lauantai 29. tammikuuta 2011

HIHAT HEILUMAAN

Takana on raskas työviikko. Tilinpäätökset saatiin tehtyä, hurja määrä verottajan vaatimia tilityslappuja ja lippuja, deadlineja, jotka on pitänyt potkaista nurkkaan. Rajansa kaikella.
Ihmiset ovat lähestyneet omakustanteilla, joita onkin tilattuna enemmän nyt alkuvuonna kuin viime vuonna yhteensä. Ehkä siihen on syynä se ylimääräinen palvelu, jonka teemme heille samaan hintaan, mitä eivät taida monet omakustanteiden tekijät muualta saada. (Omakustanteet eivät näy meidän sivuillamme. Luin asiasta keskustelupalstaltamme kitkeriä ja tietämättömiä kommentteja. Mutta toki mietin kovastikin sitä, josko lisäisin uuden osion sivuillemme, jossa omakustanteet olisivat esillä, mutta yhteystiedot menevät tekijälle. Meillähän ei omakustanteita varastossamme ole. Näin omakustantajat saisivat hieman näkyvyyttä.) Miksikö, joku kysyy. Siksi että jollakin tässä on elettävä minunkin. Kun joku kirja myy alle sadan, olen harmistunut, jopa vihainen. Minua lähestytään maalaavilla esipuheilla ja luettuani tekstin ja kenties päätettyäni kustantaa sen, en kuule teoksen kansiin saamisen jälkeen inahdustakaan kirjailijasta. Googletettuani en löydän hänen paikkakuntansa lehdistä arvosteluja tai mitään muutakaan. Ehkä siellä on joskus ollut pieni uutinen kirjan ilmestymisestä, jonka me olemme sinne lähettäneet. Niinpä on täysin odotettavissa, että kirjan myynti jää heikoksi. Minä kun en ko. kirjailijaksi voi muuttua enkä mennä kirjastoihin tms. esittäytymään ja vaikkapa julkkareita pitämään. Koko kustantamon viemisessä eteenpäin on täysi työ.
Nappasin alla mainitun, vuonna 2007 julkaistun pätkän jostain netistä. Siinä puhutaan palkasta. Pari viikkoa sitten sain näpäytyksen eräältä henkilöltä: - Hyvähän sinun on, kun hyvä palkka juoksee. Mikä hyvä palkka? Kun saisi edes alan minimipalkan. Onneksi rakoja täyttävät tekijänpalkkiot sekä ihan mukava muutaman satasen potti lainauskorvauksia. Mutta niitähän ei tule, ellei kirjoita, kirjoita ja edelleen kirjoita. Ja siihen minulla ei ole viimeisen vuoden aikana ollut suuria mahdollisuuksia, sillä työtä on tehty aamusta iltaan. Usein viikonloppuisinkin. Onko tämä työ sitten kaiken vaivan arvoista. Joinakin päivinä on, joinakin ei. Mutta eteenpäin on menty ja toivon tästä vuodesta paljon helpompaa kuin aiemmat, koska olen panostanut siihen, että saan yrityksen sellaiseksi, että se nyt pyörisi hieman vähemmällä työllä. Enempää en jaksaisikaan.
”Oli hyvä, kun alin taulukkopalkka sentään viimein nousi yli kahden tuhannen euron. Sen alle ei saisi kenellekään maksaa. Kustannusalalle ei tulla ilman maisterin tutkintoa, mutta korkeasta koulutuksesta huolimatta palkat ovat pienet. Alin taulukkopalkka on viisisataa euroa alle suomalaisten keskipalkan.”

Tämä pätkä taas on Juha Vuorisen sanoja jostain haastattelusta:
"Tosi on, intohimo puuttuu laitostuneilta kustantajilta, ja sen mukana kaikki. Ne kustantavat pääasiassa keitto- ja puutarhakirjoja sekä taaksepäin katselevia henkilökuvia. Tulevaisuuden visiot puuttuvat kokonaan. Pienillä ei taas ole resursseja, ja tosi rankkaa on kustantaa itse. Ei ihme, että kustannusala on kriisissä, vielä pahemmin tietokirjallisuus kuin kaunokirjallisuus."

