Kuka on lukenut viimeisen Parnasson? Joka sitä ei ole tehnyt, lukekoon sen välittömästi. Siellä on hyvä juttu kirjoista, jotka tulevat ja menevät unholaan niin nopeasti, ettei kukaan edes muista niitä. Sellaiseksi on mennyt kirjallinen maailma - kirja, jonka tuskalla ja kovalla työllä kirjoitit, joka julkaistiin, joka ei saanut tuulta alleen, joka syntyi jo valmiiksi kuolleena ja josta kukaan ei halunnut tietää mitään.
Meillä on kustantamossa hyviä kirjoja ja hyviä kirjailijoita, mutta he ovat mitättömiä, unohdettuja ja ilman arvostusta, koska ovat pienkustantamon kirjailijoita. Suomessahan ei lueta hyviksi kirjailijoiksi tai kirjailijoiksi yleensäkään muita kuin muutaman ison firman kirjailijat, jotka osin suoltavat niin huonoa tekstiä, että ihmetellä sopii, kuinka ne kirjat ovat nähneet päivänvalon. Esim. Aarne Pynnösen oleva ja tuleva kirja vetävät monin verroin vertojaan Arto Paasilinnan nykyisille sepustuksille (joita en viitsi enää edes lukea), Elina Lehtisen ja Hellevi Viemerön romaanit ovat esikoiskirjoina erittäin hyviä ja löydänkin monta huomattavasti kehnompaa tekstiä suurten kustantamojen listoilta, joita mainostetaan jokaisen aikakauslehden sivuilla ja joita arvostelijat tunkevat palstoilleen. Mainosarvoa, mainosarvoa ja silkkaa aivopesua. Meillä pienillä ei ole rahaa eikä mahdollisuuksia moiseen ja siksi nekin kirjailijat, jotka ansaitsisivat päästä kunnolla esiin, jäävät isoisten jalkoihin ilman huomiota.
Lisäksi kirjakaupat suosivat vain muutamien kustantamojen kirjoja. Katselin erään kaupan myyntitiskiä, jossa oli kyltti - Isälle isänpäivänä - ja siihen oli koottu joitakin Otavan ja Wsoyn kirjoja, yksi Gummerus ja yksi Johnny Kniga. Siinäpä se tarjonta. Lastenkirjahyllyssä ei ollut ainoatakaan pienkustantamon kirjaa esillä eikä uutuushyllyssä paistatellut kuin ne muutamat nimet, jotka näköjään kirjailijoiksi maassamme hyväksytään.
Mutta mehän emme lannistu! Vai lannistummeko?
Eija
PS. Ne jotka Tampereella tai lähistöllä asuvat, menkää ihmeessä katsomaan 1985 Remix. Oli mahtava tunnelma, vaikka alussa tosielämän dramatiikkaa koettiinkin. Onneksi oli oma elvytysryhmä mukana (Minulleko? No, ei toki. Sattui vain vanha rouva kupsahtamaan ja sisareni miehineen (sairaanhoitaja - sairaanhoitaja/sairaankuljettaja/palomies) pääsivät hommiin. Pääsi mummu sairaalaan, vaikka vaikealta näytti, kun tamperelaiset vain kävelivät ohi eikä kukaan tarjoutunut soittamaan ambulanssia ensi alkuun - minä jo vähän hysteerisenä kiljuin, eikö täällä nyt kellään ole puhelinta - mekin olimme omamme jättäneet kotiin. Löytyi lopulta ja asiat järjestyivät. Vähän aikaa pulsii hakkasi katsomossa, vaikka Remix ei ollut edes alkanut.
No mutta Eija sentään!
VastaaPoistaEihän ne voittajat koskaan luovuta eivätkä luovuttajat voita! Toi on kyllä totta tuo yksipuolistuminen. Näen asian itse näin noiden tunnettujen kirjailijoiden kohdalla mitä mainitsit; Huomio saattaa olla muuten myös erittäin pahasta, toisaalta. Se nimittäin laiskistaa ja pistää helposti kirjoittamaan ilman kunnianhimoa itseensä nähden. Nähdäkseni ongelma on myös siinä, että kirjallisuudenta tuntuu puuttuvan terää jo yhteiskunnallisessa mielessä - tästähän on puhuttu joka puolella jo pidemmän aikaa; Jos kirjoitetaan ja julkaistaan proosaa proosan takia, ei siitä kai meinaa mitään tulla, mutta toisaalta ainahan se kyllä on ollut niin, että se sisältö on ollut se koukku. Vai tyhmeneekö länsimainen kulttuuri vielä enemmän kuin se on nyt? Kohta se nimittäin on muuten jo miinuksella... ;o)
Lisäksi asian voisi ottaa myös haasteena kirjailijoita kohtaan; Mihin vedetään linja, jossa kirjailija voi pitää kiinni autonomiastaan ja vastata silti lukijoilleen?
