Syksyn mietteitä

En ole aikoihin ehtinyt tätä blogia kirjoittaa ja kuten tuolla Nordbooksin sivuilla joku mainitsee pikkulintujen laulaneen, että olen myynyt kustantamon, niin se pitää paikkansa. Jätän nämä areenat, ja uusin voimin ja ideoin astuu jatkaja ohjaimiin ensi vuoden puolella. Helpotus oli valtava. Suuren työn ja ponnistelujen myötä pieni kustantamo on löytänyt paikkansa ja ihmiset kustantamon. On hienoa tietää, että työlle löytyi jatkaja. Ja mitäkö sitten teen, joku jo ehti kysyä. No, tulen ja menen mieleni mukaan, kirjoitan, kaivan pensselit esiin ja puhallan pölyt pois - ja luen. Ja sinne Espanjaan katoan aina joskus. Muutamat blogin lukijoista ovat kyselleet, saisivatko he vuokrata Espanjan taloa. Jo vain, kunhan ei revi, särke eikä sotke. Eli elää ihmisiksi, eikä niin kuin pari vuokralaistani, joiden jälkiä itkun kanssa siivoilin ja maksoin julmettuja sähkölaskuja, jotka jättivät jälkeensä ja jotka nyt ovat toinen perinnässä oikeusteitse Suomessa ja toisesta tappelee espanjalainen asianajaja, koska irlantilaisnainen asuu edelleen Espanjassa ja homma pitää viedä siellä loppuun. Aiemmin kirjoitinkin kuinka paljon vahinkoa hän sai talossani aikaan. En ole ahne vuokran suhteen, vähän ajankohdasta riippuu, koska tiettynä aikana on menijöitä enemmän ja näin talvella sitten vähemmän. Eräs Espanjassa asuva suomalainen kiinteistövälittäjä halusi epätoivoisesti vuokrata taloni 4 kuukaudeksi suomalaiselle pariskunnalle sanoen, että jos tykkäävät asua, aikovat ostaa sen. Ne ovat puheita joihin en usko. Myönnyin lopulta vuokrausehdotukseen, vaikka olen sitä mieltä, että ostaja löytyy aikanaan ja vaikka osamaksulla, mutta jos ei löydy, niin sitten ei. Sitten syödään appelsiineja ja syleksitään siemeniä. Sain sitten vuokralaisten yhteystiedot ja soitin rouvalle kertoakseni niistä pienistä kommervenkeistä, jotka on syytä tietää, jotta ei sormi mene suuhun asuessa. Sanoin, että hedelmiä saa syödä juuri niin paljon kuin jaksaa. - Onko siellä puristin, oli ainoa komentti siihen. (Höh, ajattelin.) Entä netti? (No ei ole. Hullu kai olisin, jos koko vuodelta maksaisin liittymämaksuja, kun en niin paljon paikalla kuitenkaan ole. Kaupungissa on paikkoja, joissa saa eurolla näpytellä tunnin nettiä.Ja Espanjassakin saa ostettua tikun jo vaikka viikoksi.) Entä onko tv taulu-tv? No ei taatusti ole, ainakaan niin kauan kuin se vanha rohju toimii. Jos varaskandidaatti kurkistelee ikkunoista, ei sillä tee mieli varastaa telkkariani. Näkyykö Suomi-tv? Ei näy, miksi siitäkään maksaisin monta sataa vuodessa? Sky oli, mutta kiitos noiden kahden aiemmin mainitun vuokralaisen, lautanen löytyy muurissa edelleen, mutta kaksi kertaa särjettiin boksi ja toisella kerralla vietiin vielä kaapelitkin ja johdot oli sekoitettu jotenkin, kun oli kytketty britti-tv. Siispä vain Astra näkyy toistaiseksi. Haaveilen, että laitan tavallisen antennin Espanjan tv:tä varten. Kerroin, että lämmitykseen voi käyttää ilmalämpöpumppua, kaasulämmintintä ja kahta irtopatteria sekä kaminaa ja takkaa. Huomautin myös sähkön kalleudesta Espanjassa ja kerroin, että puita saa ostaa läheiseltä puutarhalta ja kaasu on halpaa. Onko siellä eläimiä? Ai eläimiä, no kissat juoksevat ulkona, joten hiiriä ja rottia ei ole. Mutta ainahan niitä Espanjassa - hämähäkkejä nurkissa, muurahaisia ja olenpa pari kertaa skorponinkin nähnyt kivikossa ja viime eksänä ihastelimme pojanpojan kanssa gekkoa, joka vilisteli katonrajassa. Uima-allas, nainen halusi tietää. Silloin mietin, että olivatko he käyneet lainkaan katsomassa taloa, kuten minulle oli kerrottu. - Ei ole, varavesiallas on, eli uida voi, mutta kuka kumma talvella ui, kun yölämpötila saattaa olla miinuksella ja kestää puoleen päivään, ennen kuin aurinko on ehtinyt ilmaa lämmittää. Espanjassakin on talvi, hyvänen aika! No ehkä hän oli avantouimari. Kysyin, keneltä he ovat aikoneet vuokrata auton. Ei me vielä mistään, katellaan nyt vähän aikaa, kun nuorisokin tulee, ne ajavat sitten. Ahaa, henkäisen pitkään. Talossa on kolme petipaikkaa ja hätätilassa pieni lapsi nukkuu kahdenistuttavassa sohvassa (heillä oli mukana tulossa 6 v. lapsenlapsi). No, omapa on asiansa, jos jääkylmällä lattialla makoilevat. Ja se auto - utelin, miten he aikovat ostokset hoitaa. Kuulemma linja-auto menee läheltä. Menee se, kilometrin päästä. Ruokamarket on kaupungissa 7 km:n päässä. Huoltoasemalta saa jotain, mutta autoasia pani minut epäilemään, että ei tule mitään koko hommasta. Jos ei ole autoa, niin vaikeaksi menee. Sitten tuli puheeksi vielä vesiasia. Kerroin, että talossa odottaa aina pari pulloa vettä. Se on sääntö, jota kaikkien pitää noudattaa, jättää pullovettä, koska ei tiedä, mihin aikaan kone tulee, ehtiikö kauppaan jne. Talossa on porakaivo, mutta en juo sen vettä kuin keitettynä, sillä aikaisempi omistaja oli laittanut kaivoon kannen, jonka reunoilta meni sateen mukana pölyä ja maa-ainesta ja sitä alkoi sitten nousta suodattimeen ja hanat olivat aina tukossa. Vuosi sitten putkimies katkoi letkua useita metrejä ja nyt vesi on parempaa, mutta ajan kanssa suodatin likaantuu ja se pitää putsata. Mihin se maa-aines katoaisi kaivosta, kun se on sinne päässyt? Tämän kaiken jälkeen sain seuraavana päivänä kipakan soiton kiinteistövälittäjältä ja hän kertoi, että nainen oli hysteerisenä huutanut, että haluaa toiseen paikkaan, kun siellä ei ole vettä ja gekkot ja sisiliskot juoksentelevat seinillä ja on vain yksi lämpöpatteri ja sauna on palanut. (Totta, sauna paloi v. 2008 ja sitä alettiin rakentaa uudelleen, vaan kun poika muutti Suomeen takaisin rakennus on, mutta ei lauteita eikä muutakaan. Ja kun Espanjaan tulee, niin onko espanjalaisilla sauna?) Jotenkin minulle tuli helpottunut tunne. Olen aivan varma, että viikon asumisen jälkeen he olisivat muuttaneet tuolla asenteella muutoinkin pois. Oli parempi, etteivät menneet ollenkaan. Ja on parempi, että minä itse valitsen ihmiset, jotka talooni tulevat. Kun menet Espanjan maaseudulle, asettaudut vanhaan fincaan, asennoidu myös sillä mentaliteetilla, että vanha on vanhaa. Vesi tulee ja menee, sähköt on, jääkaappi ja mikro on kassuhellan lisäksi, sisällä voi olla todellakin joskus gekko tai pari ja hämähäkit ehtivät vallata katonrajat, jos pitkään on pois, joten ne tarvitsevat pölyhuiskaa. Keskuslämmitystä ei ole - fincassa, joka on alunperin tarkoitettu viljelijän oleskelupaikaksi, ei kodiksi. Minä olen pärjännyt hyvin. Kylmällä lämmitän, pistän villapuseroa päälle, ja pidän huopatöppöset jalassa. Niin tekevät espanjalaisetkin. Menepä kauppaan, niin myyjät saattavat olla jopa toppatakeissa tai vähintään hyvin paksuissa vetimissä. Ei siellä hilluta t-paita päällä, jos ulkona on 12 astetta lämmintä. Eikä laiteta heti sähköpatteriakaan päälle. Kwh maksoi viimeksi 14,8 senttiä + verot päälle, joten se tekee n. 16 senttiä kwh, kun annat sähkön tuoman lämmön hivellä ihoasi. Maalaisromantiikkaa ja seikkailumieltä, eikö sitä etsitä jotain erilaista oman arjen vastapainoksi? Nirppanokkien ei kannata vaivautua. Ai niin ja ulkona saattaa olla tietysti ampiaisia, mehiläisiä, muurahaisia, kaiken maailman pistiäisiä, hepokatteja, heinäsirkkoja, perhosia, hämähäkkejä, lintuja ja lämpimällä ärsyttävän äänekkäiksi käyviä kaskaita sekä muita tuhannen öttiäisiä ja saattaapi villisikaperhekin vipeltää alhaalla ojassa. Jos niitä pelkää, niin eipä kannata kotimaata jättää.:) Oikein mukavaa joulun odotusta kaikille. Eija

