Istun tyhjän ruudun ääressä ja mietin, mitä kirjoittaisin. Pää on tyhjä, niin kuin monesti, kun alkaa uuden romaanin. Asia on kirkkaana mielessä, mutta ruutu tuijottaa ilkkuvana valkoisena läiskänä ja vaatii keksimään edes jotain.
Voi, asiaahan olisi, mutta kaikesta ei ole tarpeen kirjoittaa. Odottelen koneen lähtöä, istumista sen uumeniin, kolmen tunnin ajan tappoa Helsnki-Vantaalla ja siitä sitten se Malagaan. Illalla keräsin matkalaukkuun vähän vaatetta, pari kirjaa varmuuden vuoksi sekä e-lukulaitteen, jonka olen ahtanut täyteen käsikirjoituksia. Niistä on tarkoitus puolentoista viikon aikana saada luettua useampia. Katsotaan miten käy. Jos puutarha rehottaa ja päivänsinet ovat vallanneet appelsiinipuut, pitäkää peukkuja, että en tule kipsattuna takaisin. Ne kauniit liaanit, joita meillä koristekasveina kasvatetaan ovat Espanjassa rikkaruohoja, jotka tappavat puut kietoutuessaan tiiviisti niiden ympärille. Alhaalla pengermällä on viidakko paksuja ruokoja, jotka hiljalleen koettavat nousta ylemmäs ja niiden kanssa saa heilua tunnin jos toisenkin. Aiemmin se ei ollut iso ongelma, kun itse oltiin paljon paikan päällä ja silloin tällöin napsaisi vaikka puutarhasaksilla metriset alut poikki, mutta tuksin vuokralaiseni on moiseen vaivautunut.Niinpä ruo´ot ovat puutuneet ja tarvitsevat jämerämpiä aseita kuin puutarhasakset.
Jotenkin kauhulla odotan seuraavaa aamua, kun aurinko nousee ja näen kaiken. Viimeksi meni viikko, ennen kuin puutarha oli saatu edes jonkinlaiseen kuntoon. Toivon vaan, että joku kiinteistövälittäjä löytäisi ostajan tai jonkun, joka vaikka vaihtaisi pienempään, ettei tarvitsisi Tarzania leikkiä. Mutta maaseutuasunnon, fincan myyminen ei ole ihan niin helppoa kuin kerrostalohuoneiston.
Mutta jotta ei olisi pelkkää valitusta, paistaahan siellä aurinko edelleen kesäisesti ja on lämmin.
Meillä ovat syksyn kirjat osin ilmestyneet ja osa odottaa painossa ja ihan viimeiset ovat viittä vaille valmiina lähtemään painoon. Kauhukertomukset näyttävät olevan tämän syksyn hitti - ainakin meillä, sillä kummallista kyllä, nämä kummitustarinat ovat saaneet lukijat liikkeelle. Hyvä niin. Nella Koskellin kirjasta on keskustelua sivuilla, samoin Bagdad sai lukijat sanomaan mielipiteensä. Muistakaa, että erittäin mielenkiintoisen lukukokemuksen tarjoaa myös Toni Ahon Samuel, josta olisi mukava saada lukijoidenkin kommentteja.
Sateisesta Kemistä
Eija
tiistai 31. elokuuta 2010
keskiviikko 18. elokuuta 2010
EHTII, KUN TAHTOO
... sanoi tässä äsken eräs. Vaan kun ei ole siipiä selässä eikä F1:stä alla, vaikka siitä tuskin apua olisi, kun aika menee tietokoneen näppäimistöllä. Muistitaulu ja näyttöpäätten reunat pursuavat taas keltaisia ja punaisia lappuja, sähköposti huokailee, päästä minut tästä pahasta, lue jo nuo viestit. Ja minä tyttö lähdin sitten metsään, kun en enää jaksanut. Messuilla meni ajomatkoineen reilut yksitoista tuntia, edessä odottivat tekemättömät työt, joita lienee vieläkin tekemättä. Onneksi Jenina koputtelee välillä pääkoppaani, jotta asiat loksahtaisivat sielläkin johonkin arkistoon, vaan ei sentään unohduksiin.
