa. Taisin rääkäistä jotain ääneen, sillä Ahmed tuli kummastuneena katsomaan, oliko jokin hätä.

- Nou hätä, sanoin selittäen lukeneeni päivän vitsin. Moinen pyyntö kihersi nauruhermoja niin paljon, että oikeutti minut menemään Mercadonaa vastapäätä olevaan panaderiaan, josta ostin kaksi (huom! yksinäiselle kaksi) ihanaa suklaacroissanttia, menin kotiin ja keitin kunnon kahvit niiden seuraksi. Kuusituhatta euroa! Suuret on luulot siippakullalla. Ajatelkaa - kuusi tonnia, heh.

Nyt olen naureskellut omalle siipalleni, että odottelen lakimiehen yhteydenottoa. Voi veljet, että odotankin. On oikein mukava osoittaa mappikasaa ja sanoa, että siitä vaan. Jos olen petturi, sopimuksen mukaan minä maksan kulut tarkastuksesta, mutta jos käy toisin, eli mitään epärehellistä ei ilmene, niin kirjailija maksaa viulut. Ne eivät varmaan kovin halvat viulut ole. Minä siis odotan... Ja odotan...

Mutta sen verran on ilkeitä ajatuksia itselläkin, että kasvoi taas kerran pirunsarvet otsaan.

Kripo-sarjasta ja vähän muustakin

Rikoskirjallisuus on nykyään aika suosittua. Janne Katajiston kirja on saanut hyvän vastaanoton ja toivottavasti Janne saakin ansaitsemaansa huomiota. Suosittelen luettavaksi. Samaan Kripo-sarjaan kakkoseksi numeroitiin omani, joka ei sekään hullumpia arvosteluja ole saanut, vaikka itse ajattelin toista, sillä päässäni on pyörinyt toisten tekstit niin voimakkaasti, etten omaani osannut oikein keskittyä ja pieninä palasina se tulikin kirjoitettua. Kolmantena sarjaan ilmestyy ihan lähipäivinä Mike Salosen Murhan filosofia.

Painoon lähti tänään myös Santeri Viljakaisen Hayden Wulfe ja sielunmessu. Jos tätä ette ihmettelemättä ja ihastelematta lue, taidan joutua syömään vanhan hattuni. Nuori parikymppinen mies, joka kirjoittaa tekstiä, jossa miltei tuntee, kun usvan kylmät sormet kietoutuvat ympärille, kirjailijan sormet palelevat kylmässä kammiossa ja hevosrattaat kolistelevat Lontoon kivisillä, sateesta märillä kujilla ja joku iljetys tulee ja tuikkaa tikarin kylkeen...

Ai niin, yllätyskirja: Petteri Niukkasen Uusi Evankeliumi nyky-suomalaisille - jos ette tätä lue, niin ette tiedä, miten pääpiru itse manipuloi eduskuntaa, tuo rikkaille ja vie köyhiltä ja mitä kaikkea tuo pahan ilmentymä tekeekään saadakseen Jeesuksen päiviltä.

Tämän syksyn kirjat alkavat olla valmiita pari sotakirjaa lukuunottamatta ja pari vasta tullutta palvelukustannetta odottaa alkutekijöissä, mutta sitten keskitymme jo ensi vuoteen. Siellä sopii odottaa Aarne Pynnösen toista kirjaa, joka pitää sisällään ihan samaa veijarihuumoria kuin edellinenkin. Samoilla linjoilla, tosin eri aiheella tulee olemaan uusi tuttavuus Hannonen kirjallaan Maalikylä. Jos ei kirjastossa ko. kirjoja ole ja raskitte jonkin joskus ostaakin, muistakaa "henkilökunta-alennus" normaalihintaisista kirjoista. Tilatkaa siis sähköpostilla, ei verkkokaupan kautta.

Eija

PS. Söpö koira on nimeltään Urkki.

Kirjasta ja sen markkinoinnista

Tässä eräänä iltana viisi kemiläistä kirjailijaa kokoontui ja päätti perustaa epävirallisen ryhmän nimeltään Kemin prosaisti-ryhmä, minä mukana. Ensimmäinen puheenaiheemme kosketteli kirjan menekkiä. Ongelma ei ole yksin pienkustantamojen vaan isommissakin kustantamoissa tahtovat monet jäädä muutaman harvalukuisen kirjailijajoukon jalkoihin.

Siiri Magga-Miettunen kertoi kulkevansa puhumassa ja esiintymässä kouluilla, laitoksissa ja missä tahansa tilaisuudessa, jonne pyydetään. Ja minne ei pyydetä, hän saattaa itse ottaa yhteyttä. Näissä tilaisuuksissa hän on myynyt mm. Siirin kirjaa jo useita tuhansia kappaleita. Keskusteltuamme huomasimme, että jokainen meistä käyttää kaikki eteen tulevat mahdollisuudet kirjansa markkinointiin. Jos ei näin tee, ei myöskään myy.

Usein kirjailijat luulevat työn loppuvan siihen, kun he ovat pitäneet julkistamistilaisuuden. Jotkut eivät vaivaudu pitämään edes sitä. Mutta nyt vasta alkaa työ. Yhdelläkään pienkustantajalla ei ole mahdollisuutta eikä voimavaroja - ei fyysisiä eikä taloudellisia - markkinoida yhden kirjailijan kirjaa kovalla ponnella. Kirjan eteen tehdään kaikki mitä voidaan kohtuuden rajoissa, mutta lopullinen työ kirjan menekistä jää kuitenkin kirjailijan harteille. Pieni lehtimainos jossain sanomalehdessä, jonka hinta on useita satoja euroja, ei tuo lisämyyntiä sen vertaa, että kattaisi edes mainoskulut, joten kirjailijan on turha opastaa: - Miksi te ette mainosta!