Ja tämän taas nappasin kirjakauppiaan blogista:
"Hesarin Vallan verkostoon kuuluu kuusi kustantamoa (WSOY, Otava, Gummerus, Tammi, Teos ja Ntamo) ja kaksi kirjakauppaa (Akateeminen ja Suomalainen, täydennettynä S- ja K-ryhmän marketeilla) ja neljä mediaa (tietenkin Hesari itse, Yleisradio, Parnasso ja “naistenlehdet”). Mukana on myös joukko alan järjestöjä (esim. Kirjailijaliitto), rahoittajia (esim. Suomen Kulttuurirahasto) ja palkintoja (esim. Finlandia).
Vallan verkosto kuvaa kirja-alan vallankäyttöä monessa asiassa täysin oikein. Jos kirjaa ei näy Hesarissa, Ylen ohjelmissa, Parnassossa eikä naistenlehdissä, kirjaa ei suurelle yleisölle ole."

Mitä kyseiset pätkät kuvaavat? No, sitä raadollista raatamista, jossa me pienet emme pärjää isoille. Meitä ei ole olemassakaan. Mutta ilman meitä moni hyvä kirja olisi jäänyt tekemättä. Ja miksi moni pienkustantamo, joka porskuttelee matalissa vesissä, jatkaa? Siksi että jotain työtä on kuitenkin tehtävä (tosin vieraalla saisit työehtosopimuksen mukaisen palkan), rakkaudesta kirjoihin. Minulle kirjat ovat olleet aina tärkeitä eikä se mihinkään ole kadonnut.

Mitä minä siis olen tehnyt, halusi eräs utelias viikko sitten tietää, kun kuvitteli minun vähän vilkuilevan käsikirjoituksia tietokoneelta ja vain vastailevan puhelimeen. No, sitä en muista mitä juuri silloin, mutta tällä viikolla selvitettiin tilinpäätökset, kirjailijoitten palkkioilmoitukset verottajalle, taitettiin pari kohta ulos tulevaa kirjaa, suunniteltiin kansia, taitettiin pari runokirjaa omakustantajille, korjailtiin erästä julkaistavaa tekstiä, pakattiin ja laskuttiin kirjoja, kyseltiin painotarjouksia Latviaa myöten, muutama tunti vietettiin sairaalassa, josta suurin osa odottamista, jotta mittaavat sydämentahdistimen, maksettiin laskuja ja suunniteltiin seuraavaa työjärjestystä Jeninan kanssa ja vastailtiin siihen sähköpostitulvaan, joka minut on tavoittanut. Tiistaina istuin ensin kokouksessa, jossa kemiläiskirjailijat ryhtyvät laatimaan jatkokertomusta erääseen lehteen ja siitä jatkoin bailatinoon. Seuraavana päivänä harrastin puolitoista tuntia espanjaa kansanopistossa. Noina kahtena päivänä en ennättänyt lenkille. Ei minua työnpaljous haittaa, en osaa edes olla yhdessä kohti kovin kauaa, mutta kun toisinaan joka puolelta alkavat deadlinet tulla vastaan ja jos ei muuta niin soitetaan ja kysytään, joko olet lukenut... miksi ei... mitä teen, että saan julki... Silloin käyrä nousee. Mutta sitten taas - joku kiva ihminen kirjoittaa lyhyen viestin tai tekstaa tai saan yllätystilauksen kirjalle, jonka luulin jo lähes kuolleen... Ollaan taas tasapainossa.
Eilen illalla eräs henkilö soitti vähää vaille seitsemän illalla ja kyseli käsikirjoituksensa lukemista. Se on saapunut meille 10.1, joten odottaa sopii, että ehdin lukea sen kenties huhtikuussa. Tosin rupesi sen verran tympimään, että ajattelin kysäistä eräiltä esilukijoiltani, ottaisivatko luettavakseen. Minä olen nimittäin tämän tekstin osalta nyt puolueellinen enkä taatusti osaa tarkastella sitä objektiivisesti. Tekstillä on tarinansa: sain sen jo ajat sitten ja koska vastaan ystävällisesti kaikille silloinkin, kun sanon kiitos ei, niin tämä tuli korjattuna takaisin. En muista enää alkuperäistä tekstiä, mutta minulla on hämärä mielikuva siitä, että olin kirjoittanut jotain tähän tyyliin:... sinulla on varmasti lahjoja kirjoittaa, mutta tämä teksti ei yllä vielä sille tasolle, että... Henkilö soittikin minulle ja kyseli, mikä siinä on pielessä, soitti toisenkin kerran ja kertoi, että on ryhtynyt korjaamaan sitä, soitti kolmannen kerran ja sanoi, että nyt se on valmis ja hän laittaA sen meille ja että hän aikoo tarjota sitä myös elokuvakäsikirjoituksesi. Hupsis!