SYKSYN KUULUMISIA

Kesä on mennyt kuin huomaamatta. Minun kesäni on ollut sadetta ja tuulta. Monenlaiset elämäntilanteet ovat johdattaneet pitkin polkua, joka on tuntunut kovin kuoppaiselta. Syksyn kauniit päivät ovat olleet harvassa ja marjametsään menokin on ollut välillä sadesäässä tarpomista. Talven marjat on kuitenkin kerätty. Kuun vaihteessa sain uutisen suuresta palosta Coinissa, Alhaurinissa ja Mijaksessa. Jännitin taloni puolesta eikä tulirintama kovin kaukana siitä ole kulkenutkaan. Surettaa monien paikallisten puolesta. N. 200 taloa on tuhoutunut, Ojenissa kokonaisia kerrostaloja. Tuhansia eläimiä kuoli liekkehin, kun pakopaikkaa ei ollut. Ihmisiä kuoli 1 ja joitakin loukkaantui. Kauheaa on myös se, että luonto on tuhoutunut äärettömän laajalta alueelta; mm. kauniit sembramänniköt, eukalyptukset, jotka humisivat tuulessa kauniin Barranco Blancon rinteillä. Tähän laaksoon olen myös kirjani Valkoinen laakso osan tapahtumista sijoittanut. Liekö tuo kirjoitettava uusiksi, jossa joku roikale sytyttää maastopalon ja se hotkaisee niin rosvot kuin poliisitkin. No, tällä hetkellä ei ole aikaa kirjoitella, vaikka pää on täynnä ideoita. Ne työnnän syrjään toistaiseksi ja lähdenkin katsomaan, mitä talolleni kuuluu. Onko ohutta tuhkaa tunkenut huoneisiin, joudunko taas niin siivous- kuin maalaustalkoisiinkin? Sydän sykkyrällä mietin, miltä ympäristössä näyttää. Mitä pikkukaupungissa mietitään kaikista menetyksistä? Mitkä ovat naapureideni tunnelmat? Monet ovat kirjoitelleet ja soitelleetkin kysyen arasti vuokraanko minä taloa. Vastaus on kyllä, vuokraan sitä ihmisille, joiden kuvittelen asuvan talossa särkemättä ja sotkematta. Yksi peruutus tuli tuon tulipalon takia, pariskunta ei halunnut tuhkan sekaan. No, minun pihani eikä naapurinkaan piha ole palanut ja rintaman on kerrottu olevan n. puolen kilometrin päässä, joten ehkä siellä vähän voi tuulella nyt pölistä. Toivotaan syyssateita sinnekin. Kirjasyksy on ollut mielenkiintoinen. Kolme kovaa, Kaikkonen, Pipatti ja Anttila ovat panneet tahoillaan tuulemaan ja jokainen heistä on myynyt kirjojaan mukavia määriä. Ja jokaisella on ollut suunnitelmia kirjojensa markkinointiin omassa elinympäristössään. Mennään kirjapiireihin, lukupiireihin, markettien aulaan, kirjastoihin puhumaan, kouluille puhumaan. Ideat eivät näytä tältä kolmikolta loppuvan. Toivonkin heille onnellisia hetkiä lukijoiden kanssa keskustellessa. Toki jokaiselle kirjailijallemme toivoo menestystä. Kirjan eteen on tehty työtä, mutta se lopu siihen, että valmis kirja on käsissä. Se on saatava omista käsistä lukijoiden käsiin. Aina se vain ei ole niin helppoa, jos ei uskalla, ehdi tai ei ole sen vertaa kontakteja, että saisi vetoapua. Kuitenkin kaikille kirjailijoille oikein satoisaa syksyä! Toivottelee Eija

