Syksyn mietteitä

En ole aikoihin ehtinyt tätä blogia kirjoittaa ja kuten tuolla Nordbooksin sivuilla joku mainitsee pikkulintujen laulaneen, että olen myynyt kustantamon, niin se pitää paikkansa. Jätän nämä areenat, ja uusin voimin ja ideoin astuu jatkaja ohjaimiin ensi vuoden puolella. Helpotus oli valtava. Suuren työn ja ponnistelujen myötä pieni kustantamo on löytänyt paikkansa ja ihmiset kustantamon. On hienoa tietää, että työlle löytyi jatkaja. Ja mitäkö sitten teen, joku jo ehti kysyä. No, tulen ja menen mieleni mukaan, kirjoitan, kaivan pensselit esiin ja puhallan pölyt pois - ja luen. Ja sinne Espanjaan katoan aina joskus. Muutamat blogin lukijoista ovat kyselleet, saisivatko he vuokrata Espanjan taloa. Jo vain, kunhan ei revi, särke eikä sotke. Eli elää ihmisiksi, eikä niin kuin pari vuokralaistani, joiden jälkiä itkun kanssa siivoilin ja maksoin julmettuja sähkölaskuja, jotka jättivät jälkeensä ja jotka nyt ovat toinen perinnässä oikeusteitse Suomessa ja toisesta tappelee espanjalainen asianajaja, koska irlantilaisnainen asuu edelleen Espanjassa ja homma pitää viedä siellä loppuun. Aiemmin kirjoitinkin kuinka paljon vahinkoa hän sai talossani aikaan. En ole ahne vuokran suhteen, vähän ajankohdasta riippuu, koska tiettynä aikana on menijöitä enemmän ja näin talvella sitten vähemmän. Eräs Espanjassa asuva suomalainen kiinteistövälittäjä halusi epätoivoisesti vuokrata taloni 4 kuukaudeksi suomalaiselle pariskunnalle sanoen, että jos tykkäävät asua, aikovat ostaa sen. Ne ovat puheita joihin en usko. Myönnyin lopulta vuokrausehdotukseen, vaikka olen sitä mieltä, että ostaja löytyy aikanaan ja vaikka osamaksulla, mutta jos ei löydy, niin sitten ei. Sitten syödään appelsiineja ja syleksitään siemeniä. Sain sitten vuokralaisten yhteystiedot ja soitin rouvalle kertoakseni niistä pienistä kommervenkeistä, jotka on syytä tietää, jotta ei sormi mene suuhun asuessa. Sanoin, että hedelmiä saa syödä juuri niin paljon kuin jaksaa. - Onko siellä puristin, oli ainoa komentti siihen. (Höh, ajattelin.) Entä netti? (No ei ole. Hullu kai olisin, jos koko vuodelta maksaisin liittymämaksuja, kun en niin paljon paikalla kuitenkaan ole. Kaupungissa on paikkoja, joissa saa eurolla näpytellä tunnin nettiä.Ja Espanjassakin saa ostettua tikun jo vaikka viikoksi.) Entä onko tv taulu-tv? No ei taatusti ole, ainakaan niin kauan kuin se vanha rohju toimii. Jos varaskandidaatti kurkistelee ikkunoista, ei sillä tee mieli varastaa telkkariani. Näkyykö Suomi-tv? Ei näy, miksi siitäkään maksaisin monta sataa vuodessa? Sky oli, mutta kiitos noiden kahden aiemmin mainitun vuokralaisen, lautanen löytyy muurissa edelleen, mutta kaksi kertaa särjettiin boksi ja toisella kerralla vietiin vielä kaapelitkin ja johdot oli sekoitettu jotenkin, kun oli kytketty britti-tv. Siispä vain Astra näkyy toistaiseksi. Haaveilen, että laitan tavallisen antennin Espanjan tv:tä varten. Kerroin, että lämmitykseen voi käyttää ilmalämpöpumppua, kaasulämmintintä ja kahta irtopatteria sekä kaminaa ja takkaa. Huomautin myös sähkön kalleudesta Espanjassa ja kerroin, että puita saa ostaa läheiseltä puutarhalta ja kaasu on halpaa. Onko siellä eläimiä? Ai eläimiä, no kissat juoksevat ulkona, joten hiiriä ja rottia ei ole. Mutta ainahan niitä Espanjassa - hämähäkkejä nurkissa, muurahaisia ja olenpa pari kertaa skorponinkin nähnyt kivikossa ja viime eksänä ihastelimme pojanpojan kanssa gekkoa, joka vilisteli katonrajassa. Uima-allas, nainen halusi tietää. Silloin mietin, että olivatko he käyneet lainkaan katsomassa taloa, kuten minulle oli kerrottu. - Ei ole, varavesiallas on, eli uida voi, mutta kuka kumma talvella ui, kun yölämpötila saattaa olla miinuksella ja kestää puoleen päivään, ennen kuin aurinko on ehtinyt ilmaa lämmittää. Espanjassakin on talvi, hyvänen aika! No ehkä hän oli avantouimari. Kysyin, keneltä he ovat aikoneet vuokrata auton. Ei me vielä mistään, katellaan nyt vähän aikaa, kun nuorisokin tulee, ne ajavat sitten. Ahaa, henkäisen pitkään. Talossa on kolme petipaikkaa ja hätätilassa pieni lapsi nukkuu kahdenistuttavassa sohvassa (heillä oli mukana tulossa 6 v. lapsenlapsi). No, omapa on asiansa, jos jääkylmällä lattialla makoilevat. Ja se auto - utelin, miten he aikovat ostokset hoitaa. Kuulemma linja-auto menee läheltä. Menee se, kilometrin päästä. Ruokamarket on kaupungissa 7 km:n päässä. Huoltoasemalta saa jotain, mutta autoasia pani minut epäilemään, että ei tule mitään koko hommasta. Jos ei ole autoa, niin vaikeaksi menee. Sitten tuli puheeksi vielä vesiasia. Kerroin, että talossa odottaa aina pari pulloa vettä. Se on sääntö, jota kaikkien pitää noudattaa, jättää pullovettä, koska ei tiedä, mihin aikaan kone tulee, ehtiikö kauppaan jne. Talossa on porakaivo, mutta en juo sen vettä kuin keitettynä, sillä aikaisempi omistaja oli laittanut kaivoon kannen, jonka reunoilta meni sateen mukana pölyä ja maa-ainesta ja sitä alkoi sitten nousta suodattimeen ja hanat olivat aina tukossa. Vuosi sitten putkimies katkoi letkua useita metrejä ja nyt vesi on parempaa, mutta ajan kanssa suodatin likaantuu ja se pitää putsata. Mihin se maa-aines katoaisi kaivosta, kun se on sinne päässyt? Tämän kaiken jälkeen sain seuraavana päivänä kipakan soiton kiinteistövälittäjältä ja hän kertoi, että nainen oli hysteerisenä huutanut, että haluaa toiseen paikkaan, kun siellä ei ole vettä ja gekkot ja sisiliskot juoksentelevat seinillä ja on vain yksi lämpöpatteri ja sauna on palanut. (Totta, sauna paloi v. 2008 ja sitä alettiin rakentaa uudelleen, vaan kun poika muutti Suomeen takaisin rakennus on, mutta ei lauteita eikä muutakaan. Ja kun Espanjaan tulee, niin onko espanjalaisilla sauna?) Jotenkin minulle tuli helpottunut tunne. Olen aivan varma, että viikon asumisen jälkeen he olisivat muuttaneet tuolla asenteella muutoinkin pois. Oli parempi, etteivät menneet ollenkaan. Ja on parempi, että minä itse valitsen ihmiset, jotka talooni tulevat. Kun menet Espanjan maaseudulle, asettaudut vanhaan fincaan, asennoidu myös sillä mentaliteetilla, että vanha on vanhaa. Vesi tulee ja menee, sähköt on, jääkaappi ja mikro on kassuhellan lisäksi, sisällä voi olla todellakin joskus gekko tai pari ja hämähäkit ehtivät vallata katonrajat, jos pitkään on pois, joten ne tarvitsevat pölyhuiskaa. Keskuslämmitystä ei ole - fincassa, joka on alunperin tarkoitettu viljelijän oleskelupaikaksi, ei kodiksi. Minä olen pärjännyt hyvin. Kylmällä lämmitän, pistän villapuseroa päälle, ja pidän huopatöppöset jalassa. Niin tekevät espanjalaisetkin. Menepä kauppaan, niin myyjät saattavat olla jopa toppatakeissa tai vähintään hyvin paksuissa vetimissä. Ei siellä hilluta t-paita päällä, jos ulkona on 12 astetta lämmintä. Eikä laiteta heti sähköpatteriakaan päälle. Kwh maksoi viimeksi 14,8 senttiä + verot päälle, joten se tekee n. 16 senttiä kwh, kun annat sähkön tuoman lämmön hivellä ihoasi. Maalaisromantiikkaa ja seikkailumieltä, eikö sitä etsitä jotain erilaista oman arjen vastapainoksi? Nirppanokkien ei kannata vaivautua. Ai niin ja ulkona saattaa olla tietysti ampiaisia, mehiläisiä, muurahaisia, kaiken maailman pistiäisiä, hepokatteja, heinäsirkkoja, perhosia, hämähäkkejä, lintuja ja lämpimällä ärsyttävän äänekkäiksi käyviä kaskaita sekä muita tuhannen öttiäisiä ja saattaapi villisikaperhekin vipeltää alhaalla ojassa. Jos niitä pelkää, niin eipä kannata kotimaata jättää.:) Oikein mukavaa joulun odotusta kaikille. Eija