Minä sitten suutuin - ehtii, jos tahtoo. Himputti soikoon! Tänään heräsin vartin yli kuusi ja olin työn touhussa varttia vaille seitsemän, lopetin puolilta päivin, kun piti lähteä postiin. Ja sitten taas jatkoin, kunnes armas aviosiippa tuli syömään. Ja sitten taas jatkoin koneen ääressä, nyt tosin omilla asioillani; etsin vuokra-autoa Alhaurinista. No, saisihan sen Malagan kentältäkin, mutta meillä on ikuinen kina siitä ajaako äitee pimeällä mutkaisia teitä Alhauriniin vai ottaako taksin, elleivät naapurit ennätä hakea. Äitee on sitä mieltä, että ajaa, vaikka tietää, että saattaa löytää itsensä Malagan satamasta tai kenties Alorasta, mutta talon miesväki, johon jo kaksi ja puolivuotias kummasti myös lukeutuu, on toista mieltä.
- Eihän täällä saa nukuttuakaan, ennen kuin tiedetään, että olet perillä. Myönnän, myönnän... Minä eksyn helposti, ajan ohi liittymien ja saan hepulin, kun pitää ajaa kilometrikaupalla päästäkseen johonkin liittymään, josta ei sitten osaa suunnistaa minnekään. Minä en siis aja pimeällä ja asia järjestyi yhtäkkiä helposti. Laitoin googleen haun ja löysin vuokraamon, joka sijaitsee Alhaurinissa, joten minä pääsen ikäänkuin taksissa kotiin, koska vuokraamon työntekijän pitää kuitenkin palata takaisin Alhauriniin ja hän lupasi ajaa auton kentältä kaupunkiin, josta kyllä osaan suunnistaa kotiin vaikka silmät ummessa. Ja pois lähtiessäni nappaan hänet kyytiin toimistolta eikä tarvitse kurvailla suunnattomissa parkkihalleissa sydän sykkyrällä, missä on oikea auton jättöpaikka. Ja sitten veroilmoituksen tekoon. Haa, espanjalaiset ovat pudottaneet ei -residenttien tuloverotusta. Nyt tarvitaankin vain IBI-kuitin (joku kunnallinen vero asunnon omistajille) tiedot, josta vero lasketaan ja minulla se on vaivaiset 38 euroa, joten tulovero on nyt vain muutaman euron. Ennen se laskettiin osaksi kauppahinnasta ja osaksi IBI:stä ja sain pulittaa kolmatta sataa vuodessa.
Ai niin, minunhan piti ehtiä vaikka mitä, kun vaan tahdon. Minä tahdoin metsään ja menin metsään. Marjoja ei ole, en tiedä minne kuivuivat mustikan kukat, mutta eivät ainakaan marjoiksi asti. Kävelin suolammelle ja koirat polskahtivat sinne - tietysti. Metsä ympärillä on kuin peikkometsä, isoja korkeita risuisia kuusia, korppi raakkumassa lähistöllä, jossain huusivat kurjet ja sammalikko muodosti maahan vihreitä kumpuja niin kuin lumi talvella. Joskus minä vielä kierrän sen lammen, mutta katsotaan nyt, milloin on aikaa. Juosta en kyllä jaksa mättähältä mättähälle kuin jänö ikään. Ja sitten minä lauloin - minä laulan metsässä, kun kukaan ei kuule. Vain tuuli kuulee ja koirat, mutta ne eivät välitä. Joskus matkalla valtatiellä jossakin välillä Suomi-Espanja tai päinvastoin poikani kanssa, teki mieli laulaa jotain radion ollessa auki. Hän sanoi totisena: - Äiti, anna olla. Ja minä myrtyneenä annoin olla. Äänellään se lintukin laulaa, joten minä laulan metsässä minäkin.