KESÄ KAUNEIMMILLAAN

Täällä pohjoisessa on nyt saatu nauttia ilmoista, joita on odoteltu pitkään. On lämmintä ja aurinko paistaa, vähän siitä on tarttunut ihollekin. Silti tästä on lähdettävä vieläkin aurinkoisemmille maille. Espanjan taloni, jota harvakseltaan vuokrailen luotettaviksi otaksumilleni ihmisille, on vailla vuokralaista tänä kesänä, sillä muutama kysely ja pari kahden viikon varaustakin sovittiin, mutta kaikki sitten vetäytyivät. Ehkä hotelliin on helpompi mennä kuin taloon, jossa pitää aamiainen tehdä itse, ja jossa vuokralainen velvoitetaan kastelemaan ylätasanteen kasvit siitä syystä, että Paco (esp. naapurini, joka taloa hoitaa) orjailee vieraita niin paljon, ettei tule yläpihalle. Muutama seikka vaatii nyt läsnäoloani ja vaikka asian hoitaminen vie pari päivää, on viihdyttävä kuumuudessa kuitenkin viikko. Tähän aikaan asuminen Espanjassa - tietysti paikasta riippuen, on sitä, että ulos lähdetään aamuvarhain, päivällä oleillaan varjossa tai sisällä tai ehkä uima-altaassa, ja myöhään illalla voi taas ulkoilla. Lämpötila tuossa vuoren rinteellä kohoaa helposti yli kolmenkymmenen, sehän oli sitä jo kesäkuun alussa, jolloin pojanpojan kanssa viikko siellä vierähti. Nyt pitää oikein orientoitua lämpöön. Kun säätiedoitus Suomessa näyttää Malagan kohdalla 28, todellisuudessa mittari kipuaa tuosta melko usein kymmenellä asteella. Siinä ei paljon pallopelejä pihalla pelata. Kirjasyksy lähestyy vääjäämättä, ja myös meidän kirjamme kiinnostavat joitakin toimittajia, ainakin julkaisutietoja on ahkerasti kyselty. "Sadosta" onkin tulossa antoisa ja monipuolinen. Esimakua siitä voi maistella jo Leena Niemen kirjasta Muutos. Vaikka se ei romaani olekaan, on se kirjoitettu mielenkiintoisesti ja luulenpa, että joka tämän aloittaa, ei malta lopettaa, ennen kuin on kirjan lukenut. Hienoa luettavaa on tulossa myös Pertti Anttilalta, jonka esikoisteos Löysin rantein on verrattavissa hyvinkin nimekkäisiin kirjailijoihin. Valtter Schubinia suosittelen myös. Jokaiselle syksyn kirjailijallemme täytyy toivoa hyvää kirjasyksyä, sillä jokainen on tehnyt kovasti töitä kirjansa eteen. Lisäksi tietysti jännitämme Nellan puolesta, löytyykö Maajussittarelle sulhanen. Jokunen aika sitten lähettelin viestiä kirjailijoille, joiden kirjaa ei enää ole myyty aikoihin. (Se kirjan lyhyt elinkaari.)Muutama tilasi omaa kirjaansa vielä, mutta suurin osa on tainnut tyydyttää lähipiirinsä kirjallisilla tuotteillaan. Pidin viikon verran varaston ovia auki ja harvakseltaan kävi ihmisiä, 50 sentin ja euron hintaisetkaan kirjat eivät kemiläisiä kiinnostaneet. Nyt siis hiljalleen listailen makuloitavia kirjoja ja niiden tuhoaminen alkaa, kunhan palajan reissultani. Joten, jos vielä joku mattimyöhäinen tahtoo kirjaansa hankkia, niin halvallapa saa nyt. Elokuussa joidenkin nimkkeiden elämä on lopullisesti sitten ohi. Kirjallisin terveisin Eija