SYKSYN KUULUMISIA

Kesä on mennyt kuin huomaamatta. Minun kesäni on ollut sadetta ja tuulta. Monenlaiset elämäntilanteet ovat johdattaneet pitkin polkua, joka on tuntunut kovin kuoppaiselta. Syksyn kauniit päivät ovat olleet harvassa ja marjametsään menokin on ollut välillä sadesäässä tarpomista. Talven marjat on kuitenkin kerätty. Kuun vaihteessa sain uutisen suuresta palosta Coinissa, Alhaurinissa ja Mijaksessa. Jännitin taloni puolesta eikä tulirintama kovin kaukana siitä ole kulkenutkaan. Surettaa monien paikallisten puolesta. N. 200 taloa on tuhoutunut, Ojenissa kokonaisia kerrostaloja. Tuhansia eläimiä kuoli liekkehin, kun pakopaikkaa ei ollut. Ihmisiä kuoli 1 ja joitakin loukkaantui. Kauheaa on myös se, että luonto on tuhoutunut äärettömän laajalta alueelta; mm. kauniit sembramänniköt, eukalyptukset, jotka humisivat tuulessa kauniin Barranco Blancon rinteillä. Tähän laaksoon olen myös kirjani Valkoinen laakso osan tapahtumista sijoittanut. Liekö tuo kirjoitettava uusiksi, jossa joku roikale sytyttää maastopalon ja se hotkaisee niin rosvot kuin poliisitkin. No, tällä hetkellä ei ole aikaa kirjoitella, vaikka pää on täynnä ideoita. Ne työnnän syrjään toistaiseksi ja lähdenkin katsomaan, mitä talolleni kuuluu. Onko ohutta tuhkaa tunkenut huoneisiin, joudunko taas niin siivous- kuin maalaustalkoisiinkin? Sydän sykkyrällä mietin, miltä ympäristössä näyttää. Mitä pikkukaupungissa mietitään kaikista menetyksistä? Mitkä ovat naapureideni tunnelmat? Monet ovat kirjoitelleet ja soitelleetkin kysyen arasti vuokraanko minä taloa. Vastaus on kyllä, vuokraan sitä ihmisille, joiden kuvittelen asuvan talossa särkemättä ja sotkematta. Yksi peruutus tuli tuon tulipalon takia, pariskunta ei halunnut tuhkan sekaan. No, minun pihani eikä naapurinkaan piha ole palanut ja rintaman on kerrottu olevan n. puolen kilometrin päässä, joten ehkä siellä vähän voi tuulella nyt pölistä. Toivotaan syyssateita sinnekin. Kirjasyksy on ollut mielenkiintoinen. Kolme kovaa, Kaikkonen, Pipatti ja Anttila ovat panneet tahoillaan tuulemaan ja jokainen heistä on myynyt kirjojaan mukavia määriä. Ja jokaisella on ollut suunnitelmia kirjojensa markkinointiin omassa elinympäristössään. Mennään kirjapiireihin, lukupiireihin, markettien aulaan, kirjastoihin puhumaan, kouluille puhumaan. Ideat eivät näytä tältä kolmikolta loppuvan. Toivonkin heille onnellisia hetkiä lukijoiden kanssa keskustellessa. Toki jokaiselle kirjailijallemme toivoo menestystä. Kirjan eteen on tehty työtä, mutta se lopu siihen, että valmis kirja on käsissä. Se on saatava omista käsistä lukijoiden käsiin. Aina se vain ei ole niin helppoa, jos ei uskalla, ehdi tai ei ole sen vertaa kontakteja, että saisi vetoapua. Kuitenkin kaikille kirjailijoille oikein satoisaa syksyä! Toivottelee Eija

KESÄ KAUNEIMMILLAAN

Täällä pohjoisessa on nyt saatu nauttia ilmoista, joita on odoteltu pitkään. On lämmintä ja aurinko paistaa, vähän siitä on tarttunut ihollekin. Silti tästä on lähdettävä vieläkin aurinkoisemmille maille. Espanjan taloni, jota harvakseltaan vuokrailen luotettaviksi otaksumilleni ihmisille, on vailla vuokralaista tänä kesänä, sillä muutama kysely ja pari kahden viikon varaustakin sovittiin, mutta kaikki sitten vetäytyivät. Ehkä hotelliin on helpompi mennä kuin taloon, jossa pitää aamiainen tehdä itse, ja jossa vuokralainen velvoitetaan kastelemaan ylätasanteen kasvit siitä syystä, että Paco (esp. naapurini, joka taloa hoitaa) orjailee vieraita niin paljon, ettei tule yläpihalle. Muutama seikka vaatii nyt läsnäoloani ja vaikka asian hoitaminen vie pari päivää, on viihdyttävä kuumuudessa kuitenkin viikko. Tähän aikaan asuminen Espanjassa - tietysti paikasta riippuen, on sitä, että ulos lähdetään aamuvarhain, päivällä oleillaan varjossa tai sisällä tai ehkä uima-altaassa, ja myöhään illalla voi taas ulkoilla. Lämpötila tuossa vuoren rinteellä kohoaa helposti yli kolmenkymmenen, sehän oli sitä jo kesäkuun alussa, jolloin pojanpojan kanssa viikko siellä vierähti. Nyt pitää oikein orientoitua lämpöön. Kun säätiedoitus Suomessa näyttää Malagan kohdalla 28, todellisuudessa mittari kipuaa tuosta melko usein kymmenellä asteella. Siinä ei paljon pallopelejä pihalla pelata. Kirjasyksy lähestyy vääjäämättä, ja myös meidän kirjamme kiinnostavat joitakin toimittajia, ainakin julkaisutietoja on ahkerasti kyselty. "Sadosta" onkin tulossa antoisa ja monipuolinen. Esimakua siitä voi maistella jo Leena Niemen kirjasta Muutos. Vaikka se ei romaani olekaan, on se kirjoitettu mielenkiintoisesti ja luulenpa, että joka tämän aloittaa, ei malta lopettaa, ennen kuin on kirjan lukenut. Hienoa luettavaa on tulossa myös Pertti Anttilalta, jonka esikoisteos Löysin rantein on verrattavissa hyvinkin nimekkäisiin kirjailijoihin. Valtter Schubinia suosittelen myös. Jokaiselle syksyn kirjailijallemme täytyy toivoa hyvää kirjasyksyä, sillä jokainen on tehnyt kovasti töitä kirjansa eteen. Lisäksi tietysti jännitämme Nellan puolesta, löytyykö Maajussittarelle sulhanen. Jokunen aika sitten lähettelin viestiä kirjailijoille, joiden kirjaa ei enää ole myyty aikoihin. (Se kirjan lyhyt elinkaari.)Muutama tilasi omaa kirjaansa vielä, mutta suurin osa on tainnut tyydyttää lähipiirinsä kirjallisilla tuotteillaan. Pidin viikon verran varaston ovia auki ja harvakseltaan kävi ihmisiä, 50 sentin ja euron hintaisetkaan kirjat eivät kemiläisiä kiinnostaneet. Nyt siis hiljalleen listailen makuloitavia kirjoja ja niiden tuhoaminen alkaa, kunhan palajan reissultani. Joten, jos vielä joku mattimyöhäinen tahtoo kirjaansa hankkia, niin halvallapa saa nyt. Elokuussa joidenkin nimkkeiden elämä on lopullisesti sitten ohi. Kirjallisin terveisin Eija