Kello on kohta puoli kahdeksan ja on hyökättävä oikolukemaan paksun paksua kirjaa, joka on sisällöltään äärimmäisen mukavaa työstettävää, mutta pilkkuja puuttuu tästä teoksesta aika lailla. Pitäisi saada pois käsistä. Jenina jo hoputtaa, että milloin sitä pääsee taittamaan. Ja muistuttaa taas kauniisti hymyillen, että muista... Minä muistan. En kenties tänään, mutta huomenna. Tänään on tehty paljon ja pitää vielä jatkaa. Parikymmentä sivua oikolukua ja korjailua, sitten katson uutiset ja sitten otan luettavaksi Savolaista saattohoitoa, jota ehdin jo aloitella eilen. Kyllä Katajiston Janne osaa, huokailen heti alkusivuilla ja toivon, että jaksan lukea tekstiä pitkän pätkän kerralla. Lukeminen kun on siirtynyt iltaan, sillä päivällä ei ehdi. Ja illalla usein nukahdan, niin että lukulaite tai paperit lojuvat tyynyn vieressä enkä muista, mitä olin edes lukenut. Huomenna kuitenkin suon itselleni pienen vapaahetken. Käväisen pikaisesti hiustenleikkuussa ja hoitelen pankki- ja postiasiat siinä samalla reissulla. Minähän siis ehdin,kun yrittäjän on pakko ehtiä, muutoin kapenee se kapea leipä entisestään.
Myöhään kukkivat päivänliljat ovat kuin palavia oransseja pikkuliekkejä, kun laskeva aurinko osuu niihin. Kylmät varjot koivujen välissä ja siili pensaan alla, pystykorva heiluttaa häntää ja silmät huutavat - minä tahdon sisään.
Eija
Minä sitten suutuin - ehtii, jos tahtoo. Himputti soikoon! Tänään heräsin vartin yli kuusi ja olin työn touhussa varttia vaille seitsemän, lopetin puolilta päivin, kun piti lähteä postiin. Ja sitten taas jatkoin, kunnes armas aviosiippa tuli syömään. Ja sitten taas jatkoin koneen ääressä, nyt tosin omilla asioillani; etsin vuokra-autoa Alhaurinista. No, saisihan sen Malagan kentältäkin, mutta meillä on ikuinen kina siitä ajaako äitee pimeällä mutkaisia teitä Alhauriniin vai ottaako taksin, elleivät naapurit ennätä hakea. Äitee on sitä mieltä, että ajaa, vaikka tietää, että saattaa löytää itsensä Malagan satamasta tai kenties Alorasta, mutta talon miesväki, johon jo kaksi ja puolivuotias kummasti myös lukeutuu, on toista mieltä.
- Eihän täällä saa nukuttuakaan, ennen kuin tiedetään, että olet perillä. Myönnän, myönnän... Minä eksyn helposti, ajan ohi liittymien ja saan hepulin, kun pitää ajaa kilometrikaupalla päästäkseen johonkin liittymään, josta ei sitten osaa suunnistaa minnekään. Minä en siis aja pimeällä ja asia järjestyi yhtäkkiä helposti. Laitoin googleen haun ja löysin vuokraamon, joka sijaitsee Alhaurinissa, joten minä pääsen ikäänkuin taksissa kotiin, koska vuokraamon työntekijän pitää kuitenkin palata takaisin Alhauriniin ja hän lupasi ajaa auton kentältä kaupunkiin, josta kyllä osaan suunnistaa kotiin vaikka silmät ummessa. Ja pois lähtiessäni nappaan hänet kyytiin toimistolta eikä tarvitse kurvailla suunnattomissa parkkihalleissa sydän sykkyrällä, missä on oikea auton jättöpaikka. Ja sitten veroilmoituksen tekoon. Haa, espanjalaiset ovat pudottaneet ei -residenttien tuloverotusta. Nyt tarvitaankin vain IBI-kuitin (joku kunnallinen vero asunnon omistajille) tiedot, josta vero lasketaan ja minulla se on vaivaiset 38 euroa, joten tulovero on nyt vain muutaman euron. Ennen se laskettiin osaksi kauppahinnasta ja osaksi IBI:stä ja sain pulittaa kolmatta sataa vuodessa.