No tähän on hyvä lopettaa. Ryhdyn vielä kerran tarkistamaan oman tekstini, sillä sekin on saatava painoon ja sitten imurin kanssa heilumaan.

Lauantaiterveisin

Eija

keskiviikko 19. tammikuuta 2011

Tammikuun tarinoita

Vietin mukavan viikon Teneriffalla, sellaisen perheen pakottaman äkkilähdön. Ajeltiin yli Teiden Puerto la Cruzista los Americansiin tuttuja tapaamaan, poikettiin pikavisiitillä Corte Inglesin tavaratalossa, jossa pikkumiestä kiinnostivat paidat McQueen-kuvilla, vaan espanjalaiset 2-3 vuotiaan koot eivät mahtuneet ja isompia ei enää ollut. Mutrusuu vaihtui pian hymyksi - Mikki Hiirikin kelpasi. Mummu halusi kirjaosastolle, mutta kauaa ei siellä saanut tonkia, kun muut päättivät, että ulos ja vähän äkkiä. Mitä niillä espanjakielisillä tekee... No lukee, tai ainakin yrittää, jos vain sallitaan. Se ilo meni ohi suun.
Yhden ohuen pokkarin ostin kuitenkin myöhemmin tallustellessani pitkin Puerto de la Cruzin katuja. Katsotaan, milloin siitä viimeisen sivun saan tavatuksi ja tajusinko siitä yhtään mitään.
Loma oli antoisa siksikin, että kaupungista ei löytynyt ainoatakaan nettikahvilaa. Varmaan niitä jossain on, mutta ei siten kuin olen tottunut Espanjasta niitä löytämään. Hotellin nettiä käytin yhden kerran, koska hinta oli melkoinen: 1 euro per 10 minuuttia. Kokeilkaa vastata pariin tärkeään viestiin muutamassa minuutissa. Raha alkaa kulua jo ennen kuin on saanut postin auki. Sitten kun näppäimistöstä puuttuvat meidän skandinaaviset kirjaimemme, niin kirjoittaminenkin on hankalaa ja hidasta. Olin siis pakkolomalla kaikin tavoin tietokoneestakin. Ja se olikin yksi parhaista asioista lomalla. Mutta kun kotona avasin paluutani seuraavana aamuna postini, siellä odotti 142 viestiä, joista tosin pystyin roskapostina poistamaan heti kymmenkunta ja parisenkymmentä näin verkkokauppatilausten vahvistuksiksi. Hätäisimmät olivat lähettäneet kaksi tai kolme viestiä. Tuntuu kuin vastaus pitäisi saada samassa silmänräpäyksessä. Eräs tuttu yrittäjä sanoikin, että lue viestit vain joka toinen päivä. Jos tulipalohätä on, niin osaavat soittaa. Valehtelematta luen ja vastailen posteihin tunnista kahteen joka ainoa päivä ja se on aivan liikaa. En kuitenkaan tiedä, miten rajoittaisin tuota aikaa vähemmäksi. Maanantai meni posteissa ja puolet tiistaistakin ja loppuaika pakatessa kirjoja ja tehdessä laskuja. Ja työhön kun kuuluu niin paljon muutakin ja se muu on se tärkeämpi osa, jota pitäisi ehtiä tehdä. Nyt olen aikataulustani jäljessä tuon lomaviikon. Mutta kunhan Jenina istahtaa taas koneen ääreen hänkin, niin uskon että olemme nopeasti ruodussa.