KESÄNVIETTOA

- Milloinka pidät lomaa? Joko lomat on pidetty? mieheltäni kysellään, vaikka jokainen tietää vastauksen, ettei hänellä lomia ole.(Piruillakseenko kysyvät?) Hän tekee alihankkijana työtä yritykselle, jonka autot rullaavat yötä päivää. Varmaan hän pitäisi pari viikkoa ja lähtisi moottoripyöräretkilleen, mutta kun ei ole ottaa tekijää tuolle ajalle, ei sellaista, joka hänen töistään selviytyisi, eikä kukaan kortistosta lähde pariksi viikoksi töihin, ja millainen työntekijä joku tuntematon sitten on noin vain paikkaamaan yrittäjää. Niin, palkansaajat saavat pekkasia, pyhistä ja ylitöistä maksetaan, samoin sairastamisesta, mutta yrittäjä on kaiken ulkopuolella - lähes kaiken. Omavastuut ovat pitkiä eikä yksinyrittäjä voi jäädä kotiin, ei lomille eikä sairastamaan, sillä siinä kukkaro tyhjenee äkkiä. Ja silti valitetaan kaikesta. Yrittäjä ei aina ole valinnut osaansa, se on pakon sanelema juttu monelle. Onneksi itse voin ottaa osan töistä matkaan, jos lähden jonnekin ja vaikka en voisikaan, niin kyllä ne perässä seuraavat. Eivät asiakkaat tiedä, että olen lomalla, kun naputtelevat numeroni. Jos firmaa meinaa pyörittää, on oltava tavoitettavissa niin puhelimella kuin sähköpostillakin. Nyt olen päättäväisesti tehnyt töitä vain aamupäivän ja nyhtänyt rikkaruohoja ja ulkoillut koirien kanssa muun ajan. Ehtiihän sitä taas pimeänä aikana puurtaa. Asiat vain pakkaavat ruuhkautumaan tällä tapaa, mutta en anna paniikin vallata. Painokin toimii puolella teholla, joten kirjojen ulostulo on pitempi prosessi kuin tavallisesti. Parin kirjailijan kanssa on keskusteltu kovakantisesta kirjasta, sillä aiemmat ovat olleet pehmeitä. Toinen on esikoinen ja toinen kakkonen. Esikoisesta et tiedä, myykö se kymmenen vai tuhat, kakkosesta tiedät, että edellinen myi tietyn määrän, jota pidetään pohjana tulevalle. Koska esikoisesta ei tiedä, sen ensipainos tulisi olemaan 100-150 kpl. Kovakantisen kirjan hinnaksi kaikista halvimmilla vermeilläkin muodostuisi lähemmäs neljäkymppiä. Onnekseni kumpikaan kirjailija ei ole pyytänyt minua kompensoimaan kirjan hintaa muiden kirjojen kautta. Eli että myisin lähes katteetonta tai liian pienellä katteella olevaa kirjaa. Niin ei pienkustantamo pysty kirjan hintaa määrittelemään. Kannet ovat siis tarjouskierroksella ja tiukassa harkinnassa. Muutos palvelukustanteiden suuntaan on ollut suotuisa. Käsikirjoitusten määrä on lisääntynyt aika lailla ja luku-urakkaa riittää. Pari kitkerää kommenttia on tullut, kun ehdotin omakustannetta teokselle, jossa oli kauheasti kirjoitusvirheitä ja jonka juoni oli hukassa. Ei pidä luulla, että ihan kaikki päätyvät palvelukustanteenakaan kirjoiksi. Monet kuvittelevat, varsinkin ne jotka eivät ennen ole julkaisseet, että kyllä hänen kirjansa myy tarpeeksi, jotta siitä saadaan täyskustanne. Harva myy, hyvin harva ja näyttää siltä, että kirjojen kappalemäärien menekki on selkeä aleneva käyrä, koska niitä tehdään niin paljon. Kirja menee lähipiirille, tutuille, ystäville. Kirjastot ottavat jokaista kirjaa, mutta se määrä voi olla vaikka kymmenen. Siinäpä sitten on ihmettelemistä, mitä teemme 90 kappaleella kirjoja, jos normaali ensipainos on ollut 100. Miinusta on viivan alla ja rutkasti. Näitä miinuksia isot talot kestävät, me pienet emme. Palvelukustanne on hyvä ratkaisu, koska kirjailija saa kirjansa kustannettua ja saattaa jopa olla pieni menestys, joka tuo sijoitetun rahan moninkertaisena takaisin. Se oliskin mieluisa yllätys. Tosin palvelukustanne vaatii hieman myyntiponnisteluja, jotta kirjailija saa sijoituksensa pois. Siinä tietysti pyritään yhteistyöhön, koska kirjailijan menestys on meidänkin menestyksemme. Lämmintä kesää toivottelee Eija

Kuulumisia

Mistä ihminen kehittää kaiken kiireen? Olen pähkäillyt sitä enkä ole saanut ajatusteni mylläkkää selvitettyä. Illalla saatu ahaa-elämys osoittautuu hutiksi aamulla. Kiire ei ole minussa, vaan annan toisten tehdä kiireet minulle. Siksipä otin ja lensin jälleen kerran Espanjan maisemiin matkaseurana 4 v. miehenalku. Kuumaa oli liiankin kanssa. Varjossa terassilla mittari näytti iltapäivällä 36 astetta ja mummun piti panna parastaan pallopelin kera. - Istu siihen tuoliin, komensi poika ja pamautti mailalla palloa. - Minä haen sitten, jos menee kauas. Huokaisten mummo istui ja koetti huitoa saapuvia laukauksia, mutta vaikka peli oli mitä oli, kun ei nelivuotiaskaan osunut kuin joka kolmanteen, niin naurua piisasi. Sitten lähdettiin leikkipuistoon tai lähimmälle huoltoasemalle jätskille. Uima-altaassa oli sopivan lämmintä vettä ja pikkuinen oppi uimaan - no, ei pitkästi, mutta pääsipä jokusen metrin omin avuin eteenpäin ja mummu kehua retosteli vieressä, kuinka huippuhieno pikkumies tuo räpiköijä onkaan. Sitten eräänä päivänä siivosimme allasta, jonka pohjalla oli vähän vettä ja yllättäen Saku Sammakko, joka piti pelastaa pois. Sattuipa siihen naapurin Paco-setä, joka metsästi liukkaan otuksen ja pudotti vesikanavaan. Se nauratti vielä kotiin palatessa lentokoneessakin, ja kovasti pikkuinen kurkisteli ikkunasta koettaen nähdä sammakon pelastaneen Paco-sedän kodin jossain Malagan vuoristossa ymmärtämättä, että ne maisemat olivat jo kaukana. Alan nostaa hattua ja melkoisen korkealle niille mummoille, jotka jaksavat päivästä toiseen useiden pienten energiapakkausten kysymyksiä, vaatimuksia ja riehakasta elämäniloa. Minä olin niin kuitti joka ilta, että kun otin kirjan käteen, nukahdin ennen kuin ehdin lukea yhtä sivua puolta väliä pidemmälle. Nyt sitten alkoi se kiire. Sähköpostissa on ollut tulvaa - no, kysymysten tulvaa; joko teksti on luettu, mitä mieltä olet, ehtisitkö jo elokuulle sen saada valmiiksi jne. On kesäkuu ja puoliväli häämöttää. Kiireeltä pitää katkaista siivet juuri nyt. Ei, en ehdi elokuulle, sillä työn alla on paljon kirjoja, joista osa isotöisiäkin. Ei, en rupea kirjoittamaan kenenkään elämäntarinaa, vaan suosittelen ottamaan yhteyttä johonkuhun meidän kirjailijaamme. En, vaikka kuinka on tultu Torniosta ja menty teitä tietymättömiä pitkin maailmaa, en vaikka kuinka mielnekiintoisia asioita on sattunut ja elämä paiskonut. Niinhän se tahtoo tehdä meille jokaiselle ja kaikki olisivat kovikin mielenkiitoisia tarinoita, ainakin kertojan omasta mielestä. Ja, no, kenties naapurin uteliaisuus tulisi tyydytetyksi. Vaikka toin tuliaisina valtaisan flunssan (ikkunat ja ovet auki yöllä, kun oli kuuma) ja miljoona kutisevaa moskiitonpistoa, niin suloisena muistona talletan lapsen kanssa vietetyn viikon, naurua helisevän viikon, joka on eräs kirkkaimmista helmistä tässä elämän nauhassa, jota kerään päivieni loppuun asti. Nyt siis potkaisen kiireen nurkkaan ja ryhdyn töihin ja niistä töistä ensimmäinen on työlistan uudelleen suunnittelu. Se kun tahtoo aina - syystä tai toisesta muuttua; liekö kiireellä sitten sormensa pelissä? Ihanaa kesäkuuta ja juhannuksen odotusta jokaiselle. Eija

PELASTETAAN MAAILMAA

JA MAAILMA PELASTUU... Avasin tv:n kanavalta, jossa esitettiin ohjelmaa merissä vellovasta muovisaasteesta. Merivirtojen muovaamat hornankattilat kiehuivat pienen pientä muovisilppua, joka näytti samalta kuin lasipallon sisus, joka "pyryttää", kun sitä ravistellaan. Tämä jäte tosin oli kaiken kirjavaa, joka joutui lintujen ja merielävien sisuksiin. Eläinten lisääntyminen häiriintyi, jotkut kuolivat, kun suolisto tukkeutui. Ohjelmaa katsoessa tuli surullinen olo. Näinkö vähän ihmiset välittävät ympäristöstään? Olen kaupan jonossa ja lapan viilipurkkeja hihnalle. - Pannaanko viilit pussiin? kysyy ystävällinen nainen kassan takaa. - Ei panna, vastaan kuten aina. - Säästetään maailma ainakin siltä muovisaasteelta tai siihen kulutetulta energialta. - Mitä nyt yksi pussi, sanoo joku. Ravistan päätäni. Ei, se ei ole vain yksi pussi, se on pussi toisensa jälkeen, kymmeniä, satoja päivässä - yhdessä kaupassa. Ja tätä ylipakkaamista harrastavat kaikki kaupat. Odotan, milloin joku kauppa uskaltaa lähteä pienentämään hiili- ja saastutusjalanjälkeään ja selittää ystävällisesti asiakkaille, miksi muoviin pakattuja viilejä ja jogurtteja ei enää pakata muoviin, joka sitten taas pannaan useimmiten muoviseen isompaan kassiin. Markettien ekoteko olisi kieltää pakattujen purkkien uudelleen pakkaaminen. Saman asian ajaa, kun asiakkaat eivät sitä pyytäisi tai eivät hyväksyisi lisäpakkausta. Minä säästin siis vaivaisen pienen muovipussin, mutta jälkeeni tulleelle asiakkaalle jogurtit, jotka on kertaalleen pakattu muoviin, kelpasi vielä toinenkin muovikääre. Näinhän usea ajattelee - mitä yhdestä muovipussista. Mutta voima syntyy siitä, että me kaikki ajattelemme, ettemme halua tuhota elinympäristöämme ja vielä lapsenlapsenlapsemmekin voivat elää ja nauttia luonnosta. Siis yhdelläkin on merkitys, näin minä uskon. Ekotekona kannattaa harrastaa kauppakassia, kierrättää ja jättämällä tarpeeton ostamatta. Koska olen laiska, en jaksa olla täysipäiväinen ekoihminen, enkä syyllistä itseäni siitä. Mutta ne teot, mitkä ovat helppoja vaikkapa vain tällaisella pienellä valinnalla - ota tai jätä, sellaiset sujuvat meiltä kaikilta ja antavat tulevaisuudelle sen metsiemme pihkantuoksun, meren suolaisen tuulahduksen, niittyjen raikkauden, joka jää jälkipolvillekin nautittavaksi. Sellaisen maailman tahtoisin lapsenlapsilleni jättää perinnöksi, en öljylauttoja ja muovisaasteita meressä, en kaivosten raiskaamaa luontoa ja eläimiä, ihmishenkien menetystä toisten ahneuden vuoksi. Siksi minä en halua viilejäni muovipussiin, enkä ruokiani kymmeniin kääreisiin. EIJA Kirjoittelen silloin tällöin kolumneja paikallislehteemme ja ikuisena maailmanparantajana (sanoo mieheni) en voi olla toisinaan ottamatta kantaa pieniin, toista mitättömiltä tuntuviinkin asioihin.