Ai niin, minunhan piti ehtiä vaikka mitä, kun vaan tahdon. Minä tahdoin metsään ja menin metsään. Marjoja ei ole, en tiedä minne kuivuivat mustikan kukat, mutta eivät ainakaan marjoiksi asti. Kävelin suolammelle ja koirat polskahtivat sinne - tietysti. Metsä ympärillä on kuin peikkometsä, isoja korkeita risuisia kuusia, korppi raakkumassa lähistöllä, jossain huusivat kurjet ja sammalikko muodosti maahan vihreitä kumpuja niin kuin lumi talvella. Joskus minä vielä kierrän sen lammen, mutta katsotaan nyt, milloin on aikaa. Juosta en kyllä jaksa mättähältä mättähälle kuin jänö ikään. Ja sitten minä lauloin - minä laulan metsässä, kun kukaan ei kuule. Vain tuuli kuulee ja koirat, mutta ne eivät välitä. Joskus matkalla valtatiellä jossakin välillä Suomi-Espanja tai päinvastoin poikani kanssa, teki mieli laulaa jotain radion ollessa auki. Hän sanoi totisena: - Äiti, anna olla. Ja minä myrtyneenä annoin olla. Äänellään se lintukin laulaa, joten minä laulan metsässä minäkin.
Kello on kohta puoli kahdeksan ja on hyökättävä oikolukemaan paksun paksua kirjaa, joka on sisällöltään äärimmäisen mukavaa työstettävää, mutta pilkkuja puuttuu tästä teoksesta aika lailla. Pitäisi saada pois käsistä. Jenina jo hoputtaa, että milloin sitä pääsee taittamaan. Ja muistuttaa taas kauniisti hymyillen, että muista... Minä muistan. En kenties tänään, mutta huomenna. Tänään on tehty paljon ja pitää vielä jatkaa. Parikymmentä sivua oikolukua ja korjailua, sitten katson uutiset ja sitten otan luettavaksi Savolaista saattohoitoa, jota ehdin jo aloitella eilen. Kyllä Katajiston Janne osaa, huokailen heti alkusivuilla ja toivon, että jaksan lukea tekstiä pitkän pätkän kerralla. Lukeminen kun on siirtynyt iltaan, sillä päivällä ei ehdi. Ja illalla usein nukahdan, niin että lukulaite tai paperit lojuvat tyynyn vieressä enkä muista, mitä olin edes lukenut. Huomenna kuitenkin suon itselleni pienen vapaahetken. Käväisen pikaisesti hiustenleikkuussa ja hoitelen pankki- ja postiasiat siinä samalla reissulla. Minähän siis ehdin,kun yrittäjän on pakko ehtiä, muutoin kapenee se kapea leipä entisestään.
Myöhään kukkivat päivänliljat ovat kuin palavia oransseja pikkuliekkejä, kun laskeva aurinko osuu niihin. Kylmät varjot koivujen välissä ja siili pensaan alla, pystykorva heiluttaa häntää ja silmät huutavat - minä tahdon sisään.
Eija
maanantai 9. elokuuta 2010
OULUN KIRJAMESSUT
No niin, ne messut ovat ohi. Kovasti on sähköpostini pullistellut kysymyksiä, joten lienee ihan hyvä syy kirjoittaa muutama sananen messuista.