Loma siis meni hyvin, mutta lentomatka oli kamala. En ikinä enää lennä Tuiflyn koneilla, vaikka muita ei olisi. Mennessä minut pistettiin riville 15 ja poika ja pojanpoika riville 5, mutta pienoisen taistelun jälkeen pääsimme vieretysten kaikki. Tulomatkalla poika oli rivillä 6 paikalla D ja pojanpoika rivillä 6 paikalla C, siis toisella puolella käytävää. Taas mummu metelöi, että ei nyt herranen aika pikkulasta voi noin panna. Olin pyytänyt jo Teneriffan kentällä, että me saamme vierekkäiset penkit. Ei käy, sanoi vihaisen oloinen virkailija. Paikat on arvottu ja lukittu. Lentoemännät sanoivat, että kyllä voi jos haluaa, mutta eivät vaan viitsi vaivautua muutoksiin kentällä. Minä en päässyt perheeni viereen ja sen kyllä kestin, mutta istuin varauloskäytävän kohdalla ja kaikki viisi matkustajaa kääriytyivät viltteihin, koska olimme umpijäässä. Paikalla veti kuin hatarassa mökissä. Hirvittävä kärsimys palella 6,5 tuntia. Ennen sitä todella tympääntynyt naisvirkailija turvatarkastuksessa vaati nähtäväksi kansainvälistä tahdistinkorttiani (koko aikana ensimmäistä kertaa), kun ilmotin hänelle, kuten aina Malagassa teen: -Tengo el marcapasos. Se ei käynyt. Kortti, kortti. sanoin, että se korttiperhana on tuolla kassissa toisella puolella tarkastusporttia. No sinne mentiin kuin poliisisaattueessa. Murahti jotain, tuo nainen, ja pääsin menemään.
Ilmoitin heti aamulla Tjäreborgille, että ikinä en tule ostamaan matkaa, jossa lennetään Tuiflyllä. (Ne koneet ovat muuten ahtaitakin, että 180 senttinen mies saa istua polvet suussa, jos edes saa itseään mahtumaan penkkirivien väliin.) Eikä siinä kaikki! Oulussa odottelimme laukkujamme puolitoista tuntia ja eräällä siellä paloi hihat täysin ja hän soitti maapalvelun tj:lle sanoen erittäin selvät sanat. Olisi itse tehnyt mieli kiljua omat mielipiteet sinne sekaan. Henkilökuntapula, hohhoijaa! Yhtä konetta ei saada purettua ja sama kone odottaa ihmiset sisällään, jotta jospa saisi uudet laukut kitusiinsa ja pääsisi lentoon. Kirjoitin kiukkuisen viestin niin Finaviaan kuin ko. maakuljetuksen Oulun vastuuhenkilöllekin. Finaviasta sain ystävällisen vastauksen, että asia käsitellään, sillä valituksia on tullut jo jonkin aikaa runsaasti ja sille tehdäänkin jotain.
Eikä tämäkään riittänyt. Kun olimme yli puolen matkan Kemiin, taaksemme ilmestyi hurjaa vauhtia rekka. Jopa sillä on kiire, tuumasin. Rekka hiljensi, otti taas vauhtia. Alkoi siinä myös pyryttää melko sankasti, joten ajelimme 80-90 välillä. Rekka tunki niin lähelle, että oli takapuskurissa kiinni, rupesin kurkkimaan peilistä, kuka tuo hullu on, kenen rekka. Ei näkynyt rekkaria, kun rekkari oli piilossa puskurimme takana. Kun rekka ei päässyt ohi, kuski löi pitkät päälle ja otti ne pois vasta kun tuli vastaantulija ja taas pitkät päälle. Poika käski soittaa poliisille. Minähän soitin, selitin missä tultiin ja mitä tiellä tapahtuu. Sitten alkoi Simon ohituskaistat ja rekka painalsi ohi. Meillä oli vauhtia silloin 90 km tunnissa. Kas, kas, oululaisen kuljetusliikkeen rekka, nimi löytyi kyljestä. Poika siitä soittamaan kuljetusliikkeeseen ja ihan asiallisesti kysyi onko omistaja itse ratissa. Ei ollut. Siinä sitten kerrottiin, mitä hänen nk. ammattikuljettajansa tien päällä touhuaa. Minulle taas soitti poliisi ja pystyin nyt antamaan lisää tietoja rekasta. Aikoivat koettaa saada jollain kohti moottoritietä kiinni. Toivon, että saivat. Jos autossa oli vanha kiekko, se varmasti oli täysin musta. Liekö koko autossa rajoitinta ollenkaan (niille jotka eivät tiedä - on semmoinen vekotin, että sen yli auto ei kulje ja rekkamiehet puhuvat paljon rajoitinta vasten ajamisesta.)
Hyi hiisi, kun tilanne oli nuo muutamat kymmenet kilometrit pelottava. Tieosuus oli sellainen, että ei siellä oikein mihinkään itse päässyt ja vastaan tuli autoja harvaan tahtiin, niin että rekka ei voinut meitä ohittaa ja kosti sen uhittelemalla takapuskurissa ja pitkillä valoilla. Tuollaisilta joutaisi kortti pois.
Että semmoista tältä reissulta.