Luettua
VastaaPoistaOsmo Ukkonen: Elämän avaimet.
Osmo Ukkonen on valinnut vaikean, mutta mielenkiintoisen aiheen kirjalleen. Tämän kaltainen aihe vaati roppakaupalla ihmisen sielun tuntemista. Teksti etenee laajoina pohdiskeluina, jotka sijoittuvat päähenkilöiden pään sisälle. Kun kohtalon suuri tasasuuntaaja raapii ihmiselon sinikäyrästä pois kaiken positiivi-sen, ei tule kysymykseenkään herkistellä maisemakuvauksilla tai huumorilla; se olisi irvokasta. Lähtökohta on siis mielestäni aiheelle ainoa mahdollinen, mutta kirjoittajalle vaikea ja osittain rajoittaa dialogin käyttöä.
Kirjassa pelkistetty elämän traagisuus fiktiivisessä viitekehyksessä on myös lukijalle raskasta, mutta ei suinkaan vierasta. Jos itse kukin menee kirjan henki-löiden tavoin itseensä ja rehellisesti myöntää tekemänsä, on päähenkilöillä us-koakseni paljon kohtalotovereita tosi elämässä, mittakaava vain vaihtelee.
Kirjoittajan käyttämä ja nykyään yleistynyt näkökulmakerronta, jossa kullakin päähenkilöllä on oma ääni ja kerrontavuoro, herättää usein ristiriitaisia tunte-muksia. Luin jostain äskettäin, että kirjojen paksuneminen yli sietorajan johtuu juuri tästä; samat asiat kerrotaan monella suulla ja siten useaan kertaan eri nä-kökulmista. Kirjassa tämä ansa on vältetty onnistuneesti antamalla vain kahden henkilön vuorollaan olla äänessä. Pelastus tulee myös siitä, että Osmo miehi-senä miehenä on osannut paneutua oivallisesti naisten sielunelämään ja kertoa heidän osuutensa herkästi, paikoin liikuttavasti. Ja mikä parasta, teksti on saatu loppumaan siinä missä pitikin; kaikkea ei tarvitse selvittää loppuun asti.
Synkkyyttä seuraa synkkyys, onnen hetket ovat niin kuin elämässäkin ohikiitä-viä välähdyksiä, joita on mahdoton vangita tai ottaa omakseen. Ainoa valopilkku ennen lopussa tapahtunutta seestymistä on yllättäen pieni poika, jonka varassa elämä saattoi nippa-nappa jatkua. Pojan suunvuoro on ihanan koskettava, ja paneutuminen lapsen ajattelumaailmaan on onnistunut. Ehkä siinä auttoi kirjoit-tajan verraton kokemus koulumaailmasta.
Eettiset ja moraalifilosofiset keskustelut ja pohdinnat onnistuvat suomalaiselta mieheltä vain tuopin ääressä. Kirjan uskonnonopettajan onnellisuuden määri-telmä eräässä man-to-man –istunnossa pani minutkin ajattelemaan onnen ole-musta. Itse jo kuvittelin kriteerit rehellisyys, todellisuus ja toiveet ympyröiksi; mitä enemmän ne leikkaavat toisiaan, sitä suurempi on alue, jossa on osa kaik-kea - siis onni. Paras olisi tietenkin, jos ne olisivat sisäkkäin, mutta realistisesti ajatellen tilanne on mahdoton, ainakin maan päällä, missä rehellisyys ja todelli-suus syövät suurimman osan toiveista.
Tapahtumien aika ja paikka jäivät kerronnassa toisarvoisiksi. Ehkä tästä johtuen etenkin alun takaumat tarvitsivat kertauslukua jäsentyäkseen aikaperspektiiviin. Tämä antoi tapahtumille jännitettä, mikä olisi todennäköisesti jäänyt puuttu-maan, jos tapahtumat olisi kuvattu suorassa aikajärjestyksessä.
Kirjan eräänlainen vaikealukuisuus ei johtunut tekstistä, mikä oli kouliintuneen kirjoittajan selkeää sanomaa, vaan aiheen rankkuudesta. Ahdistus iski lukijaan-kin, ei vain päähenkilöihin. Silti luin kirjan heti sen saatuani yhteen menoon, vai-voin maltoin kahvilla käydä. Onneksi näin, koska kesken kirjan tuskin olisi uni tullut. Ahdistukseen ei lukijaa jätetty, koska loppu palautti uskon elämään. All is well that ends well.
Suosittelen lämpimästi.
Sauli Uhlgren: Altaat
En ole perillä kalankasvatuksesta, joten en osaa ottaa kantaa. Rehevä Savon murre lämmitti entistä savolaista. Jälleen kerran minulle selvisi, miten monen-laista ”savova” maasta löytyy. Taitoni ei riitä enempään arviointiin, lukekaa kirja, ei siihen kauan aikaa kulu.
ap//