Messupäiviä oli viisi, mutta kaksikin olisi riittänyt. Messujärjestäjät olivat venyttäneet tapahtumaa ihan turhaa. Keskiviikkona messuhallissa taisi olla enimmäkseen esittelijöitä, mutta messuvieraita näkyi vähän, torstaina tuli muutama ilonpilkahdus, perjantai ei muuttunut yhtään paremmaksi, mutta lauantaina sentään riitti ihmisiä. Sunnuntai taas oli äärettömän köyhä. Myynnillisesti tulos oli heikko, hyvä kun kustannukset sai katettua, mutta yksitoistatuntisille päiville oli turha ajatella saavansa palkkaa saati päivärahoja. Mukavia katkoksia päiviin toivat muutamat kirjailijamme, jotka vierailivat messuilla. Minua vain harmitti se, että jokunen heistä oli tullut kaukaa ja sai esitellä kirjaansa tyhjille seinille. Onneksi useimmilla oli myös muita intressejä, kuten sukulaisvierailuja yms. samalla matkalla, joten ei mennyt ihan pipariksi.
Minä en ollut ainoa, joka valitti ostavien asiakkaiden vähyyttä. Valituksia kuului vähän joka suunnasta. Tuntuu kuin nämä messut tällaisenaan olisivat jo aikansa eläneet. Jotain uutta pitäisi keksiä, jolla vetää ihmisiä sisään. Taisi olla Peter Franzen, joka veti yleisöä ja jonka kirjoja myytiin oikein kunnolla, muille jäi rippeet.
Olin varannut päätypaikan ja kaksi esittelypöytää, joiden koko olisi pitänyt olla 1m x 1m (näin kalustovuokraluettelossa, mutta sellaisia ei kuulemma ollut edes heidän luettelossaan ja me mieheni kanssa katsoimme toisiamme ihmetellen - untako olemme nähneet luetteloa lukiessamme). Sain kuitenkin 50 x 220 cm pöydän ja kiukkuisesti vaadin lisää pöytätilaa, jolloin järjestettiin pieni pöytä lisäksi. (Se pieni pöytä maksoi viideltä päivältä 45 euron vuokran tuolivuokran ja pitkän pöydän lisäksi!)Naapurit, joilla oli vain neliön suuruinen esittelyala, oli survottu kaikki toisiinsa kiinni ja sitten yhtäkkiä korkea seinä, jonka taakse seuraava oli piiloutunut, joka ärsytti, sillä toisesta suunnasta tulevat ihmiset kävelivät helposti ohi, kun emme olleet näkösällä.
Meidän kirjailijoistamme olin saanut haastatteluun jokusen ja yleisöä oli paikalla vaihtelevasti. Toni Ahon julkistamistilaisuus oli kuitenkin sellainen, joka toi hyvän mielen. Ihmisiä tuli häntä kuuntelemaan ja kirjojakin myytiin nimikirjoituksella varustettuna.Pieni pelko ennen tilaisuutta kihersi vatsassa; mitä jos katsomossa ei istu ketään, sillä messuhalli jo alkanut tyhjentyä ja osa messuesittelijöistä oli jopa alkanut pakata tavaroitaan. Mutta onneksi pelko oli turha.
Itselleni messut olivat ensimmäinen ja viimeinen kerta olla mukana - ainakin tällä tavoin. Työmäärä oli suuri jo ennen messuja, kun mukaan otettavat kirjat piti laskea, jotta ne voi sitten vielä inventoidakin jälkikäteen. Siellä ne odottavat pahvilaatikoissa sitä hetkeä, jolloin jollakin sattuu olemaan aikaa inventaarioon.