KESÄNVIETTOA

- Milloinka pidät lomaa? Joko lomat on pidetty? mieheltäni kysellään, vaikka jokainen tietää vastauksen, ettei hänellä lomia ole.(Piruillakseenko kysyvät?) Hän tekee alihankkijana työtä yritykselle, jonka autot rullaavat yötä päivää. Varmaan hän pitäisi pari viikkoa ja lähtisi moottoripyöräretkilleen, mutta kun ei ole ottaa tekijää tuolle ajalle, ei sellaista, joka hänen töistään selviytyisi, eikä kukaan kortistosta lähde pariksi viikoksi töihin, ja millainen työntekijä joku tuntematon sitten on noin vain paikkaamaan yrittäjää. Niin, palkansaajat saavat pekkasia, pyhistä ja ylitöistä maksetaan, samoin sairastamisesta, mutta yrittäjä on kaiken ulkopuolella - lähes kaiken. Omavastuut ovat pitkiä eikä yksinyrittäjä voi jäädä kotiin, ei lomille eikä sairastamaan, sillä siinä kukkaro tyhjenee äkkiä. Ja silti valitetaan kaikesta. Yrittäjä ei aina ole valinnut osaansa, se on pakon sanelema juttu monelle. Onneksi itse voin ottaa osan töistä matkaan, jos lähden jonnekin ja vaikka en voisikaan, niin kyllä ne perässä seuraavat. Eivät asiakkaat tiedä, että olen lomalla, kun naputtelevat numeroni. Jos firmaa meinaa pyörittää, on oltava tavoitettavissa niin puhelimella kuin sähköpostillakin. Nyt olen päättäväisesti tehnyt töitä vain aamupäivän ja nyhtänyt rikkaruohoja ja ulkoillut koirien kanssa muun ajan. Ehtiihän sitä taas pimeänä aikana puurtaa. Asiat vain pakkaavat ruuhkautumaan tällä tapaa, mutta en anna paniikin vallata. Painokin toimii puolella teholla, joten kirjojen ulostulo on pitempi prosessi kuin tavallisesti. Parin kirjailijan kanssa on keskusteltu kovakantisesta kirjasta, sillä aiemmat ovat olleet pehmeitä. Toinen on esikoinen ja toinen kakkonen. Esikoisesta et tiedä, myykö se kymmenen vai tuhat, kakkosesta tiedät, että edellinen myi tietyn määrän, jota pidetään pohjana tulevalle. Koska esikoisesta ei tiedä, sen ensipainos tulisi olemaan 100-150 kpl. Kovakantisen kirjan hinnaksi kaikista halvimmilla vermeilläkin muodostuisi lähemmäs neljäkymppiä. Onnekseni kumpikaan kirjailija ei ole pyytänyt minua kompensoimaan kirjan hintaa muiden kirjojen kautta. Eli että myisin lähes katteetonta tai liian pienellä katteella olevaa kirjaa. Niin ei pienkustantamo pysty kirjan hintaa määrittelemään. Kannet ovat siis tarjouskierroksella ja tiukassa harkinnassa. Muutos palvelukustanteiden suuntaan on ollut suotuisa. Käsikirjoitusten määrä on lisääntynyt aika lailla ja luku-urakkaa riittää. Pari kitkerää kommenttia on tullut, kun ehdotin omakustannetta teokselle, jossa oli kauheasti kirjoitusvirheitä ja jonka juoni oli hukassa. Ei pidä luulla, että ihan kaikki päätyvät palvelukustanteenakaan kirjoiksi. Monet kuvittelevat, varsinkin ne jotka eivät ennen ole julkaisseet, että kyllä hänen kirjansa myy tarpeeksi, jotta siitä saadaan täyskustanne. Harva myy, hyvin harva ja näyttää siltä, että kirjojen kappalemäärien menekki on selkeä aleneva käyrä, koska niitä tehdään niin paljon. Kirja menee lähipiirille, tutuille, ystäville. Kirjastot ottavat jokaista kirjaa, mutta se määrä voi olla vaikka kymmenen. Siinäpä sitten on ihmettelemistä, mitä teemme 90 kappaleella kirjoja, jos normaali ensipainos on ollut 100. Miinusta on viivan alla ja rutkasti. Näitä miinuksia isot talot kestävät, me pienet emme. Palvelukustanne on hyvä ratkaisu, koska kirjailija saa kirjansa kustannettua ja saattaa jopa olla pieni menestys, joka tuo sijoitetun rahan moninkertaisena takaisin. Se oliskin mieluisa yllätys. Tosin palvelukustanne vaatii hieman myyntiponnisteluja, jotta kirjailija saa sijoituksensa pois. Siinä tietysti pyritään yhteistyöhön, koska kirjailijan menestys on meidänkin menestyksemme. Lämmintä kesää toivottelee Eija

Kuulumisia

Mistä ihminen kehittää kaiken kiireen? Olen pähkäillyt sitä enkä ole saanut ajatusteni mylläkkää selvitettyä. Illalla saatu ahaa-elämys osoittautuu hutiksi aamulla. Kiire ei ole minussa, vaan annan toisten tehdä kiireet minulle. Siksipä otin ja lensin jälleen kerran Espanjan maisemiin matkaseurana 4 v. miehenalku. Kuumaa oli liiankin kanssa. Varjossa terassilla mittari näytti iltapäivällä 36 astetta ja mummun piti panna parastaan pallopelin kera. - Istu siihen tuoliin, komensi poika ja pamautti mailalla palloa. - Minä haen sitten, jos menee kauas. Huokaisten mummo istui ja koetti huitoa saapuvia laukauksia, mutta vaikka peli oli mitä oli, kun ei nelivuotiaskaan osunut kuin joka kolmanteen, niin naurua piisasi. Sitten lähdettiin leikkipuistoon tai lähimmälle huoltoasemalle jätskille. Uima-altaassa oli sopivan lämmintä vettä ja pikkuinen oppi uimaan - no, ei pitkästi, mutta pääsipä jokusen metrin omin avuin eteenpäin ja mummu kehua retosteli vieressä, kuinka huippuhieno pikkumies tuo räpiköijä onkaan. Sitten eräänä päivänä siivosimme allasta, jonka pohjalla oli vähän vettä ja yllättäen Saku Sammakko, joka piti pelastaa pois. Sattuipa siihen naapurin Paco-setä, joka metsästi liukkaan otuksen ja pudotti vesikanavaan. Se nauratti vielä kotiin palatessa lentokoneessakin, ja kovasti pikkuinen kurkisteli ikkunasta koettaen nähdä sammakon pelastaneen Paco-sedän kodin jossain Malagan vuoristossa ymmärtämättä, että ne maisemat olivat jo kaukana. Alan nostaa hattua ja melkoisen korkealle niille mummoille, jotka jaksavat päivästä toiseen useiden pienten energiapakkausten kysymyksiä, vaatimuksia ja riehakasta elämäniloa. Minä olin niin kuitti joka ilta, että kun otin kirjan käteen, nukahdin ennen kuin ehdin lukea yhtä sivua puolta väliä pidemmälle. Nyt sitten alkoi se kiire. Sähköpostissa on ollut tulvaa - no, kysymysten tulvaa; joko teksti on luettu, mitä mieltä olet, ehtisitkö jo elokuulle sen saada valmiiksi jne. On kesäkuu ja puoliväli häämöttää. Kiireeltä pitää katkaista siivet juuri nyt. Ei, en ehdi elokuulle, sillä työn alla on paljon kirjoja, joista osa isotöisiäkin. Ei, en rupea kirjoittamaan kenenkään elämäntarinaa, vaan suosittelen ottamaan yhteyttä johonkuhun meidän kirjailijaamme. En, vaikka kuinka on tultu Torniosta ja menty teitä tietymättömiä pitkin maailmaa, en vaikka kuinka mielnekiintoisia asioita on sattunut ja elämä paiskonut. Niinhän se tahtoo tehdä meille jokaiselle ja kaikki olisivat kovikin mielenkiitoisia tarinoita, ainakin kertojan omasta mielestä. Ja, no, kenties naapurin uteliaisuus tulisi tyydytetyksi. Vaikka toin tuliaisina valtaisan flunssan (ikkunat ja ovet auki yöllä, kun oli kuuma) ja miljoona kutisevaa moskiitonpistoa, niin suloisena muistona talletan lapsen kanssa vietetyn viikon, naurua helisevän viikon, joka on eräs kirkkaimmista helmistä tässä elämän nauhassa, jota kerään päivieni loppuun asti. Nyt siis potkaisen kiireen nurkkaan ja ryhdyn töihin ja niistä töistä ensimmäinen on työlistan uudelleen suunnittelu. Se kun tahtoo aina - syystä tai toisesta muuttua; liekö kiireellä sitten sormensa pelissä? Ihanaa kesäkuuta ja juhannuksen odotusta jokaiselle. Eija

