Tammikuun tarinoita

Vietin mukavan viikon Teneriffalla, sellaisen perheen pakottaman äkkilähdön. Ajeltiin yli Teiden Puerto la Cruzista los Americansiin tuttuja tapaamaan, poikettiin pikavisiitillä Corte Inglesin tavaratalossa, jossa pikkumiestä kiinnostivat paidat McQueen-kuvilla, vaan espanjalaiset 2-3 vuotiaan koot eivät mahtuneet ja isompia ei enää ollut. Mutrusuu vaihtui pian hymyksi - Mikki Hiirikin kelpasi. Mummu halusi kirjaosastolle, mutta kauaa ei siellä saanut tonkia, kun muut päättivät, että ulos ja vähän äkkiä. Mitä niillä espanjakielisillä tekee... No lukee, tai ainakin yrittää, jos vain sallitaan. Se ilo meni ohi suun.
Yhden ohuen pokkarin ostin kuitenkin myöhemmin tallustellessani pitkin Puerto de la Cruzin katuja. Katsotaan, milloin siitä viimeisen sivun saan tavatuksi ja tajusinko siitä yhtään mitään.
Loma oli antoisa siksikin, että kaupungista ei löytynyt ainoatakaan nettikahvilaa. Varmaan niitä jossain on, mutta ei siten kuin olen tottunut Espanjasta niitä löytämään. Hotellin nettiä käytin yhden kerran, koska hinta oli melkoinen: 1 euro per 10 minuuttia. Kokeilkaa vastata pariin tärkeään viestiin muutamassa minuutissa. Raha alkaa kulua jo ennen kuin on saanut postin auki. Sitten kun näppäimistöstä puuttuvat meidän skandinaaviset kirjaimemme, niin kirjoittaminenkin on hankalaa ja hidasta. Olin siis pakkolomalla kaikin tavoin tietokoneestakin. Ja se olikin yksi parhaista asioista lomalla. Mutta kun kotona avasin paluutani seuraavana aamuna postini, siellä odotti 142 viestiä, joista tosin pystyin roskapostina poistamaan heti kymmenkunta ja parisenkymmentä näin verkkokauppatilausten vahvistuksiksi. Hätäisimmät olivat lähettäneet kaksi tai kolme viestiä. Tuntuu kuin vastaus pitäisi saada samassa silmänräpäyksessä. Eräs tuttu yrittäjä sanoikin, että lue viestit vain joka toinen päivä. Jos tulipalohätä on, niin osaavat soittaa. Valehtelematta luen ja vastailen posteihin tunnista kahteen joka ainoa päivä ja se on aivan liikaa. En kuitenkaan tiedä, miten rajoittaisin tuota aikaa vähemmäksi. Maanantai meni posteissa ja puolet tiistaistakin ja loppuaika pakatessa kirjoja ja tehdessä laskuja. Ja työhön kun kuuluu niin paljon muutakin ja se muu on se tärkeämpi osa, jota pitäisi ehtiä tehdä. Nyt olen aikataulustani jäljessä tuon lomaviikon. Mutta kunhan Jenina istahtaa taas koneen ääreen hänkin, niin uskon että olemme nopeasti ruodussa.