Mitä tässä oli kirjallista - kirjallisessa blogissa. Ei sitten niin mitään. Kerran joku kysyi, mistä niitä aiheita oikein tulee. Elävästä elämästä. En takaa, etteikö jossain romaanissani hullu rekkamies survo isolla autollaan pikkuisen sintin alleen, aja ihan littanaksi ja sitten kuvaan tulee rikospoliisi Palosaari, heh... Sitä sopii hyvinkin odottaa.

Odotellaan helmikuuta ja aurinkoa vähän tänne hämäryyteen.

Eija

Ai niin, Espanjassa on satanut niin kauheasti vettä, että vaikka talomme on rinteessä, niin vuokraiseni ilmoitti veden nousseen lattiaviemäristä alakerrassa sisään. Kohta siellä pitää rakentaa arkki ja asua siinä. Että tämäkin vielä.

lauantai 1. tammikuuta 2011

HYVÄÄ UUTTA VUOTTA 2011

Se on sitten uusi vuosi ja uudet asiat, niinhän tavataan sanoa. Ehkä arki on kuitenkin ihan samaa kuin viime vuonnakin. Viime yö meni valvoessa - ei vapaaehtoisesti, vaan pakolla. Nukahdin yhdentoista aikoihin rättiväsyneenä ja heräsin sarjatuleen vähän yli kaksitoista. Sitä sitten jatkui puoli kahteen yhden naapurin juhliessa oikein kunnolla. Viimeiset pikkupaukut tulivat vähän jälkeen puoli kahden. Nukkua ei voinut, sillä koira ramppasi yläkerrasta alakertaan, alakerrasta yläkertaan, välillä tunki kuonoaan kainaloon, välillä yritti huokaillen tapailla unta perimmäisessä nurkassa. Tämä on jokavuotinen riesa.Huonona nukkujana ei sitten uni tullut minullekaan kuin joskus kolmen jälkeen ja nyt on ilman omaa syytä nuutunut ja elähtänyt olo. Olin aikonut pyhittää omalle kirjoittamiselleni nämä pyhät, mutta en jaksa keskittyä sellaiseen. Mieli askarteli yöllä valvoessa kyllä kaikenlaisen materiaalin parissa, päällimmäisin niistä oli, että ensi vuonna hankin jonkun vanhan ajopelin, josta on äänenvaimentimet rikki ja menen pöristelmään aamu kuudelta himopaukuttujan portin pieleen. Jokin laki tai asetus pitäisi tulla, että naapureiden unta ei saa häiritä, olkoonkin vuoden vaihde.