PELASTETAAN MAAILMAA

JA MAAILMA PELASTUU... Avasin tv:n kanavalta, jossa esitettiin ohjelmaa merissä vellovasta muovisaasteesta. Merivirtojen muovaamat hornankattilat kiehuivat pienen pientä muovisilppua, joka näytti samalta kuin lasipallon sisus, joka "pyryttää", kun sitä ravistellaan. Tämä jäte tosin oli kaiken kirjavaa, joka joutui lintujen ja merielävien sisuksiin. Eläinten lisääntyminen häiriintyi, jotkut kuolivat, kun suolisto tukkeutui. Ohjelmaa katsoessa tuli surullinen olo. Näinkö vähän ihmiset välittävät ympäristöstään? Olen kaupan jonossa ja lapan viilipurkkeja hihnalle. - Pannaanko viilit pussiin? kysyy ystävällinen nainen kassan takaa. - Ei panna, vastaan kuten aina. - Säästetään maailma ainakin siltä muovisaasteelta tai siihen kulutetulta energialta. - Mitä nyt yksi pussi, sanoo joku. Ravistan päätäni. Ei, se ei ole vain yksi pussi, se on pussi toisensa jälkeen, kymmeniä, satoja päivässä - yhdessä kaupassa. Ja tätä ylipakkaamista harrastavat kaikki kaupat. Odotan, milloin joku kauppa uskaltaa lähteä pienentämään hiili- ja saastutusjalanjälkeään ja selittää ystävällisesti asiakkaille, miksi muoviin pakattuja viilejä ja jogurtteja ei enää pakata muoviin, joka sitten taas pannaan useimmiten muoviseen isompaan kassiin. Markettien ekoteko olisi kieltää pakattujen purkkien uudelleen pakkaaminen. Saman asian ajaa, kun asiakkaat eivät sitä pyytäisi tai eivät hyväksyisi lisäpakkausta. Minä säästin siis vaivaisen pienen muovipussin, mutta jälkeeni tulleelle asiakkaalle jogurtit, jotka on kertaalleen pakattu muoviin, kelpasi vielä toinenkin muovikääre. Näinhän usea ajattelee - mitä yhdestä muovipussista. Mutta voima syntyy siitä, että me kaikki ajattelemme, ettemme halua tuhota elinympäristöämme ja vielä lapsenlapsenlapsemmekin voivat elää ja nauttia luonnosta. Siis yhdelläkin on merkitys, näin minä uskon. Ekotekona kannattaa harrastaa kauppakassia, kierrättää ja jättämällä tarpeeton ostamatta. Koska olen laiska, en jaksa olla täysipäiväinen ekoihminen, enkä syyllistä itseäni siitä. Mutta ne teot, mitkä ovat helppoja vaikkapa vain tällaisella pienellä valinnalla - ota tai jätä, sellaiset sujuvat meiltä kaikilta ja antavat tulevaisuudelle sen metsiemme pihkantuoksun, meren suolaisen tuulahduksen, niittyjen raikkauden, joka jää jälkipolvillekin nautittavaksi. Sellaisen maailman tahtoisin lapsenlapsilleni jättää perinnöksi, en öljylauttoja ja muovisaasteita meressä, en kaivosten raiskaamaa luontoa ja eläimiä, ihmishenkien menetystä toisten ahneuden vuoksi. Siksi minä en halua viilejäni muovipussiin, enkä ruokiani kymmeniin kääreisiin. EIJA Kirjoittelen silloin tällöin kolumneja paikallislehteemme ja ikuisena maailmanparantajana (sanoo mieheni) en voi olla toisinaan ottamatta kantaa pieniin, toista mitättömiltä tuntuviinkin asioihin.

Kevättä ja kummituksia

Etelässä lienee lumet kadonneet, mutta meillä sitä vielä riittää. Kasat ovat korkeita ja epäilen, ehtivätkö kovinkaan paljon kuihtua vappuun mennessä, vaikka kuinka aurinko helottaisi. No, välikö sillä, koska valoa meillä riittää kohta läpi vuorokauden ja se jos mikä helpottaa pimeydessä nääntynyttä ihmispoloa.
Sain vihdoin oman kirjani Kielletyt huoneet kansien väliin. Sellainen väliaikatyö tai täytetyö, mikä lie. Kun aina pitää jotain kirjoittaa. Kirjan anti on hieman toisenlaista kuin mihin lukijani ovat tottuneet, ja jännityksellä odotan, millaisen vastaanoton kummitustarina saa. Dekkareilla on oma varmaan vakiintunutkin lukijakuntansa ja niille osaa jotenkin povata myyntiluvut, mutta tästäpä ei sitten tiedä. Jännityksellä jään odottamaan.
Kirja lähti liikkeelle ihan erään lukijan tokaisusta paikallisessa marketissa, kun hän oli kyllästynyt lukuisiin ruumiisiin, joita olen kovasti koettanut vähentää, jotta ei liian raa'aksi paisuisi. Vaikka minusta tuntuu, että todellisuus on vielä paljon raaempi kuin muutamat murhat kirjani sivuilla.
Kun tätä kummitustarinaa aamuhämärissä ja illan pimeydessä kirjoittelin ja olin vaipunut sen tekstiin miettien, miten saisin kaikki kauhut aseteltua sivuille, mitä mielessäni pyöri, olin monta kertaa itse sydän kurkussa, kun hiljaisessa talossa kolahti ja ääni, joka ei taloon kuulunut, yllätti minut. No, ainakin tunne, josta halusin kirjoittaa, oli minussa ja toivoin vimmatusti saavani myös sen paperille, mutta se onkin jo eri asia sitten. Tuntuu kuin nuo kummituskohtaukset olisivat menettäneet tehonsa tai sitten en niitä vain osannut sinne kuvailla. Mutta ehkä se on siinä, kun olen niin moneen kertaan ne itse sieltä lukenut. Siksipä toivon, että se jännitys, salaisuuden kahinat, menneiden vuosikymmenten kaiut, tyhjät ja pölyiset huoneet, lukitut ovet ja oudot sanat toisivat kuitenkin lukijalle sen kokemuksen, jonka heille olen halunnut välittää.
Kirjani puitteissa menen Ylen paikalliseen kulttuuripersoonavieraaksi maanantaina puoli kymmeneltä suoraan lähetykseen. Nauhoitettuna olisi mukavampi olo, jos lipsahduksia sattuu, ne saisi pois.