Kevättä ja kummituksia

Etelässä lienee lumet kadonneet, mutta meillä sitä vielä riittää. Kasat ovat korkeita ja epäilen, ehtivätkö kovinkaan paljon kuihtua vappuun mennessä, vaikka kuinka aurinko helottaisi. No, välikö sillä, koska valoa meillä riittää kohta läpi vuorokauden ja se jos mikä helpottaa pimeydessä nääntynyttä ihmispoloa.
Sain vihdoin oman kirjani Kielletyt huoneet kansien väliin. Sellainen väliaikatyö tai täytetyö, mikä lie. Kun aina pitää jotain kirjoittaa. Kirjan anti on hieman toisenlaista kuin mihin lukijani ovat tottuneet, ja jännityksellä odotan, millaisen vastaanoton kummitustarina saa. Dekkareilla on oma varmaan vakiintunutkin lukijakuntansa ja niille osaa jotenkin povata myyntiluvut, mutta tästäpä ei sitten tiedä. Jännityksellä jään odottamaan.
Kirja lähti liikkeelle ihan erään lukijan tokaisusta paikallisessa marketissa, kun hän oli kyllästynyt lukuisiin ruumiisiin, joita olen kovasti koettanut vähentää, jotta ei liian raa'aksi paisuisi. Vaikka minusta tuntuu, että todellisuus on vielä paljon raaempi kuin muutamat murhat kirjani sivuilla.
Kun tätä kummitustarinaa aamuhämärissä ja illan pimeydessä kirjoittelin ja olin vaipunut sen tekstiin miettien, miten saisin kaikki kauhut aseteltua sivuille, mitä mielessäni pyöri, olin monta kertaa itse sydän kurkussa, kun hiljaisessa talossa kolahti ja ääni, joka ei taloon kuulunut, yllätti minut. No, ainakin tunne, josta halusin kirjoittaa, oli minussa ja toivoin vimmatusti saavani myös sen paperille, mutta se onkin jo eri asia sitten. Tuntuu kuin nuo kummituskohtaukset olisivat menettäneet tehonsa tai sitten en niitä vain osannut sinne kuvailla. Mutta ehkä se on siinä, kun olen niin moneen kertaan ne itse sieltä lukenut. Siksipä toivon, että se jännitys, salaisuuden kahinat, menneiden vuosikymmenten kaiut, tyhjät ja pölyiset huoneet, lukitut ovet ja oudot sanat toisivat kuitenkin lukijalle sen kokemuksen, jonka heille olen halunnut välittää.
Kirjani puitteissa menen Ylen paikalliseen kulttuuripersoonavieraaksi maanantaina puoli kymmeneltä suoraan lähetykseen. Nauhoitettuna olisi mukavampi olo, jos lipsahduksia sattuu, ne saisi pois.

Tässä vinkki muille (ujoille) kirjailijoille; viekää kirjanne paikallisiin toimituksiin, niin lehtiin kuin radioonkin. Minä olen julkaissut 10 vuotta ja olen oppinut sen, että minua ei haeta kotoa. Minun pitää itse muistuttaa olemassaolostani. Joku kirjoittaa joskus isomman jutun, joskus pelkän kirja-arvostelun, mutta yhtä kaikki, lähiseudun lukijat tietävät, että taas löytyy uusi teos.

Eilen postiluukusta tipahti erään pörssinoteeratun kirjapainon vuosikertomus. Urhoollisesti se ilmoitti minun saavan muutaman kymmenen senttiä osinkoja osaketta kohti. Luen huolestuneena toimitusjohtajan katsausta, joka kertoo, että kirjapainoala ei ole kehittynyt parhaalla mahdollisella tavalla, koska alalla on ylikapasiteettia, joka on johtanut melkoiseen hintakilpailuun. Osakkeenomistajalle se on huono uutinen, mutta varsinkin pienelle kustantamolle paljon valoisampi, koska hinnat pysyvät kurissa. Painohintaa ei tarvitse nostaa kuin 50 senttiä, niin se kertautuu lopullisessa kirjan hinnassa kolminkertaiseksi, jotta tuo 50 senttiä tulisi katetuksi.

Nyt, koska meillä vielä lunta riittää, lähden sivakoimaan, katselemaan heräävää metsää ja tyhjentämään päänuppia.

Aurinkoista kevättä myös teille.

Eija

Kevättä odotellessa

Talvi on taittumassa kevääseen täällä pohjoisessakin. Lunta tosin on niin paljon, että lieneekö sulanut edes juhannuksena. Muutaman kerran olen ehtinyt hiihtämäänkin jälleen niin hektiseksi muuttuneen työn lomassa. Koska elämässä tuntuu olevan vain kirjat; tekstien lukeminen, oikoluku, monenmoiset pikkuasiat, jotka vievät aikaa yllättävän paljon, niin juuri nyt on alkanut vahvasti maistua puulta. Mitäänsanomattomia käsikirjoituksia, joiden kirjoittajat hoputtavat ja kyselevät; jokainen tahtoo olla kirjailija. Syksyä kohti kun elämme, niin kaikille kerrottakoon, että syksyyn on valittu kaikki kirjat ja niitä joita nyt lueskelen, tulevat saamaan kannet keväällä 2013 tai ei ollenkaan. Syksyn kirjoja on vähemmän kuin nyt keväällä, talven 2013 kirjoja tulee olemaan edelleen vähemmän kuin syksyllä. En voi elää elämääni pelkästään nenä ruudussa, en voi enkä halua.

Luin eilen Timo Tulisalon mietteitä kirjan markkinoinnista. Hän toteaa, että kirjojen kanssa puuhaavilla ihmisillä on jonkinlainen intohimoinen suhde kirjoihin ja he katsovat usein ruusunpunaisten silmälasien läpi kirjan myyntimenestystä, kun siinä pitäsi pitää pää kylmänä ja valita ehdottomasti myös kaupallisuutta ajatellen nuo julkistettavat opukset. Minäkin olen tehnyt näitä virheitä ja se on yksi seikka, joka uuvuttaa. Koeta tunkea sellaista markkinoille, jolla ei sitten kuitenkaan ole lukijakuntaa ja kirjailija jää kotiin ihmettelemään, miksi mitään ei tapahdu. Joskus, kun kirja on valmis, kaduttaa, että miksi tuon otin ohjelmaan, kun vaihtoehtoja olisi ollut ja aktiivisia ihmisiä niiden takana.
Tulisalo toteaa, että kirjailija tahtoisi nähdä laajalti teostaan esillä mediassa, mainoksissa kuin kirjakaupoissakin. Tästähän on mahdoton puhua pienkustantamon näkökulmasta.Satasen mainoksella ei ole vaikustusta mihinkään. Oman paikkakunnan kirjakauppa yleensä ottaa yhden kirjan hyllyyn ja kun se ostetaan, tilaa toisen, jos joku sattuu sitä kysymään. Hänen mukaansa kirjailijan sitouttaminen markkinointiin on yksi menestystekijä. Kirjailija tuntee lukijansa. Hän on avainasemassa tässäkin. Tulevaan kirjaansa kannattaa kirjailijan viitatata esiintyessään erilaisilla foorumeilla tai tapahtumissa
Samaa, jota itse olen toitottanut jatkuvasti kirjailijoille, sanoo myös Tulisalo: kirjan takakannen teksti on ratkaisevassa asemassa käytännön myyntielämässä. Etukansi herättää huomion, jolloin se otetaan käteen, mutta takakansi on se, joka myy. Tässä tuli ihan äsken oiva esimerkki romaanista, jonka ilmoitin kirjastovälitykselle. "Onko tämä jokin uskonnollinen kirja vai elämäntaidonopas? Kenelle tämä on tarkoitettu?" olivat kysymykset. Tekstin oli tehnyt kirjailija, kuten meillä aina, sillä heillä on mielessään kirjansa pienimmätkin nyanssit ja voivat tekstin tiivistää koukuttavaksi ja lukemista innostavaksi. Minä muutin sen tekstin kirjastovälitykselle. Kirja kertoo väestön liikakasvusta, tämä kirja sijoittuu Lontooseen. Päättävät elimet toteavat, että ruoka ei riitä, palveluja ei pystytä tuottamaan, asuntoja ei ole, tilanne on sietämtön. Silloin tehdään päätös, että kaikki 58- vuotiaat joutuvat luopumaan elämästään, jotta nuoremmille on tilaa. Ihmiset piiloutuvat ja pakenevat, on väkivaltaa ja pelkoa. Kirja on todella HYVÄ, mutta nyt tuo teksti, joka ehti levitä tukkujen kautta nettikirjakaupoihin yms. saattaa olla ongelma.Eli kyse on äärimmäisen jännittävästä kirjasta, mutta tekstin perusteella sisäänostaja oli mieltänyt kirjan elämäntaidon oppaaksi.
Tästä siis opimme, että lyhyt napakka teksti takakanteen, mutta sellainen, että se koukuttaa lukijaa sen verran, että se johdattaa joko osto- tai lainauspäätökseen.
Tulisalo toteaa, että kirjan mainontaa on tutkittu ja sen vaikutus on yleensä välillinen. Kuluttajat mainitsevat ostopäätöksen syntyneen lehtijutun, luennon, muun esiintymisen tai kirjakauppakäynnin perusteella. Mainonnan avulla ei saada aikaan suurta kysyntää. Jotakin mielenkiintoa herättävää on oltava olemassa jo aikaisemmin, mitä se jokin kirjassa sitten onkaan. Eli tässäkin korostuu kirjailijan oma rooli aktiivina esiintyjänä/osanottajana ainakin oman paikkakuntansa tapahtumissa.