Viime vuosi oli värikäs kirjojemme osalta. Jokunen kirja meni oikein mukavasti, mutta muutama pohjanoteerauskin oli, mikä johtuu oman analyysini mukaan siitä, että julkaisemisen jälkeen kirjailija ei pitänyt julkkareita, ei ollut yhteydessä oman paikkakuntansa lehtiin (vaikka meiltä pohjustetaan lähettämällä tiedotteet), yhtään kirjaa he eivät itse myyneet, saati että olisivat ohjanneet tuttavat verkkokauppaan -johon monet sukukuntansa ohjaavatkin, kun eivät itse halua kirjaa myydä (kokevat sen hankalaksi). Olen sanonut ja sanon vielä kerran, että me emme tavoita lähipiiriä, joka on eräs kaikkein tärkeimmistä asiakaskunnista tavalliselle kirjailijalle. Se reviiri on tavalla tai toisella kirjailijan hoidettava. Kirjailijan on siis pidettävä hieman "ääntä" itsestään, muutoin niin hänen kuin meidänkin työ on ollut aivan yhtä tyhjän kanssa. Myöskin aika monen kirjan kappalemääräiset myynnit olivat eri luokkaa kuin edellisenä vuonna ja se johtuu kirjastojen määrän supistumisesta ja kirjastojen määrärahojen supistumisesta, koska kirjastot ovat suurin asiakaskuntamme. Nyt jos valtiovalta vielä lykkää uuden veronkorotuksen, niin se alkaa olla jo sietämätön yhtälö monelle pienkustantajalle. Hintaa pitää hilata edelleenkin ylöspäin ja pienkustantamojen kirjat ovat muutoinkin kalliimpia verrattuna isojen kustantamojen kirjoihin. Tämähän johtuu yksinomaan pienistä painoksista.

Tulevaan kevääseen sijoittuu uutta ja monipuolista tarjontaa: Kolme ilmestyvistä kirjoista on kevyttä huumoria ja ensimmäinen niistä on jo lähtenyt painoon. Rikoksia ratkovat allekirjoittaneen lisäksi, Katajiston Janne sekä Pynnösen Aarnen appi rovasti Olavi Lähteenmäki kuin myös Pekka Vähäkuopus lastenkirjassaan (salapoliisitarina), fantasiamaailmassa eletään Jonna Ristimäen nuorten romaanissa kuin myös Santeri Viljakaisen toisessa Hayden Wulfe-romaanissa, Petri Isoniemen vampyyrikirjassa sekä Manu Mäkisen Abyssus I-teoksessa, joka on ehkä enemmänkin scifiä. Sadut sattuivat jostain syystä pääsemään sydämeeni ja niitä tulikin valituksi useita: Pikkupeikko jatkaa seikkailujaan, samoin Niiki ja Alvari, Nella Koskell on kirjoittanut kauniin prinsessasadun ja kemiläiseltä Saara Heikkiseltä julkaisemme kokoelman loruja ja satuja, joista osa on lapsille jo tuttuja mm. Pikku Kakkosesta. Valikoimassa pitäisi olla siis lukemista moneen makuun. Toivottavasti käytte vaikkapa kirjastossanne niitä sitten kyselemässä ja tutustumassa niihin.

Kiitos kaikille joluviestien ja korttien lähettäjille ja erityiskiitos Nellalle kauniista taulusta, joka paketista putkahti esiin.

Oikein hyvää alkavaa vuotta 2011, olkoon se kaikille onnellinen ja tuokoon paljon hyviä hetkiä Nordbooksin kirjojen parissa.