Tässä vinkki muille (ujoille) kirjailijoille; viekää kirjanne paikallisiin toimituksiin, niin lehtiin kuin radioonkin. Minä olen julkaissut 10 vuotta ja olen oppinut sen, että minua ei haeta kotoa. Minun pitää itse muistuttaa olemassaolostani. Joku kirjoittaa joskus isomman jutun, joskus pelkän kirja-arvostelun, mutta yhtä kaikki, lähiseudun lukijat tietävät, että taas löytyy uusi teos.

Eilen postiluukusta tipahti erään pörssinoteeratun kirjapainon vuosikertomus. Urhoollisesti se ilmoitti minun saavan muutaman kymmenen senttiä osinkoja osaketta kohti. Luen huolestuneena toimitusjohtajan katsausta, joka kertoo, että kirjapainoala ei ole kehittynyt parhaalla mahdollisella tavalla, koska alalla on ylikapasiteettia, joka on johtanut melkoiseen hintakilpailuun. Osakkeenomistajalle se on huono uutinen, mutta varsinkin pienelle kustantamolle paljon valoisampi, koska hinnat pysyvät kurissa. Painohintaa ei tarvitse nostaa kuin 50 senttiä, niin se kertautuu lopullisessa kirjan hinnassa kolminkertaiseksi, jotta tuo 50 senttiä tulisi katetuksi.

Nyt, koska meillä vielä lunta riittää, lähden sivakoimaan, katselemaan heräävää metsää ja tyhjentämään päänuppia.

Aurinkoista kevättä myös teille.

Eija

Kevättä odotellessa

Talvi on taittumassa kevääseen täällä pohjoisessakin. Lunta tosin on niin paljon, että lieneekö sulanut edes juhannuksena. Muutaman kerran olen ehtinyt hiihtämäänkin jälleen niin hektiseksi muuttuneen työn lomassa. Koska elämässä tuntuu olevan vain kirjat; tekstien lukeminen, oikoluku, monenmoiset pikkuasiat, jotka vievät aikaa yllättävän paljon, niin juuri nyt on alkanut vahvasti maistua puulta. Mitäänsanomattomia käsikirjoituksia, joiden kirjoittajat hoputtavat ja kyselevät; jokainen tahtoo olla kirjailija. Syksyä kohti kun elämme, niin kaikille kerrottakoon, että syksyyn on valittu kaikki kirjat ja niitä joita nyt lueskelen, tulevat saamaan kannet keväällä 2013 tai ei ollenkaan. Syksyn kirjoja on vähemmän kuin nyt keväällä, talven 2013 kirjoja tulee olemaan edelleen vähemmän kuin syksyllä. En voi elää elämääni pelkästään nenä ruudussa, en voi enkä halua.

Luin eilen Timo Tulisalon mietteitä kirjan markkinoinnista. Hän toteaa, että kirjojen kanssa puuhaavilla ihmisillä on jonkinlainen intohimoinen suhde kirjoihin ja he katsovat usein ruusunpunaisten silmälasien läpi kirjan myyntimenestystä, kun siinä pitäsi pitää pää kylmänä ja valita ehdottomasti myös kaupallisuutta ajatellen nuo julkistettavat opukset. Minäkin olen tehnyt näitä virheitä ja se on yksi seikka, joka uuvuttaa. Koeta tunkea sellaista markkinoille, jolla ei sitten kuitenkaan ole lukijakuntaa ja kirjailija jää kotiin ihmettelemään, miksi mitään ei tapahdu. Joskus, kun kirja on valmis, kaduttaa, että miksi tuon otin ohjelmaan, kun vaihtoehtoja olisi ollut ja aktiivisia ihmisiä niiden takana.
Tulisalo toteaa, että kirjailija tahtoisi nähdä laajalti teostaan esillä mediassa, mainoksissa kuin kirjakaupoissakin. Tästähän on mahdoton puhua pienkustantamon näkökulmasta.Satasen mainoksella ei ole vaikustusta mihinkään. Oman paikkakunnan kirjakauppa yleensä ottaa yhden kirjan hyllyyn ja kun se ostetaan, tilaa toisen, jos joku sattuu sitä kysymään. Hänen mukaansa kirjailijan sitouttaminen markkinointiin on yksi menestystekijä. Kirjailija tuntee lukijansa. Hän on avainasemassa tässäkin. Tulevaan kirjaansa kannattaa kirjailijan viitatata esiintyessään erilaisilla foorumeilla tai tapahtumissa
Samaa, jota itse olen toitottanut jatkuvasti kirjailijoille, sanoo myös Tulisalo: kirjan takakannen teksti on ratkaisevassa asemassa käytännön myyntielämässä. Etukansi herättää huomion, jolloin se otetaan käteen, mutta takakansi on se, joka myy. Tässä tuli ihan äsken oiva esimerkki romaanista, jonka ilmoitin kirjastovälitykselle. "Onko tämä jokin uskonnollinen kirja vai elämäntaidonopas? Kenelle tämä on tarkoitettu?" olivat kysymykset. Tekstin oli tehnyt kirjailija, kuten meillä aina, sillä heillä on mielessään kirjansa pienimmätkin nyanssit ja voivat tekstin tiivistää koukuttavaksi ja lukemista innostavaksi. Minä muutin sen tekstin kirjastovälitykselle. Kirja kertoo väestön liikakasvusta, tämä kirja sijoittuu Lontooseen. Päättävät elimet toteavat, että ruoka ei riitä, palveluja ei pystytä tuottamaan, asuntoja ei ole, tilanne on sietämtön. Silloin tehdään päätös, että kaikki 58- vuotiaat joutuvat luopumaan elämästään, jotta nuoremmille on tilaa. Ihmiset piiloutuvat ja pakenevat, on väkivaltaa ja pelkoa. Kirja on todella HYVÄ, mutta nyt tuo teksti, joka ehti levitä tukkujen kautta nettikirjakaupoihin yms. saattaa olla ongelma.Eli kyse on äärimmäisen jännittävästä kirjasta, mutta tekstin perusteella sisäänostaja oli mieltänyt kirjan elämäntaidon oppaaksi.
Tästä siis opimme, että lyhyt napakka teksti takakanteen, mutta sellainen, että se koukuttaa lukijaa sen verran, että se johdattaa joko osto- tai lainauspäätökseen.
Tulisalo toteaa, että kirjan mainontaa on tutkittu ja sen vaikutus on yleensä välillinen. Kuluttajat mainitsevat ostopäätöksen syntyneen lehtijutun, luennon, muun esiintymisen tai kirjakauppakäynnin perusteella. Mainonnan avulla ei saada aikaan suurta kysyntää. Jotakin mielenkiintoa herättävää on oltava olemassa jo aikaisemmin, mitä se jokin kirjassa sitten onkaan. Eli tässäkin korostuu kirjailijan oma rooli aktiivina esiintyjänä/osanottajana ainakin oman paikkakuntansa tapahtumissa.