Ja nyt ei kun lumiukkoja tekemään! Laitetaan sen musta suu hymyilemään.

Eija

AJATUSVYÖRYN UHRI

Päivä on pidentynyt kukonaskelin, iltaan riittää valoa ja sisällä istujakin ehtii lenkille. Itse olen joutunut päivittämään rutiinejani, koska muutaman kuukauden työttömänä ollut poika sai vähäksi aikaa ajokeikkoja Norjaan ja isoa dogoa ei voi viedä mihinkään hoitolaan. Niinpä vasikan kokoinen Urkki-koira asustaa taas arkipäivät meillä. Eihän siinä mitään ongelmaa sinänsä ole, mutta kun on omatkin koirat, ja äksy Espanjan löytökoira tykkää huonoa, kun sen reviirille tullaan. Kolmea koiraa ei voi ulkoiluttaa yhtä aikaa, Urkki on vietävä lenkille myöhään illalla tai aamuhämärissä ja puurrettava jalat kipeinä pitkin pehmeitä moottorikelkan jälkiä metsässä. Koira ei ole vihainen, mutta se ei siedä, että joku toinen koira alkaa lähestyä sitä (tai minuako?) ja jos se vielä haukkuu, niin silloin on oksat pois. Sellaisia voimia ei minun hauiksistani löydy, että kykenisin pitelemään koiraa. Olen pari kertaa raahautunut sen perässä, kerran mustassa Espanjan yössä, kun olin pitävinäni remmistä iltapissalle viedessäni, vaan heikko lenkki oli kevyt otteeni ja kun pusikossa hiippaili naapurin kaltoin kohdeltu koira etsimässä Urkin ja Maran luita, niin Urkki oli koiran luona kuin salama. Onneksi painoi vain isolla tassullaan koiraa maahan ja sain tilanteen joten kuten hallintaani. Tosin vähän matkaa pitkin tannerta mahallani matkaten. Onneksi oli ruohoa alla.

Totta kai tähän soppaan iski flunssa. Yskää, niiskutusta, nivelkipuja, kuumetta, sitähän se nyt on ollut aika monella muullakin. Polvia heikottaa ja pää on täynnä moskaa, mutta yhden sairaspäivän jälkeen kokosin itseni ja vein aamunkoitteessa Urkin ulos, join litran kuumaa mehua ja makasin reporankana sohvalla, terästäydyin ja otin kaksikon häkistään, päästin ne irti metsän reunassa ja annoin niiden juosta omia aikojaan. Ja joku ihmettelee varmaan, miksei mieheni sitten hoida noita koiria. Voi, kun se on paljon kipeämpi kuin minä. On ollut ja on edelleen. Jokusen sähköpostin jaksoin sitten sen päivän aikana hoidella eikä kovin kummoinen ole olotila vieläkään. Eihän tässä jouda sairastamaan! Kahden kirjan oikoluku on nyt hieman jäljessä aikataulusta, mutta käsikirjoitusten ruuhkaa ovat onneksi äärettömän ystävälliset henkilöt purkaneet, josta lämpimät kiitokset heille.

Kolmen viikon Espanjan reissu selvensi minulle eräitä asioita, koska jouduin painiskelmaan ajatusteni kanssa työvälineen hajottua juuri ennen lähtöä. Niinpä loma oli todellinen pakkoloma, johon hieman enemmän kaipasin tekemistä. Talvella pikkukaupunki on hiljainen ja naapuritkin ties missä. Olin varautunut lukemaan käsikirjoituksia ja muokkaamaan tekstiä, mutta mitään ei voinut tehdä, kun lähtöä edeltävänä iltana joukko asioita sanoi työsuhteensa irti. Silloin alkoivat aivotkin jauhaa mietteitä, jotka ovat silloin tällöin yrittäneet tässä työruuhkassa esiin. Nyt ne pääsivät valloilleen, kun ei ollut mitään millä peittää ajatusten vyöry.
Olen tehnyt neljä vuotta rankasti töitä, usein myös iltaisin ja viikonloppuisin, olen koettanut etsiä yritykselleni paikkaa kirjojen maailmassa ja kai siinä jotenkin onnistunutkin, koska yhä valmiimpia ja parempia aiemmin julkaisseiden kirjailijoiden käskirjoituksia olen tälle talvelle saanut ottaa vastaan ja lukea. Mutta työ on ollut kovaa, raskasta ja välillä hermojakin rassaavaa. Oma aika on jäänyt aivan liian vähiin ja sekin on ollut siivousta ja suorittamista.
Monet käsikirjoituksia lähettävät, jotka ovat meillä julkaisseet aiemmin, tiedustelevat aikataulua ja kuulostavat pettyneeltä, kun kerron, että syksykin on jo täynnä eikä nyt tuota suunniteltua määrää ylitetä, ellen sitten onnistu hankkimaan työvoimaa, jonka palkkavaatimuksen pystyn täyttämään. Eikä aiemmin julkaistu kirja ole tae uuden kirjan julkaisemiselle. Ainoa tae on, että kirja on tarpeeksi hyvä ja että edellistä kirjaa on myyty kohtuullisesti. Olen mitoittanut syksyn niin, että saan itselleni vapaa-aikaa, en istu enää koneen ääressä iltaisin ja viikonloppuisin. Sydänparka kun on antanut merkkejä liiasta paineesta, joten on valittava ja valinta on helppo. Elänhän muutoinkin tahdistimen kanssa.

Me kemiläiset kirjailijat (käytämme nimeä Kemin prosaistit)touhuamme nyt lehdistö- ja julkistamistilaisuutta saatuamme maailmalle viime kesän jatkokertomuksen kirjan kansien väliin. Ideamme oli, että esittelemme jokainen osallistuja itsemme kirjassa, joten voimme käyttää sitä vaikka käyntikorttina tai mainoslahjana. Lisäksi aihe, josta kirjoitimme on oikeastaan juuri nyt entistä enemmän ajankohtainen. Kertomuksemme tuo selvästi esiin sen, miten voi käydä, kun kuntaselvitysmies Urho Lillukka tuli Kemiin ja ryhtyi kaavailemaan kuntaliittymiä. Tuliko niitä sitten? Jos tarinan nimi on Konsultin kompurointi Lapin emiiriksi, niin ehkä siinä on jotain suuntaa antavaa. Lukekaa, älkää tukehtuko kuitenkaan pullaan, niin kuin eräälle meinasi käydä.

Hyviä hiihtoretkiä!

Eija

Uutta vuotta

Tammikuu on ehtinyt puoleen väliin. Aika joulusta tähän hetkeen on ollut työtä vuorotta. Jostain kumman syystä olen tilitellyt muutaman euron kirjailijapalkkiota, vaikka sopimuksessa lukee, että vasta kun kertymä on n. 50 euroa. Vaikka minulla on hieno palkanlaskentaohjelma, vaatii työ kuitenkin sen, että tarkistan kirjatilin. Vertaan laskutusohjelmamme tuottamaan informaatioon sekä Kustannustaidon raportteihin. Ajatta ei mitään tee. Ja kun tarkistat 58 kappaletta tilityksiä, jotta ne olisivat oikein, ennen kuin ne päästää käsistään ja lähettää verottajalle, on siinä kulunut rutkasti aikaa. Niinpä - nyt tästä alkaen ryhdyn noudattaamaan useimpien muiden käyttämää tilitysrajaa. Älkää huolehtiko, kyllä ne rahat sieltä joskus tulevat. Itse sain esimerkiksi tilityksiä eräältä kustantajalta vuosilta 2009, 2010 ja 2011, kun kertymä oli ylittänyt 70 euron rajan. (Kirjat on kirjoitettu vuonna viis.) Näköjään sitten vanhojakin kirjojani on joku kappale vielä myyty. Ja mikäs sen mukavampaa.