Ajomatka Kemi-Oulu-Kemi on myös aikamoinen koettelemus, sillä tie on erittäin vilkkaasti liikennöity ja moottoritieosuutta on vain pieni matka. Siinäpä sitä körötteli rekkojen tahtiin, sillä kamikaze-ohituksiin ei kannattanut lähteä, kun yhden rekan tai matkailuvaunun edessä oli toinen ja taas toinen... loputtomiin. Piti oikein teroittaa itselleen, että älä hermostu, annan sen tossun olla kevyesti kaasulla. Tahtoo nimittäin olla aika raskas tuo oikea jalka, mikä lie kummajainen vasempaan verrattuna. Sitä paitsi, kun miespuolinen perheenpää (se vaan luulee olevansa pää), vaihtoi 10 v. ikäisen Nissan Maksimani Kia mikäliecitymaasturiin, niin en ole oppinut vieläkään vaihtamaan vaihteita ja välillä auto jurnuttaa isolla vaihteella, kun pitäisi kiskoa pienempää pykälään.Minulla on ikävä Nissania, jossa oli automaattivaihteet ja joka lähti ohitukseen niin kuin lentokone kiitoradalta nousukiitoon. Sillä kerkesi mennä kolme rekkaa ohi, kun Kialla pääsee yhden. Mutta miksi ei olisi mennyt, kun oli heppoja konepellin alla V6.
No, messuistahan tässä piti kirjoittaa eikä hevosvoimista ja kaasujalasta. Mutta kun ei niistä ihmeemmin ole kertomista, mitään mullistavaa ei tapahtunut, varasto ei juuri vajennut, joka oli messuille osallistumisen perimmäisin tarkoitus. Mutta aina pientä saalista jää haaviin. Kamerakin jäi kotiin yhtä päivää lukuunottamatta ja tärkeässä kuvassa ottajan käsi on vapissut, mutta julkaistaan se nyt kuitenkin, kun ei kuvallista saalista oikein ole.
Kiitokset niille kirjailijoille, jotka epätoivoisesti yrittivät esittelypöytämme ääressä kirjojaan tuoda esille. Eräs heistä ei tyytynyt pelkästään siihen, vaan haki hallista uhrinsa - ostatko vai ostatko ja...
Eija
Messupäiviä oli viisi, mutta kaksikin olisi riittänyt. Messujärjestäjät olivat venyttäneet tapahtumaa ihan turhaa. Keskiviikkona messuhallissa taisi olla enimmäkseen esittelijöitä, mutta messuvieraita näkyi vähän, torstaina tuli muutama ilonpilkahdus, perjantai ei muuttunut yhtään paremmaksi, mutta lauantaina sentään riitti ihmisiä. Sunnuntai taas oli äärettömän köyhä. Myynnillisesti tulos oli heikko, hyvä kun kustannukset sai katettua, mutta yksitoistatuntisille päiville oli turha ajatella saavansa palkkaa saati päivärahoja. Mukavia katkoksia päiviin toivat muutamat kirjailijamme, jotka vierailivat messuilla. Minua vain harmitti se, että jokunen heistä oli tullut kaukaa ja sai esitellä kirjaansa tyhjille seinille. Onneksi useimmilla oli myös muita intressejä, kuten sukulaisvierailuja yms. samalla matkalla, joten ei mennyt ihan pipariksi.
Minä en ollut ainoa, joka valitti ostavien asiakkaiden vähyyttä. Valituksia kuului vähän joka suunnasta. Tuntuu kuin nämä messut tällaisenaan olisivat jo aikansa eläneet. Jotain uutta pitäisi keksiä, jolla vetää ihmisiä sisään. Taisi olla Peter Franzen, joka veti yleisöä ja jonka kirjoja myytiin oikein kunnolla, muille jäi rippeet.