Ja nyt ei kun lumiukkoja tekemään! Laitetaan sen musta suu hymyilemään.

Eija

AJATUSVYÖRYN UHRI

Päivä on pidentynyt kukonaskelin, iltaan riittää valoa ja sisällä istujakin ehtii lenkille. Itse olen joutunut päivittämään rutiinejani, koska muutaman kuukauden työttömänä ollut poika sai vähäksi aikaa ajokeikkoja Norjaan ja isoa dogoa ei voi viedä mihinkään hoitolaan. Niinpä vasikan kokoinen Urkki-koira asustaa taas arkipäivät meillä. Eihän siinä mitään ongelmaa sinänsä ole, mutta kun on omatkin koirat, ja äksy Espanjan löytökoira tykkää huonoa, kun sen reviirille tullaan. Kolmea koiraa ei voi ulkoiluttaa yhtä aikaa, Urkki on vietävä lenkille myöhään illalla tai aamuhämärissä ja puurrettava jalat kipeinä pitkin pehmeitä moottorikelkan jälkiä metsässä. Koira ei ole vihainen, mutta se ei siedä, että joku toinen koira alkaa lähestyä sitä (tai minuako?) ja jos se vielä haukkuu, niin silloin on oksat pois. Sellaisia voimia ei minun hauiksistani löydy, että kykenisin pitelemään koiraa. Olen pari kertaa raahautunut sen perässä, kerran mustassa Espanjan yössä, kun olin pitävinäni remmistä iltapissalle viedessäni, vaan heikko lenkki oli kevyt otteeni ja kun pusikossa hiippaili naapurin kaltoin kohdeltu koira etsimässä Urkin ja Maran luita, niin Urkki oli koiran luona kuin salama. Onneksi painoi vain isolla tassullaan koiraa maahan ja sain tilanteen joten kuten hallintaani. Tosin vähän matkaa pitkin tannerta mahallani matkaten. Onneksi oli ruohoa alla.

Totta kai tähän soppaan iski flunssa. Yskää, niiskutusta, nivelkipuja, kuumetta, sitähän se nyt on ollut aika monella muullakin. Polvia heikottaa ja pää on täynnä moskaa, mutta yhden sairaspäivän jälkeen kokosin itseni ja vein aamunkoitteessa Urkin ulos, join litran kuumaa mehua ja makasin reporankana sohvalla, terästäydyin ja otin kaksikon häkistään, päästin ne irti metsän reunassa ja annoin niiden juosta omia aikojaan. Ja joku ihmettelee varmaan, miksei mieheni sitten hoida noita koiria. Voi, kun se on paljon kipeämpi kuin minä. On ollut ja on edelleen. Jokusen sähköpostin jaksoin sitten sen päivän aikana hoidella eikä kovin kummoinen ole olotila vieläkään. Eihän tässä jouda sairastamaan! Kahden kirjan oikoluku on nyt hieman jäljessä aikataulusta, mutta käsikirjoitusten ruuhkaa ovat onneksi äärettömän ystävälliset henkilöt purkaneet, josta lämpimät kiitokset heille.

Kolmen viikon Espanjan reissu selvensi minulle eräitä asioita, koska jouduin painiskelmaan ajatusteni kanssa työvälineen hajottua juuri ennen lähtöä. Niinpä loma oli todellinen pakkoloma, johon hieman enemmän kaipasin tekemistä. Talvella pikkukaupunki on hiljainen ja naapuritkin ties missä. Olin varautunut lukemaan käsikirjoituksia ja muokkaamaan tekstiä, mutta mitään ei voinut tehdä, kun lähtöä edeltävänä iltana joukko asioita sanoi työsuhteensa irti. Silloin alkoivat aivotkin jauhaa mietteitä, jotka ovat silloin tällöin yrittäneet tässä työruuhkassa esiin. Nyt ne pääsivät valloilleen, kun ei ollut mitään millä peittää ajatusten vyöry.
Olen tehnyt neljä vuotta rankasti töitä, usein myös iltaisin ja viikonloppuisin, olen koettanut etsiä yritykselleni paikkaa kirjojen maailmassa ja kai siinä jotenkin onnistunutkin, koska yhä valmiimpia ja parempia aiemmin julkaisseiden kirjailijoiden käskirjoituksia olen tälle talvelle saanut ottaa vastaan ja lukea. Mutta työ on ollut kovaa, raskasta ja välillä hermojakin rassaavaa. Oma aika on jäänyt aivan liian vähiin ja sekin on ollut siivousta ja suorittamista.
Monet käsikirjoituksia lähettävät, jotka ovat meillä julkaisseet aiemmin, tiedustelevat aikataulua ja kuulostavat pettyneeltä, kun kerron, että syksykin on jo täynnä eikä nyt tuota suunniteltua määrää ylitetä, ellen sitten onnistu hankkimaan työvoimaa, jonka palkkavaatimuksen pystyn täyttämään. Eikä aiemmin julkaistu kirja ole tae uuden kirjan julkaisemiselle. Ainoa tae on, että kirja on tarpeeksi hyvä ja että edellistä kirjaa on myyty kohtuullisesti. Olen mitoittanut syksyn niin, että saan itselleni vapaa-aikaa, en istu enää koneen ääressä iltaisin ja viikonloppuisin. Sydänparka kun on antanut merkkejä liiasta paineesta, joten on valittava ja valinta on helppo. Elänhän muutoinkin tahdistimen kanssa.