Kun toiset ovat pidelleet joululomia ja pekkasia, minä olen tehnyt töitä niin, että selkänahka on karrella. Siksi hyvät ystävät, pakenen jälleen pariksi viikoksi ennen kevään suurta sesonkia, Espanjaan (21.1 -8.2). Vastailen posteihin, kunhan ennätän ja ehdin nettibaariin. Sanovat, että on ollut kuivaa ja maanviljelijät ovat hädissään. Sateita toivotaan kovasti, mutta minä toivon, että ne sateet tulisivat yöllä ja saisin ulkoilla ja lenkkeillä sydämeni kyllyydestä koko tuon ajan.

Sain käsiini kirjan nimeltä Kustantajan käsikirja. Lukea en sitä vielä ole ehtinyt, mutta hieman selailla tietysti. Kirja avautui somasti kohdasta Kustannuspäätös; 33 väitettä kustantamisesta (Harri Haanpää). Kustantajaa hän vertaa portinvartijaan, joka joko hyväksyy tai hylkää asiakkaan. Hän kirjoittaa, että meillä julkaistaan liikaa kirjoja, mitäänsanomattomia, laiskasti ajateltuja, kenellekään kelpaamattomia, joilla ei ole mitään annettavaa muille kuin niiden kirjoittajille, heidän egoilleen, kirjoja jotka ovat romaanin oloisia tai runokokoelman näköisiä, mutta jätettä jo syntyessään.
Haanpää sanoo myös, että kustannuspäätöksiä ei pidä tehdä kadulla sattumalta kohdatessa, dullassa, fyllassa, muistotilaisuuksissa, pulla suussa, tilaisuuksissa joissa menee muisti. Tekstin pitää ratkaista, ei tekstin ympäri- ynnä pyörryksiinpuhumisen taito. (Allekirjoitan tämän varoituksen, sillä näitä puhujia ja kerjääjiä riittää ja ovat valitettavan usein jonkinlaisiksi tutuiksi itsensä luokittelevia: minulla on kuule hieno kirja, edellistä, jonka itse kustansin olen myynyt viisikymmentä, että etkö sinä vuorostasi, ettei minun tarvitse kaikkea hommaa hoitaa? Ja sitten katsotaan niin hellyttävästi silmiin, että...)
Haanpää jatkaa, että kustantajan osa on hylkääjän osa. Hänen osansa on murskata ihmisten haaveet.Hän on oikeassa. Kaikkea ei tehdä, vaikka tahtoisi ja on pakko sanoa ei kiitos.
Aleksi Siltala taas antaa lukijalle ohjeen, ettei pidä arvioida vain tarjottua käsikirjoitusta, vaan myös kirjailijaa. Millainen hän on, onko hän yhteistyökykyinen ja kuinka vakavasti hän suhtautuu työhönsä.
Hyviä neuvoja näyttää tuo kirja olevan täynnä, kunhan vain muistaisi päätöksiä tehdessään jotkutkaan niistä. Painostusta olen kokenut, ja virheitä, joita alun alken tein, en tee enää. Hylätty kirja ei välttämättä ole sen huonompi kuin hyväksyttykään, mutta kenties se ei sovi meille, tai esim. kuluvan sesongin ohjelma on jo täysi, kenties vaistoan jotain vaatimuksia taustalla, joita en kykene tulevaisuudessa täyttämään ja toivon hylkäämisen johtavan kirjoittajan jonkin toisen, hänelle sopivamman kustantajan luo.
Mutta aika usein ainoa työkaluni on se, että kirja imaisee minut ensimmäisiltä sivuilta mukaansa, jonka haluan lukea loppuun saakka pitkästymättä. Kun näin tapahtuu, en pyörittele päätöstäni sen enempää vaan soitan kirjailijalle keskustellakseni hänen kanssaan sopimuksesta.

Kirjallinen keväämme on pyörähtänyt käyntiin ja syksyä rakennetaan kovaa vauhtia. Suurin osa syksyn kirjoista onkin jo valittu ja sen jälkeen on mietinnässä jo seuraava kevät. Se mitä se tuo tullessaan, on kysymysmerkki. Olkaamme avomia ja uteliaita.

Ehkäpä nyt on aika lähteä hiihtolenkille, on niin valkeaa ja kaunista.

Hyviä hiihtokelejä jokaiselle!

HYVÄÄ JOULUA!

Ei voi unelmoida valkoisesta joulusta, sillä täällä sataa vettä. Tuleeko pukki porolla vaiko autolla? Toivottavasti ei kuitenkaan autolla poron päälle ajajen. Pohjoisen ihmiset ovat tottuneet poroihin ja osaavat varoa niitä paremmin kuin etelän turistit, jotka vaeltavat tunturiin sopulilauman tavoin joulua viettämään.
Kun näet yhden poron, se on harvoin yksin. Sitä saattaa seurata muutamia poroja tai jopa iso tokka. Ne saattavat olla hyvinkin lähellä ja lähetä arvaamatta liikkeelle. Siis varo, vaikka selviäisit siitä yhdestä otuksesta, kun kuusen takaa saattaa ponkaista tielle kymmenen harmaaturkkista sarvipäätä. Joulupukki ajelee poroillaan omia salaisia teitään, joten on ihan turha tihrustaa auton ikkunasta, näkyykö pukkia ja poroja pulkkaa vetämässä.Ei näy, ellet mene metsään ja pysähdy kuulostelemaan.
Meillä eivät soi joululaulut. Sain jo kyllikseni, kun niitä kuuli marketeissa viikkokaupalla. Meillä on paikalla hiljaisuus ja kohta imurin hurina. Joulusiivousta en ole aloittanut enkä aloita. En jaksa. Joululimppuja en ole leiponut, kuten ennen, en myöskään tee lanttulaatikkoa nyt vaan ostan sen kaupasta. Meillä ei ole joulukuusta, mutta ikkunaa valaisee kyllä kynttelikkö. Emme ole hankkineet lahjoja kuin pojan lapsille ja ensi joulua ajatellen olen päättänyt, että kaikki kortit yms. saavat jäädä lähettämättä ja annan niihin käytetyt rahat vaikka keräykseen, jolla hankittiin ruokakoreja vähäosaisille tänä vuonna. Tai haen Nordean kuusesta lahjatoivomuksen, hankin sen ja joku osaton lapsi saa näin iloisen mielen. Tai pakkaan matkalaukun ja linnottaudun Espanjankotiini ja haen vain pakollisen purtavan kaupasta enkä katsokaan sinne päin, jossa jotain krääsää kimaltaa. Tästä kai huomaa, että en pidä joulusta. Joka vuosi vain vähemmän ja vähemmän. Ihmistungosta, hirveää hamstraamista, turhaa krääsää hankkimassa, joka jää nurkkiin pyörimään ja jolle ei ole käyttöä.
Voi, antakaa toisillenne aikaa ja yhdessäoloa, hellikää lahjakortilla, joka antaa hierontaa, kuorintaa tai ties mitä kiinteytystä, matkan kylpylään tai lupauksen, että ei laista omasta tiskivuorosta. Aineettomia ja hyvää mieltä tuovia lahjoja on vaikka kuinka, rajana taivas ja oma kekseliäisyys. Myös kirja on hyvä lahja. Kun sen on itse lukenut, voi sen antaa lainaksi tai omaksi jollekin toiselle, joka voi sitten lahjoittaa sen taas eteenpäin.

Hups aasinsiltaa, joka on paikka paikoin liukas; oletteko kuulleet tavasta, jossa kirja otetaan vaikkapa puistonpenkiltä, luetaan ja palautetaan jonnekin julkiselle paikalle takaisin? Entä jos jättäisi oman kirjansa, merkkaisi sen (netistä löytyy tietoja, kuinka nämä kirjat elävät)ja laittaisi tarjolle? Jäisikö se jonkun hyllyyn määrättömäksi ajaksi vai palautuisiko jo pian jonkun muun luettavaksi?
Eräs tuttava (ei kirjailija, mutta sisarensa on kirjailija) sanoi, että sisko lähetti viime vuonna joihinkin pieniin kirjastoihin joitakin omia kirjojaan, joita oli unohtunut hyllyyn ja jotka eivät enää menneet suuntaan tai toiseen. Hän vierasti kirjojen silppuamista ja oli etsinyt tietoa kirjastoista, joissa ei kyseistä kirjaa ollut ja oli jopa saanut jokusen kiitoksenkin vastineeksi. Hän sanoi toivovansa, että lainauskorvaukset joskus kuittaisivat postimaksut. Ihan mukava ajatus, euron kuoressa kirja pieneen kirjastoon ja kas ihmiset lainaavat kirjaa ja innostuvat kyselmään kenties lisää kyseisen kirjailijan teoksia. Ehkä itsekin lähetän vuodelta 2005-2006 jääneistä kirjoistani muutaman johonkin, jossa niitä ei ole. Tosin montaa kappaletta ei ole ede lähettääkään. Mitä minä niillä enää teen, kun kirjat ovat jo jokaisella tuttavalla ja puolitutulla ja niitä löytyy kaikista suurista ja vähän vähemmän suuristakin kirjastoista useita kappaleita. Mutta näiden suurten rinnalla oli pieniä, jotka vain kaukolainasivat kirjaa. Kuinka joku asikas osaa kysyä tuntemattoman kirjailijan kirjaa kaukolainaksi, ihmettelen vaan. Kyllä Mäkeä, Remestä ja Hirvisaarta osataan kysyä, mutta ei osata meitä muita, ellei nyt lainaajaksi satu siskonmiehenserkkulikka.
Jos joku muukin kokeilee tätä ideaa, laittaakaahan kokemuksia tähänkin suuntaan.

