Rikoskirjallisuus on nykyään aika suosittua. Janne Katajiston kirja on saanut hyvän vastaanoton ja toivottavasti Janne saakin ansaitsemaansa huomiota. Suosittelen luettavaksi. Samaan Kripo-sarjaan kakkoseksi numeroitiin omani, joka ei sekään hullumpia arvosteluja ole saanut, vaikka itse ajattelin toista, sillä päässäni on pyörinyt toisten tekstit niin voimakkaasti, etten omaani osannut oikein keskittyä ja pieninä palasina se tulikin kirjoitettua. Kolmantena sarjaan ilmestyy ihan lähipäivinä Mike Salosen Murhan filosofia.
Painoon lähti tänään myös Santeri Viljakaisen Hayden Wulfe ja sielunmessu. Jos tätä ette ihmettelemättä ja ihastelematta lue, taidan joutua syömään vanhan hattuni. Nuori parikymppinen mies, joka kirjoittaa tekstiä, jossa miltei tuntee, kun usvan kylmät sormet kietoutuvat ympärille, kirjailijan sormet palelevat kylmässä kammiossa ja hevosrattaat kolistelevat Lontoon kivisillä, sateesta märillä kujilla ja joku iljetys tulee ja tuikkaa tikarin kylkeen...
Ai niin, yllätyskirja: Petteri Niukkasen Uusi Evankeliumi nyky-suomalaisille - jos ette tätä lue, niin ette tiedä, miten pääpiru itse manipuloi eduskuntaa, tuo rikkaille ja vie köyhiltä ja mitä kaikkea tuo pahan ilmentymä tekeekään saadakseen Jeesuksen päiviltä.
Tämän syksyn kirjat alkavat olla valmiita pari sotakirjaa lukuunottamatta ja pari vasta tullutta palvelukustannetta odottaa alkutekijöissä, mutta sitten keskitymme jo ensi vuoteen. Siellä sopii odottaa Aarne Pynnösen toista kirjaa, joka pitää sisällään ihan samaa veijarihuumoria kuin edellinenkin. Samoilla linjoilla, tosin eri aiheella tulee olemaan uusi tuttavuus Hannonen kirjallaan Maalikylä. Jos ei kirjastossa ko. kirjoja ole ja raskitte jonkin joskus ostaakin, muistakaa "henkilökunta-alennus" normaalihintaisista kirjoista. Tilatkaa siis sähköpostilla, ei verkkokaupan kautta.
Eija
PS. Söpö koira on nimeltään Urkki.
Tervehdys täältä sateen ja myrskyn raapimasta Etelä-Karjalasta .Vaikka aiemmin ”rikos – ja rangaistus” jutut eivät kuuluneet lukemistooni, olen viime aikoina (kirjaston rajallisuuden takia, kai?) myös alkanut melkein pelkästään lukea niitä, etenkin suomalaisten kirjoittajien kirjoja. Mäkeä lukuun ottamatta. Kiinnostaa tämä uusi sarja. Siksi tilasin molemmat alut. Kritiikki tulee jatkossa.
VastaaPoistaEijan tuntien kysymyksessä on tiukkaa tavaraa.
Terveiset Urkille.
Olen miettinyt tuossa, että kirjoitan joskus sellaisen rikostarinan että lukija ei nuku viikkoon. Tarinan pitäisi kulkea vähän Tarantinon hengessä, leppoisasti ja jutustellen, mutta jutun alla kyteekin vähän toista... Olen tutustunut yhteen varsin originelliin, jo kuolleeseen murhaajaan, jonka toiminta oli niin skitsoa että olisi harmi jättää käyttämättä hyväksi. Se kerronta pitää vain olla sellaista, että sitä kaistapäisintä - jos sellaista nyt yleensä on - väkivaltaa ei itse kuvata, vaan se muodostuu lukijan päässä. Ainakin haaste olisi mielenkiintoinen.
VastaaPoistaJommille
VastaaPoistaTämä taitaa mennä meidän palstaksemme. Mutta silti. Kripo tuntuu olevan ihan yes: Kunhan saan ensimmäisen kirjan, annan arvion.
On minullakin rikoksen tekijä, joka ei koskaan kokenut rikosta tehneensä. Pikkurikolinen, joka oli lähinnä Euran Duutsonien luokkaa, halu oli, vaan ei mitään kykyä. Malliksi annan pankkiryöstön, missä rosvot jäivät jo tuulikaappiin. Sieltä päästyään ajoivat auton nokka edellä lumivalliin ja haja-asutusalueen poliisien tultua noin tunnin päästä vielä olivat hakemassa hinausapua.
Mutta rikoksen aika ei vielä ole. Latomaa trilogia on kesken. Jos satun joskus kuolemaan, annan aiheet sulle!
OK. Toksia.
VastaaPoistaMulla tosin jo nyt kallo raksuttaa sitä vauhtia ja tekstiä tulee että tässä saa painaa duunia kaiken aikaa. Pari kuukautta sitten valvoin 7 päivää putkeen ja ajattelin. Mulla helposti käy niin. 6. päivän jälkeen alkoi jo mennä vähän huvittavaksi.