Me kemiläiset kirjailijat (käytämme nimeä Kemin prosaistit)touhuamme nyt lehdistö- ja julkistamistilaisuutta saatuamme maailmalle viime kesän jatkokertomuksen kirjan kansien väliin. Ideamme oli, että esittelemme jokainen osallistuja itsemme kirjassa, joten voimme käyttää sitä vaikka käyntikorttina tai mainoslahjana. Lisäksi aihe, josta kirjoitimme on oikeastaan juuri nyt entistä enemmän ajankohtainen. Kertomuksemme tuo selvästi esiin sen, miten voi käydä, kun kuntaselvitysmies Urho Lillukka tuli Kemiin ja ryhtyi kaavailemaan kuntaliittymiä. Tuliko niitä sitten? Jos tarinan nimi on Konsultin kompurointi Lapin emiiriksi, niin ehkä siinä on jotain suuntaa antavaa. Lukekaa, älkää tukehtuko kuitenkaan pullaan, niin kuin eräälle meinasi käydä.

Hyviä hiihtoretkiä!

Eija

Uutta vuotta

Tammikuu on ehtinyt puoleen väliin. Aika joulusta tähän hetkeen on ollut työtä vuorotta. Jostain kumman syystä olen tilitellyt muutaman euron kirjailijapalkkiota, vaikka sopimuksessa lukee, että vasta kun kertymä on n. 50 euroa. Vaikka minulla on hieno palkanlaskentaohjelma, vaatii työ kuitenkin sen, että tarkistan kirjatilin. Vertaan laskutusohjelmamme tuottamaan informaatioon sekä Kustannustaidon raportteihin. Ajatta ei mitään tee. Ja kun tarkistat 58 kappaletta tilityksiä, jotta ne olisivat oikein, ennen kuin ne päästää käsistään ja lähettää verottajalle, on siinä kulunut rutkasti aikaa. Niinpä - nyt tästä alkaen ryhdyn noudattaamaan useimpien muiden käyttämää tilitysrajaa. Älkää huolehtiko, kyllä ne rahat sieltä joskus tulevat. Itse sain esimerkiksi tilityksiä eräältä kustantajalta vuosilta 2009, 2010 ja 2011, kun kertymä oli ylittänyt 70 euron rajan. (Kirjat on kirjoitettu vuonna viis.) Näköjään sitten vanhojakin kirjojani on joku kappale vielä myyty. Ja mikäs sen mukavampaa.

Kun toiset ovat pidelleet joululomia ja pekkasia, minä olen tehnyt töitä niin, että selkänahka on karrella. Siksi hyvät ystävät, pakenen jälleen pariksi viikoksi ennen kevään suurta sesonkia, Espanjaan (21.1 -8.2). Vastailen posteihin, kunhan ennätän ja ehdin nettibaariin. Sanovat, että on ollut kuivaa ja maanviljelijät ovat hädissään. Sateita toivotaan kovasti, mutta minä toivon, että ne sateet tulisivat yöllä ja saisin ulkoilla ja lenkkeillä sydämeni kyllyydestä koko tuon ajan.

Sain käsiini kirjan nimeltä Kustantajan käsikirja. Lukea en sitä vielä ole ehtinyt, mutta hieman selailla tietysti. Kirja avautui somasti kohdasta Kustannuspäätös; 33 väitettä kustantamisesta (Harri Haanpää). Kustantajaa hän vertaa portinvartijaan, joka joko hyväksyy tai hylkää asiakkaan. Hän kirjoittaa, että meillä julkaistaan liikaa kirjoja, mitäänsanomattomia, laiskasti ajateltuja, kenellekään kelpaamattomia, joilla ei ole mitään annettavaa muille kuin niiden kirjoittajille, heidän egoilleen, kirjoja jotka ovat romaanin oloisia tai runokokoelman näköisiä, mutta jätettä jo syntyessään.
Haanpää sanoo myös, että kustannuspäätöksiä ei pidä tehdä kadulla sattumalta kohdatessa, dullassa, fyllassa, muistotilaisuuksissa, pulla suussa, tilaisuuksissa joissa menee muisti. Tekstin pitää ratkaista, ei tekstin ympäri- ynnä pyörryksiinpuhumisen taito. (Allekirjoitan tämän varoituksen, sillä näitä puhujia ja kerjääjiä riittää ja ovat valitettavan usein jonkinlaisiksi tutuiksi itsensä luokittelevia: minulla on kuule hieno kirja, edellistä, jonka itse kustansin olen myynyt viisikymmentä, että etkö sinä vuorostasi, ettei minun tarvitse kaikkea hommaa hoitaa? Ja sitten katsotaan niin hellyttävästi silmiin, että...)
Haanpää jatkaa, että kustantajan osa on hylkääjän osa. Hänen osansa on murskata ihmisten haaveet.Hän on oikeassa. Kaikkea ei tehdä, vaikka tahtoisi ja on pakko sanoa ei kiitos.
Aleksi Siltala taas antaa lukijalle ohjeen, ettei pidä arvioida vain tarjottua käsikirjoitusta, vaan myös kirjailijaa. Millainen hän on, onko hän yhteistyökykyinen ja kuinka vakavasti hän suhtautuu työhönsä.
Hyviä neuvoja näyttää tuo kirja olevan täynnä, kunhan vain muistaisi päätöksiä tehdessään jotkutkaan niistä. Painostusta olen kokenut, ja virheitä, joita alun alken tein, en tee enää. Hylätty kirja ei välttämättä ole sen huonompi kuin hyväksyttykään, mutta kenties se ei sovi meille, tai esim. kuluvan sesongin ohjelma on jo täysi, kenties vaistoan jotain vaatimuksia taustalla, joita en kykene tulevaisuudessa täyttämään ja toivon hylkäämisen johtavan kirjoittajan jonkin toisen, hänelle sopivamman kustantajan luo.
Mutta aika usein ainoa työkaluni on se, että kirja imaisee minut ensimmäisiltä sivuilta mukaansa, jonka haluan lukea loppuun saakka pitkästymättä. Kun näin tapahtuu, en pyörittele päätöstäni sen enempää vaan soitan kirjailijalle keskustellakseni hänen kanssaan sopimuksesta.

Kirjallinen keväämme on pyörähtänyt käyntiin ja syksyä rakennetaan kovaa vauhtia. Suurin osa syksyn kirjoista onkin jo valittu ja sen jälkeen on mietinnässä jo seuraava kevät. Se mitä se tuo tullessaan, on kysymysmerkki. Olkaamme avomia ja uteliaita.

Ehkäpä nyt on aika lähteä hiihtolenkille, on niin valkeaa ja kaunista.

Hyviä hiihtokelejä jokaiselle!