Nyt sitten siihen imurin varteen, muuten työpöydän alta saattaa kuulua hento hau hau...

Toivon jokaiselle lämmintä ja rauahallista joulua ja hyvää uutta vuotta 2012!

Eija

Joulun valoja ja tonttujen touhuja

Jostain kumman syystä joulu tulee aina yhä aikaisemmin - ainakin kauppoihin ja tv-ruutuihin. Kemissä kauniit jouluvalot ovat palaneet jo kauan, vaikka virallisesti ne sytytettiin pari päivää sitten. Ensin sammutettiin kaikki katuvalot ja katujen yllä riippuneet jouluvalot, ihmisiä oli pyydetty ottamaan mukaansa lyhtyjä ja taskulamppuja. Valot olivat jonkin aikaa pois päältä ja sitten -naps, päälle uudelleen. Nyt oli viralliset jouluvalot sytytetty.
Olin lähtenyt hyvillä mielin mukaan joulunavauksen yrittäjien joulutorille ja kuvitellut hyväuskoisena, että pienen kauppakeskuksen tiloissa järjestetyllä torilla tehdään kauppaa. Ei tehty. Päivä oli pitkä kuin nälkävuosi ja hyvä kun sain sen verran ensimmäisenä päivänä myyntiä, että pöytävuokran kattoi. Oli perjantai ja vettä satoi. Eivät auttaneet jouluvalot eivätkä tontutkaan asiaa. Optimistisesti odotin lauantailta parempaa tulosta, mutta tulin huomaamaan, että kirjat eivät kiinnosta, ei vaikka eurolla ja kahdella varaston nurkkia yritin siivoilla.Tuuli oli hirmuinen ja ulkona olevat myyjät häipyivät aika nopeasti. Hanhisuannon Karikin ilmestyi esittelemään kirjaansa myyntipaikallemme, mutta ei auttanut. Väki viipelsi ohi ja tutut, joilla kirja jo oli, pysähtyivät juttelemaan. Vaikka päivää olisi riittänyt neljään, kasasin kamppeet kahdelta. Mitäpä aikaansa tuhlaamaan, kun on parempaakin tekemistä. Niin messujen kuin kaikenlaisten myyjäistenkin kohdalla olen nyt oppinut, että tuhlaan omaa aikaani ja energiaani moiseen, josta ei tule kuin pahalle tuulelle. Myymättä jääneistä kirjoista eroon pääsemiseen tarvitaan jotain muuta.
Tämän johdosta ennen vuodenvaihteen inventaariota tulen tuhoamaan melkoisen kasan kirjoja, koska varastoon ei yksinkertaisesti enää mahdu sellaista tavaraa säilöön, jota ei ole kuukausiin, kenties ei koko vuonna ainuttakaan kappaletta myyty. Nuo kirjat vain nostavat tilinpäätökseen ilmoitettavaa varaston arvoa ja lisäävät sitä kautta veroja, vaikka niistä ei enää koskaan tulla saamaan tuloja. Nyt - jos joku lukija (Nordbooksin kirjailija) tietää varastossa olevan vielä jokusen kirjansa ja haluaa pelastaa nuo omat kappaleensa tai kenties jonkun muunkin kappaleita painokustannusten hinnalla, niin ottakoon kiireesti yhteyttä. Vuoden vaihteen jälkeen kirjoja ei enää saa. Kirjat silputaan paperinkeräykseen ja silputtavia nimikkeitä on vuodelta 2009 aika monta. Tosin joitakin on ehkä kourallinen, joitakin laatikollinen.

Ensi vuosi on työn alla tiukasti ja monenlaista uutta ja mukavaa saadaan lukea uusien kirjojen lehdiltä. Kreikan esilläolo sai innostumaan Lea Edwrdsin kirjasta Juonittelevien jumalten kaupunki ja Esko Heikkisen essee-tyyppinen Reportterin aikamatka on äärimmäisen mielenkiintoista luettavaa. Ihan alkuvuodesta tulee ulos myös kirja nimeltä Salaisuuden taakka, jossa kuvitteellisen kertomuksen kautta tsaari Nikolain poika jääkin henkiin ja pakenee Suomeen, historian hetket ovat totta ja kerronnan tempo tukee mukavasti tekstiä. Kaikkia näitä kolmea kirjaa voin suositella krantummallekin lukijalle. Sopii vain odottaa, että laajempikin yleisö löytäisi nämä kirjat käsiinsä.

Ilta on pimentynyt ja paksu pilviverho kattaa koko taivaankannen. Sydämessäni läikähtää silti pieni ilo, Kaarnalaiva -runooni on tehty sävel ja sen kantaesitys on tammikuussa Kemissä järjestettävillä kirjailijapäivillä. Kiitos säveltäjälle, kiitos esittäjille.

Eija

Pimeys on asettunut meille asumaan. Se väsyttää, se saa minut vaipumaan lähes horrokseen. Tulisi edes lunta, paljon valkoista lunta, jotta maisema kirkastuisi.
Finlandiaehdokkaat julkistettiin, mielenkiintoista, sillä kaikki olivat naisia. Pohjolan Sanomien kulttuuriosiossa oli mukava huomautus - mitäpä jos nuo kaikki ehdokkaat olisivat olleet miehiä? Sopii ajatella. Mutta hyvä näin, katsotaan nyt, kuka sen palkinnon pokkaa.

Eräs tuttavakirjailija oli hakenut Kirjailijaliiton jäsenyyttä, hänet hylättiin lyhyellä töykeällä kirjeellä, että he eivät usko, että kirjoittaminen jatkuu, joten hän voi hakea jäsenyyttä myöhemmin uudelleen, kun on todistanut kirjoittamisen jatkuvan (hänellä on nyt valmis käsikirjoitus ja neuvottelee parhaillaan ison kustantamon kanssa siitä). Ihmeellinen on hylkäämisperuste. Toisekseen - Kirjalijaliitto ei todellisuudessa ole kirjailijoiden edunvalvoja, eihän se valvo kuin kourallisen etuja, jos niidenkään. Kahden kirjan kriteeri on kenties perusteltu, mutta kuinka sitten, kun sen kahden kirjan jälkeen ei sitten olekaan syntynyt lisää kirjoja, tekstiäkin jokusen kolumnin verran? Eikö tässä ollut juuri se tuotannon loppumisen kriteeri, jota tuttavani hylkäyksessä käytettiin syynä. Nythän tämä jo vuosia kirjoittamatta ollut henkilö pitäisi pudottaa liitosta, jos heidän sääntöjään noudatetaan.
Jos myyntilukuja käytettäisiin kriteereinä, täytyy todeta, että alle sadan kappaleen nimikemyynnillä pääsee kirjailijaliiton jäseneksi - tämä tapahtui myös eräälle tuntemallani henkilölle. Kuinka tässä siis laatu kohtaa vaatimukset? Kansan mielestä laatua ei ole ollut, kun kirja ei ole kiinnostanut ketään.

Joulu lähestyy ja sen myötä kaikenlaiset turhat kiireet alkavat painaa itse kutakin. Niin minuakin. Ja tunnustan, että itse ne kiireeni harteilleni kerään painolastiksi. Voisin ravistaa aika paljon pois, mutta tuntuu kuin jokin vaatisi minua mokomia asioita tekemään; Kari Hanhisuannon kanssa vierailemme lähialueen kirjastoissa ja olen myös varannut joulumyyntipöytiä ympäriinsä Kemistä ja Torniosta toiveenani päästä eroon osasta nurkissa lojuvista kirjoista. Halvalla aion myydä, eurolla tai parilla kappale kaikkein vanhimpia vuoden 2008 ja 2009 kirjoja sekä sellaisia, jotka ovat myyneet huonosti ja painos on jäänyt varastoon seisomaan. Sen jälkeen ainakin kaikki myymättä jääneet vuoden 2008 loput kirjat tuhotaan, koska tila ei yksinkertaisesti riitä niiden säilyttämiseen. Myös vuoden 2009 kirjoista osa on loppusuoralla. Nyt jos joku haluaa omia kirjojaan vielä varastostamme haalia (joka tietää niitä siellä olevan), niin on hyvä mahdollisuus ostaa ne edullisesti pois tai osa niistä. Näiden kirjojen osalta kun ei kysyntää ole ollut enää aikoihin. Kirja kuolee lyhyessä ajassa, jo vuoden 2010 aikana ilmestynyt kirja on jämähtänyt tomuttumaan hyllyyn. Kun tarkastelin pari päivää sitten muutamia dokumentteja, tulin tutkineeksi myös eräiden kirjailijoiden myyntitilejä, koska en voinut uskoa, että myyntiaika jäi kuukauden mittaiseksi ja jos kirjailija sinä aikana laiskotteli, niin sielläpä ne nyt sitten odottavat noutajaa ne kirjat. Harvoin kirjastoja tai kirjakauppoja enää kiinnostaa esim. tämän vuoden alkupuolen kirja, ellei siitä yhtäkkiä tule myöhäisheränneen kirjailijan ponnistuksien johdosta kysyntää.
Siispä nyt kaikki barrikaadeille - joulumyyjäisiin, joulun ajan erilaisiin tapahtumiin, sinne missä ihmiset liikkuvat. Myyntipöydät meillä täällä ovat 12-80 euron välillä paikasta riippuen. Eikä nyt olla kirppareilla vaan keskeisillä paikoilla. Toivoa sopii, että viikonloppujen uhrautumiseni tuottaa tulosta ja varasto vajenee ja edes jotain saa kattamaan kirjan painokuluista. Ilmaiseksihan yksikään kirja ei ole painon kidasta varastoon putkahtanut.