Erikoista kyllä se ei ole pätkääkään rasittavaa. Päinvastoin. Huvittelen sillä. Mikään ei ole hauskempaa. Sitä mitä aukottomasti rakastaa, jaksaa tehdä vaikka miten päin, kunhan ulkopuolinen paine on matala.
Kripon ensimmäiset
VastaaPoistaSain juuri luettua Kripon ensimmäiset: Janne Katajiston ” Savolaista rulettia” ja Eija Janssonin ”Menneisyyden varjot”. Vaikka kirjoitankin näistä yhdessä, ei tarkoitukseni ole kilpailuttaa niitä, vaan tarkastella kirjoittajien lähestymistapoja. Muuhun en pystyisikään, pystynkö edes tähän?
Dekkareissa olen havainnut kaksi kategoriaa. On poliisikeskeinen lähestyminen, missä heti tapahtuu rikos ja poliisit (yleensä eronneiden ja ihmissuhteissaan epäonnistuneiden, paino-ongelmista kärsivien, mutta yliälykkäiden komisarioiden johdolla) käyvät ongelmaa ratkomaan. Kerronta on tekniikkaa korostava ja tietoa poliisin toiminnoista on esitelty pikkutarkasti. Painopiste on tutkinnan etenemisessä. Toinen on ”ajautumiskeskeinen”, missä kerrotaan elämästä ja ihmisistä yleensä, kunnes joku tavis ajautuu tahtomattaan rikoksen uhriksi tai todistajaksi, innostuu asiasta ja alkaa poliisien kiusaksi omin päin ratkoa tapausta. Poliisikeskeinen on mahdollista yleensä vain siellä, missä poliisit nykyisin valtaosin toimivat – isoimmissa kaupungeissa. Seppo Jokinen, Markku Ropponen, Jarkko Sipilä jne. edustavat tätä haaraa. Muualla useimmiten ajaudutaan ja poliisitkin ovat omanlaatuisiaan. Vain Outi Pakkasen sankarigraafikko ajautuu Helsingissä ja aina samoilla kulmilla.
Molemmat lähestymiset ovat oivallisia. Kumpikaan mainituista kirjailijoista ei suoraan mahdu näihin luokkiin. Eijan kirja muistuttaa luonnollisesti enemmän komisariolinjaa, mutta välttää onnistuneesti pelkän teknisen puurtamisen. Jannen maaseutulinja hylkää tekniikan täysin, mutta välttää näille kirjoille tyypillisen ”lällyilyn”. Oivallisia ovat molemmat, omalla tavallaan.
Eija on hajauttanut tarinan niin monipolviseksi, että lukijan jännitys säilyy loppuun saakka. Apuna on tekniikka, jossa anonyymi kertoo/tekee asioita. Viitteitä lukijalle tosin annetaan aivotyön pohjaksi, mutta ne johtavat usein päätelmissä hukka-viime-aahan. Lopputuloksen arviointi jää osittain lukijan vastuulle. Kokeilkaa kykyjänne ennen kuin lunttaatte lopun.
Jannen eteneminen kulkee suoraviivaisesti kuin Lada. Riveillä hän kuvaa maaseudun ”idylliä” karkein vedoin ja rivien välissä hän (ehkä osin tiedostamatta?) kuvaa maaseudun ja maamme tilanteen toivottomuuden ja tulevaisuuden: turhautunut nuoriso on helppo houkutella mihin hullutukseen tahansa, koska ainoa hupi on harvat diskoillat ränsistyneessä talossa ja keskioluen juonti ammoin hylätyllä soramontulla. Poliisit ovat kaukana ja rikollinen liiketoiminta on mahdollista. Vain raha ja laajat markkinat puuttuvat ja se sentään varjelee näköalattomia nuoria kuoleman liikemiehiltä, vai varjeleeko? Maaltamuutto lisääntyy, samoin ongelmat isoissa kaupungeissa, lopulta kaikki poliisitkin ovat siellä. Jos jotain konnuuksia saloilla tapahtuu, vanhainkodin johtaja kykenee ne ratkomaan.
Eija (ja naiskirjailijat kai yleensäkin) kuvaa herkin viivoin ympäristöä, ihmisiä ja luontoa, kun taas Janne panee päähenkilönsä ryömimään pohjamudissa. Ruletin painopiste on tapahtumakuvauksessa ja ihmisten välisissä suhteissa. Ei siinä tunneta tarvetta keskittyä liiemmälti luonnonkauneuteen.
Kategoriat ovat saatanan lahja syntisille. Niitä tulee välttää, tiedän sen. Mutta kun ei vain voi, ainakaan jos lukee kirjoja kriittisesti. Yhtenevyydet luovat luokkia ja jakoja on yhtä monta kuin lukijaakin. Ei tätä tarvitse ottaa vakavasti, otsa kampaviinerinä.
Suosittelen lämpimästi molempia lukunautintoja.
ap//