Olin varannut päätypaikan ja kaksi esittelypöytää, joiden koko olisi pitänyt olla 1m x 1m (näin kalustovuokraluettelossa, mutta sellaisia ei kuulemma ollut edes heidän luettelossaan ja me mieheni kanssa katsoimme toisiamme ihmetellen - untako olemme nähneet luetteloa lukiessamme). Sain kuitenkin 50 x 220 cm pöydän ja kiukkuisesti vaadin lisää pöytätilaa, jolloin järjestettiin pieni pöytä lisäksi. (Se pieni pöytä maksoi viideltä päivältä 45 euron vuokran tuolivuokran ja pitkän pöydän lisäksi!)Naapurit, joilla oli vain neliön suuruinen esittelyala, oli survottu kaikki toisiinsa kiinni ja sitten yhtäkkiä korkea seinä, jonka taakse seuraava oli piiloutunut, joka ärsytti, sillä toisesta suunnasta tulevat ihmiset kävelivät helposti ohi, kun emme olleet näkösällä.
Meidän kirjailijoistamme olin saanut haastatteluun jokusen ja yleisöä oli paikalla vaihtelevasti. Toni Ahon julkistamistilaisuus oli kuitenkin sellainen, joka toi hyvän mielen. Ihmisiä tuli häntä kuuntelemaan ja kirjojakin myytiin nimikirjoituksella varustettuna.Pieni pelko ennen tilaisuutta kihersi vatsassa; mitä jos katsomossa ei istu ketään, sillä messuhalli jo alkanut tyhjentyä ja osa messuesittelijöistä oli jopa alkanut pakata tavaroitaan. Mutta onneksi pelko oli turha.
Itselleni messut olivat ensimmäinen ja viimeinen kerta olla mukana - ainakin tällä tavoin. Työmäärä oli suuri jo ennen messuja, kun mukaan otettavat kirjat piti laskea, jotta ne voi sitten vielä inventoidakin jälkikäteen. Siellä ne odottavat pahvilaatikoissa sitä hetkeä, jolloin jollakin sattuu olemaan aikaa inventaarioon.
Ajomatka Kemi-Oulu-Kemi on myös aikamoinen koettelemus, sillä tie on erittäin vilkkaasti liikennöity ja moottoritieosuutta on vain pieni matka. Siinäpä sitä körötteli rekkojen tahtiin, sillä kamikaze-ohituksiin ei kannattanut lähteä, kun yhden rekan tai matkailuvaunun edessä oli toinen ja taas toinen... loputtomiin. Piti oikein teroittaa itselleen, että älä hermostu, annan sen tossun olla kevyesti kaasulla. Tahtoo nimittäin olla aika raskas tuo oikea jalka, mikä lie kummajainen vasempaan verrattuna. Sitä paitsi, kun miespuolinen perheenpää (se vaan luulee olevansa pää), vaihtoi 10 v. ikäisen Nissan Maksimani Kia mikäliecitymaasturiin, niin en ole oppinut vieläkään vaihtamaan vaihteita ja välillä auto jurnuttaa isolla vaihteella, kun pitäisi kiskoa pienempää pykälään.Minulla on ikävä Nissania, jossa oli automaattivaihteet ja joka lähti ohitukseen niin kuin lentokone kiitoradalta nousukiitoon. Sillä kerkesi mennä kolme rekkaa ohi, kun Kialla pääsee yhden. Mutta miksi ei olisi mennyt, kun oli heppoja konepellin alla V6.
No, messuistahan tässä piti kirjoittaa eikä hevosvoimista ja kaasujalasta. Mutta kun ei niistä ihmeemmin ole kertomista, mitään mullistavaa ei tapahtunut, varasto ei juuri vajennut, joka oli messuille osallistumisen perimmäisin tarkoitus. Mutta aina pientä saalista jää haaviin. Kamerakin jäi kotiin yhtä päivää lukuunottamatta ja tärkeässä kuvassa ottajan käsi on vapissut, mutta julkaistaan se nyt kuitenkin, kun ei kuvallista saalista oikein ole.
Kiitokset niille kirjailijoille, jotka epätoivoisesti yrittivät esittelypöytämme ääressä kirjojaan tuoda esille. Eräs heistä ei tyytynyt pelkästään siihen, vaan haki hallista uhrinsa - ostatko vai ostatko ja...
Eija
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)