Loma siis meni hyvin, mutta lentomatka oli kamala. En ikinä enää lennä Tuiflyn koneilla, vaikka muita ei olisi. Mennessä minut pistettiin riville 15 ja poika ja pojanpoika riville 5, mutta pienoisen taistelun jälkeen pääsimme vieretysten kaikki. Tulomatkalla poika oli rivillä 6 paikalla D ja pojanpoika rivillä 6 paikalla C, siis toisella puolella käytävää. Taas mummu metelöi, että ei nyt herranen aika pikkulasta voi noin panna. Olin pyytänyt jo Teneriffan kentällä, että me saamme vierekkäiset penkit. Ei käy, sanoi vihaisen oloinen virkailija. Paikat on arvottu ja lukittu. Lentoemännät sanoivat, että kyllä voi jos haluaa, mutta eivät vaan viitsi vaivautua muutoksiin kentällä. Minä en päässyt perheeni viereen ja sen kyllä kestin, mutta istuin varauloskäytävän kohdalla ja kaikki viisi matkustajaa kääriytyivät viltteihin, koska olimme umpijäässä. Paikalla veti kuin hatarassa mökissä. Hirvittävä kärsimys palella 6,5 tuntia. Ennen sitä todella tympääntynyt naisvirkailija turvatarkastuksessa vaati nähtäväksi kansainvälistä tahdistinkorttiani (koko aikana ensimmäistä kertaa), kun ilmotin hänelle, kuten aina Malagassa teen: -Tengo el marcapasos. Se ei käynyt. Kortti, kortti. sanoin, että se korttiperhana on tuolla kassissa toisella puolella tarkastusporttia. No sinne mentiin kuin poliisisaattueessa. Murahti jotain, tuo nainen, ja pääsin menemään.
Ilmoitin heti aamulla Tjäreborgille, että ikinä en tule ostamaan matkaa, jossa lennetään Tuiflyllä. (Ne koneet ovat muuten ahtaitakin, että 180 senttinen mies saa istua polvet suussa, jos edes saa itseään mahtumaan penkkirivien väliin.) Eikä siinä kaikki! Oulussa odottelimme laukkujamme puolitoista tuntia ja eräällä siellä paloi hihat täysin ja hän soitti maapalvelun tj:lle sanoen erittäin selvät sanat. Olisi itse tehnyt mieli kiljua omat mielipiteet sinne sekaan. Henkilökuntapula, hohhoijaa! Yhtä konetta ei saada purettua ja sama kone odottaa ihmiset sisällään, jotta jospa saisi uudet laukut kitusiinsa ja pääsisi lentoon. Kirjoitin kiukkuisen viestin niin Finaviaan kuin ko. maakuljetuksen Oulun vastuuhenkilöllekin. Finaviasta sain ystävällisen vastauksen, että asia käsitellään, sillä valituksia on tullut jo jonkin aikaa runsaasti ja sille tehdäänkin jotain.
Eikä tämäkään riittänyt. Kun olimme yli puolen matkan Kemiin, taaksemme ilmestyi hurjaa vauhtia rekka. Jopa sillä on kiire, tuumasin. Rekka hiljensi, otti taas vauhtia. Alkoi siinä myös pyryttää melko sankasti, joten ajelimme 80-90 välillä. Rekka tunki niin lähelle, että oli takapuskurissa kiinni, rupesin kurkkimaan peilistä, kuka tuo hullu on, kenen rekka. Ei näkynyt rekkaria, kun rekkari oli piilossa puskurimme takana. Kun rekka ei päässyt ohi, kuski löi pitkät päälle ja otti ne pois vasta kun tuli vastaantulija ja taas pitkät päälle. Poika käski soittaa poliisille. Minähän soitin, selitin missä tultiin ja mitä tiellä tapahtuu. Sitten alkoi Simon ohituskaistat ja rekka painalsi ohi. Meillä oli vauhtia silloin 90 km tunnissa. Kas, kas, oululaisen kuljetusliikkeen rekka, nimi löytyi kyljestä. Poika siitä soittamaan kuljetusliikkeeseen ja ihan asiallisesti kysyi onko omistaja itse ratissa. Ei ollut. Siinä sitten kerrottiin, mitä hänen nk. ammattikuljettajansa tien päällä touhuaa. Minulle taas soitti poliisi ja pystyin nyt antamaan lisää tietoja rekasta. Aikoivat koettaa saada jollain kohti moottoritietä kiinni. Toivon, että saivat. Jos autossa oli vanha kiekko, se varmasti oli täysin musta. Liekö koko autossa rajoitinta ollenkaan (niille jotka eivät tiedä - on semmoinen vekotin, että sen yli auto ei kulje ja rekkamiehet puhuvat paljon rajoitinta vasten ajamisesta.)
Hyi hiisi, kun tilanne oli nuo muutamat kymmenet kilometrit pelottava. Tieosuus oli sellainen, että ei siellä oikein mihinkään itse päässyt ja vastaan tuli autoja harvaan tahtiin, niin että rekka ei voinut meitä ohittaa ja kosti sen uhittelemalla takapuskurissa ja pitkillä valoilla. Tuollaisilta joutaisi kortti pois.
Että semmoista tältä reissulta.

Mitä tässä oli kirjallista - kirjallisessa blogissa. Ei sitten niin mitään. Kerran joku kysyi, mistä niitä aiheita oikein tulee. Elävästä elämästä. En takaa, etteikö jossain romaanissani hullu rekkamies survo isolla autollaan pikkuisen sintin alleen, aja ihan littanaksi ja sitten kuvaan tulee rikospoliisi Palosaari, heh... Sitä sopii hyvinkin odottaa.

Odotellaan helmikuuta ja aurinkoa vähän tänne hämäryyteen.

Eija

Ai niin, Espanjassa on satanut niin kauheasti vettä, että vaikka talomme on rinteessä, niin vuokraiseni ilmoitti veden nousseen lattiaviemäristä alakerrassa sisään. Kohta siellä pitää rakentaa arkki ja asua siinä. Että tämäkin vielä.