Kirjailijan on jaksettava osallistua, mentävä mukaan paneeleihin, seisottava myyntipöydän takana esittelemässä niin itseään kuin kirjaansakin esim. nykyisin joka paikkakunnalla järjestettävillä messuilla yms. tilaisuuksissa. Kaikki kontaktipinnat on käytettävä hyödyksi. On käveltävä itse rohkeasti alueella julkaistavien sanomalehtien toimituksiin ja esiteltävä kirjansa kulttuuritoimittajille. On käytettävä hyväksi oman ammattialansa lehdistöä lähettämällä tietoja kirjastaan, sukulaisten ja ystävien piiriä on käytettävä puskaradiona ja uskallettava tuoda kirjaansa julki. Eräs kirjailijoistamme sanoi, että hänhän on jäävi menemään toimitukseen viemään tietoa kirjastaan. Ei missään tapauksessa! Vaikka meiltä lähteekin lehtiin tiedot kirjojen ilmestymisestä, se ei takaa sitä, onko toimittaja lukenut sähköpostia tai onko hän regaoinut siihen mitenkään. Paras vain kiltisti mennä toimitukseen itse. Kukas sen kissan hännän nostaa, ellei kissa itse?

Ottakaa osaa keskustelupalstoihin, klikkiytykää toistenne kanssa ja lukekaa sen verran toistenne kirjoja, että saatte yhteistyöllä netissä keskustelua aikaan. Uteliaisuus on hyvä keino markkinoida. Kun tarpeeksi puhutaan, niin aina löytyy ihmisiä, jotka haluavat tietää, miksi tuosta tai tästä kirjasta puhutaan.

Nyt sitten jokainen miettimään ja ideoimaan kirjan menekin lisäämistä. Miten hullua tai huvittavaa tahansa, josta saa lähtökohtia ja joka ehkä poikii uusia ajatuksia ja tapoja myydä kirjaa. Vaatimattomuus ei tässä kaunista ketään. Antaa palaa vain!

Lukukokemuksia

Kuumat ilmat eivät ole innostaneet kustantajaa istumaan nenä tietokoneen ruudussa lukemassa tekstejä, joita lähes joka päivä sähköpostiin saapuu. Sen sijaan olen uppoutunut kirjoihin - kuinkas muutenkaan. Tuskalla ja vaivalla sain kahlattua läpi Alessandro Barricon pienen kirjan Sin sangre (Ilman verta), jonka kerran ostin Malagan Corte Inglesin kirjaosastolta. Kun sittemmin kävin kirjastossa löysin saman kirjan suomennettuna. No, tulihan verestettyä espanjan taitoja. Taitavasti kirjoitettu ihmissuhdetarina, joka alkaa kauhistuttavalla väkivallalla. Kirja on lukukokemuksen arvoinen.
Iltalukemistona on menossa Inger Frimanssonin dekkari. Kirjailija on minulle uusi tuttavuus. Samoin, koska luen useita kirjoja yhtä aikaa, aloitin eilen illalla Marcela Serranon kirjaa Näkemiin, pikku naiset. Alku tuntuu lupaavalta.
Kirjahyllyni pursuavat kirjoja, joita ostan alennusmyynneistä ja varsinkin markettien alepokkarikasoista. Kirjoja hamstraan myös Pelastusarmeijan hyllyistä á 1,40/kpl, ja olenkin löytänyt helmiä niin kymmeniä vuosia vanhojen kuin aivan uusienkin kirjojen muodossa. Kun vain ehtisin ne kaikki lukea!
Nykykirjailijoista suosikkejani ovat Arturo Perez-Reverte, D.W. Buffa, James Patterson, John Crisham, Tami Hoag ja monet muut vastaavan tyyppiset kirjailijat. Koskaan en varmaan lakkaa lukemasta Agatha Christietä tai Mika Waltaria, Väinö Linnan trilogiaa luen aamukahvin ääressä ja toivon mukaan pääsen joskus loppuunkin. Kirjahyllyyni kelpuutan kirjoja, joista pidän ja jotka voin lukea useaan kertaan. Huonoksi tuttavuudeksi osoittautunut lähtee divariin nopeasti.
Aiemmin ehdottelin luettavaksi myös kustantamomme kirjoja, mutta vähäinen on kiinnostus kollegoihin. Kyllä kirjastot hankkivat kirjoja, kun niitä kyselette sinnikkäästi. Ilman kyselyjähän ne eivät osaa hankkiakaan, joten kaksi kärpästä - jos sallitaan...
Aarnelle ja muillekin - odottakaa kirjoja Talvitietä pitkin, Savolaista rulettia sekä pienoisromaani Kierrätyskeskusta. Kun ovat tulleet, kysykää ihmeessä kirjastostanne. Luulenpa, ettette pety. Veijo Leinon ja Henry Ahon veijarinovellit ovat mukavaa luettavaa silloin kun kaipaa lyhyttä tekstiä. Siinä on kaksi veijaria, jotka osaavat asettaa sanansa niin, että nauruhermot ovat joskus koetuksella. Tästä meidän sopii jatkaa, joten kertokaahan hyvästä/hyvistä kirjoista tai sykähdyttävästä lukukokemuksesta.
Odotellen,

Eija

Kirjat ja kirjoittajat

Vihdoinkin. Tässä se on, keskustelupalsta, jota on toivottu ja odotettu. Sen avaaminen vain on ollut saamattomuutta, laiskuutta ja kenties kesän helteet ovat hidastaneet hommia.

Otetaanpa ruodinnan alle kustantamon julkaisemat kirjat ja keskustellaan niistä näin alkuun. Ruoditaan ensin kirjoja Kertomus sokeudesta, Alais sekä Kyytipoika.

Mukavia lukuhetkiä.