Viime kuukausien aikana on tipahdellut runsaasti käsikirjoituksia niin fyysiseen kuin sähköiseenkin postilaatikkoon, mikä on ilahduttanut suuresti. Joillakin on kiire tekstiensä kanssa ja minulle kerrotaan, että tekstistä on saatu tarjouksia jostain päin. Hyvä, minä vastaan. Poistan tiedoston meiltä, sillä tätä tekstiä ennen on vielä useita lukematta. - Voi älä vielä, odotellaan, kysyjällä tulee hätä. Sen verran tinkaukset joskus ärsyttävät, että tekee mieli pistää koko teksti mappi ö:hön, mutta toisaalta taas - ei voi tietää, mikä helmi siellä kansion sisällä on. Etuilemaan ei silti pääse. Mehän emme edes ole hitaita, minä ja lukevat apulaiseni. Vastausaikamme on ollut keskimäärin kaksi kuukautta, mutta pitenee väkisinkin, sillä koko työpäivää ei voi käyttää lukemiseen. Usein edelle menevätkin ne tekstit, jotka ovat jo valmiiksi paperilla, koska otan ne iltalukemiseksi yöpöydälleni. Siinä on hyvä keskittyä, lukea ja merkkailla sivujen reunaan korjausehdotuksia. Koneella olevia tekstejä tulee luettua melkoisen pienissä pätkissä ja jos on tehnyt koko päivän ruudun ääressä hommia, ei tee alkuunkaan mieli asetella tekstiä edes läppärille ja koettaa lueskella sitä iltapuhteella. Välillä peilistä katsoo vastaan niin punareuniaset silmät, että pelkään aina jonkunn kysyvän, käytänkö jotain erityistä meikkiä huomiota herättääkseni.
Nyt on urakkaa pienennetty apulukijoiden avustuksella ja silti työmäärää on runsaasti. Yhden kun saa pois, tilalla odottaa kaksi uutta. Mutta surkeaahan olisikin, jos ei odottaisi.
Todellisia helmiä on vähän, raakileita sitäkin enemmän. Lähes aina näkee jo muutaman sivun perusteella, kannattako tekstiä edes lukea loppuun. Raakile saattaa olla niin raakile, ettei edes kirjoitusvirheisiin ole paneuduttu. Kun teksti on valmis, ei kun kustantajalle vain. Tekstin pitää antaa hautua jonkin aikaa, ottaa se sitten uudelleen esiin ja ryhtyä muokkaamaan. Harvemmin yhdellä kirjoittamisella saa valmista jälkeä. Nämä raakileet karsiutuvat armotta. Kirjoitusohjeita emme ryhdy pahemmin jakelemaan, niitä varten on olemassa arvostelupalveluja ja erilaisia kursseja, joissa hioa tekstejään opettajien johdolla. Toinen nöyrien kirjoittajien ryhmä on omasta elämäntilanteesta kirjoittaminen. Ne ovat varmasti koskettavia ja ainutlaatuisia, mutta vain kirjoittajalleen. Lukijoita ne eivät suuremmin kiinnosta. Melkein sanoisin, että ei kannata vaivautua niitä lähettämään, ellet nyt ole todellakin maanlaajuinen julkkis hyvässä tai pahassa, tai kenties komerossa kasvatettu, vuosi sitten ihmisten ilmoille päässyt ja edelleenkin ilman käytöstapoja katuja tallaava taneli, Reberbahnin ilotyttökortteleissa työskennellyt, kaksipäinen ja kaksineuvoinen tai jotain muuta pöyristyttävää.
Kevät alkaa olla pulkassa, syksyn satoa valmistellaan jo hiljalleen. Mukavinta ensi syksyssä on se, että kirjailijoihimme on liittynyt mm. Tammelle paljonkin lastenkirjoja kirjoittanut Laila Kohonen, kolme romaania julkaissut Kari Hanhisuanto, joka on vaihteeksi tehnyt vauhdikkaan rikosromaanin Kripo-sarjaan. Kymmenkunta kirjaa julkaisseen Sauli Uhlgrenin syksyn teos kuuluu myöskin Kripo-sarjaamme ja Jussi Wahlgrenin kirja vei minun sydämeni ja ilmoitin jo ennen tekstin loppuun lukemista, että kyllä, kyllä, tästä tehdään ilman muuta kirja.
Jatkan tekstien läpi käymistä apureineni ja odottelen lisää mukavia yllätyksiä. Niitähän meillä on ollut muutamia kuluneen vuoden aikana. Hyviä, myyviä kirjoja.
Täältä loskakelin keskeltä...
Eija
Kovin hiljaista on ollut blogissa. Lienee kiirettä kaikilla. Hyvä, että Eija sentään kirjoittaa kuulumisia.
VastaaPoistaPidän hyvänä asennettua käyntikertamittaria. Nähdään vähän kävijämääriä. Hyvä olisi palauttaa myös kustantajan sivustoilla ollut Top-lista. Ihan alkuvuodesta ei tietenkään Top3 listaa voi olla, mutta Top6 olisi kiva jatkuvasti. Näkisi kirjojen menekkiä ja kannustaisihan se tavallaan. Vaikka ei listalle pääsekään, voisi ainakin lisämarkkinoinnilla sinne pyrkiä. Vuoden ensimmäisen kvarttaalin mentyä voisi ajatella jopa Top3:n palauttamista, vai onko näistä listoista jotain haittaa?
Eija kirjoitti raakileista ja valmiista tavarasta. Jälkimmäistä kai harvoin tapaa, mutta siitä olen vankasti samaa mieltä, että käsikirjoituksen pitää antaa kypsyä. Kirjoittaja itse on tekstilleen sokea, joten muiden pitää se lukea ja arvioida. Arvostelusta kirjailija suuttuu, se on ok. Mutta suuttumisen jälkeen pitää myös ottaa neuvoista vaarin ja korjata, kirjoitusvirheet myös. Hotakaisen Huolimattomat –kirjaa moitittiin oikoluvun puutteesta ja syystä. Mutta kirja oli nimensä mukainen. Luen paljon, mutta en ole tavannut vielä yhtään kirjaa, jossa ei olisi ollut kirjoitusvirheitä. Kysymys onkin siitä, kuinka paljon niitä on. Meidän kirjoittajien pitäisi oivaltaa, että huolellinen työ voittaa aina räpellyksen kustannuskynnyksellä. Oma etu ja kustantajan etu yhtyvät vasta hyvässä tuotoksessa. Niitä toivomme ja odotamme.
Olen monesti ihmetellyt sitä voimaa, mikä panee ihmisen kirjoittamaan. Tai soittamaan tai maalaamaan? Mutta nyt minullekin selvisi – rahahan se on. Ainakin eräiden naapurien mielestä. Kun vaihdoin auton, luulivat kirjojen tuottavan niin, että rahaa tulee ovista ja ikkunoista. Luulo eläköön. Se tuo lohtua kirjoittajan umpioon.