Elisa-kirja sekä eLibris ovat myyneet e-kirjojamme. Suksee ei ole ollut kummoinen enkä usko, että näillä myynneillä lähdemme tämän enempää mukaan e-kirjabisnekseen. Kirjan tekeminen maksaa ja kulut pitäisi saada katettua. Näin ei vielä yhdenkään kirjan kohdalla ole tapahtunut. Luultavasti isommat talot saavat omansa ja viivan alle jotain. Meillä miinukset tarkoittavat kenties omasta palkasta luopumista, jotta saa laskut maksettua.
Aasinsiltana tästä erääseen laskuun: Jo elokuun alussa Turun ja Kaarinan seurakunta tilasi Heidi Tujusen kirjan. Kirja lähti laskun kera. Maksua ei kuulunut. Laitoin karhun kirjan tilaajalle sähköpostitse. Ei reagointia, laitoin karhun paperisena, ei reagointia. Soitin tilaajalle, joka lupasi hoitaa asian ja selitykset olivat kuin jostain valheiden raamatusta. Rahaa ei tullut. Laitoin karhun suoraan talousosastolle, ei minkäänlaista reagointia. Odottelin muutaman päivän. Nyt olen antanut laskun perintätoimiston hoidettavaksi. Kysymys ei ole siitä, että kaatuisin 27 euron laskuun vaan periaatteesta ja vielä nimenomaan siitä, että suuri seurakunta jättää laskut maksamatta. Tästä opin ainakin sen, että ilman ennakkomaksua en toimita yhteenkään seurakuntaan ainuttakaan kirjaa. Jos rahaa ei perintätoimiston kauttakaan saada, toimitan laskun vaikka itselleen piispalle. Jokin kohtuus sentään kaikessa, sillä kyllä minun rahani paljon tiukemmassa ovat kuin suuren turkulaisen seurakunnan. Eivätpä ainakaan elä ko. instanssissa kuten kirkonmiehensä saarnaavat, vaan hankkivat kai palvelunsa ja tavaransa petoksella ja valheella. Näyttää siltä, että käytökseltään ovat pahempia kuin tavallinen syntinen lauantaipullon kera.

Pohjoisen synkkyyden keskeltä

terveisin Eija

Mietteitä messuilta

Vierailin messuilla minäkin. Oli perjantai ja tungos siedettävä vielä aamupäivällä. Etsin Pienkustantajien osastoa, jossa ei ollut tungosta. Päivittelin sisarelleni, missä kummassa meidän kirjamme ovat. Löytyiväthän ne nurkkahyllystä, paikasta johon en usko monenkaan silmän osuvan. Kenties minulla oli väärä käsitys kuinka paljon kirjoja saa hyllyyn mahtumaan. Sain ohjeistuksen aikanaan, että esille pantavien nimikkeiden määrän voi karkeasti arvioida laskemalla, että yhteen hyllyyn mahtuun 6 nimikettä naamapuoli eteenpäin ja hyllyjä on 6-7. Olin varannut puolikkaan hyllykön ja se puolikas tarkoitti kolmea hyllyä alin pois sulkien. Olin myös kuvitellut, että toisen puolikkaan vuokraajan kanssa jaamme hyllykön ylhäältä alas puoliksi. Meidän kirjamme olivat hyvin piilossa. Järjestelin kirjoja uudelleen ja levittelin niitä vähän tyhjiinkin paikkoihin, mutta eipä tulos kummoinen ollut. Kirjat olisivat tarvinneet taustatuen näkyäkseen. Jos joku lähellä oleva esitteli kirjojaan, meidän kirjamme myös peittyivät tämän esittelijän selän taakse. Harmitti.
Onnistuin tapaamaan pikapikaa pari kirjailijaamme ja muutamia liiketuttavia, ehdin kiertää osastoja ja mukaan tarttui muutamia lastenkirjoja ja pokkareita. Olen vannoutunut pokkarifani - ne ovat käytännöllisiä, edullisia ja keveitä ja sama tarina sisällä kuin kovissa kansissa kalliimmalla.
Ennen kirjaosastolta poistumista ehdin vielä Espanjan osastolle ja sieltäkin mukaan tarttui pari pitkää espanjankielistä rikosnovellia. Sitten suuntasimme ruoka-ja viinipuolelle, joista en ymmärrä yhtikäs mitään. Ihmiset kulkivat lasit kädessä ja puhuivat kummallista kieltä hapokkuudesta, ilmoittumisesta, jälkimausta yms., joka ei minua kiinnostanut. Juustoja ja suklaata osaan arvostaa omien makunystyröideni kautta ja niitä innostuin maistelemaan.
Lähes viiden ja puolen tunnin jälkeen messuhalli alkoi tuntua kaaottiselta, väsymys pyyhki otsaluussa ja jalat oli lainattu halkopinosta.
Illalla Hämeenlinnassa kokeiltiin uutta kummallista viinikarahvia, jonne punainen aine kaadettiin ihmeellisen sihdin läpi - sisareni miehen ostoksia. Yhtä pahaa oli ilman sihtiä ja sihdin läpi, mutta aina yksi lasillinen juustojen ja viinirypäleiden kera joten kuten menee.
Lauantaina sitten lenkille Ahveniston maisemiin ja sen jälkeen Turenkiin antiikkikauppaan. Se taas oli paikka, josta ei olisi malttanut lähteä pois. Ihan pakko oli ostaa jotain. Tällä kertaa se oli vanhaa jäljittelevä feikki taideteos. En tiedä, minne sen laitan vai annanko jollekin lahjaksi. Seinät kun ovat jo täynnä niin nimitaiteilijoita kuin nimettömiäkin. Ei mahdu enempäänsä minunkaan seinilleni.

Odottelen tässä tilannetietoja kirjojemme osalta. Viikonloppu oli onnistunut, mutta kaiken kruunaisi hyvä tai edes kohtuullinen myyntimenestys messuilla. Vielä en ole saanut raporttia tai rahatilityksiä, niitä odotellessa

mukavaa alkanutta marraskuuta, isänpäivää ja heille mukavia kirjalahjoja.

Eija

Olen saanut moitteita. En ensimmäistä kertaa enkä luultavasti viimeistäkään. Niitä on tullut siitä syystä, että kirja ei ole tuottanut kuin satasia. "Odotin paljon enemmän." Tämä on vakiolause. Ymmärrän pettymyksen. Moni on uskonut löytäneensä sateenkaarenpään, sen kilisevät kulta-aarteet, jotka osoittautuvat ajan myötä kissankullaksi. Näin se vain menee. Useimmat kirjat ovat jo vanhoja ja alennusmyyntitavaraa kolmen neljän kuukauden kuluttua. Ja koska pienkustantamoilla ei ole suuriakaan mahdollisuuksia saada edes sitä ale-kirjaa kirjakauppojen ale-tiskeille, ainoa vaihtoehto on koettaa myydä mitä pystyy Kirjavälityksen kampanjoiden kautta, toivoen tietysti, että kirja hyväksytään kyseiseen kampanjaan ja toisen toiveen ollessa se, että joku tilaa kampanjatuotetta. Nyt on meneillään isänpäiväkampanja, johon sain useampiakin kirjoja ujutettua mukaan, mutta senpä näkee sitten, menikö mitään. Kesäkampanjassa, johon oli yhdistetty lastenkirjat, saimme peräti kaksi romaania ja kourallisen lastenkirjoja menemään. Hoen aina kaikille, että myyty kirja on myyty kirja ja näin on pakko tsempata itseäänkin. Mutta kun muistaa nurkkiin kertyvät kirjakasat, ei paljon hymyilytä. No, meillähän on nimikkeitä valtava määrä eikä koskaan osaa laskea painosmääriä niin oikein, etteikö varastoon jäisi jokunen pölyttymään. Näistä jokusista sitten se kirjavuori kasvaakin. Ja kirjakasat kun eivät maksa sähkölaskuja, maitopurkkia tai niistä en saa muovattua kenkiä jalkaani ja takkia niskaani, niin ne pienetkin kivet on käännettävä.
Mutta vaikeaa se on, kun tilastot kertovat kaunokirjallisuuden myynnin laskeneen edellisvuodesta 10 %. Meillä pienillä se näkyy paljon herkemmin ja saatta olla jollekin jossain vaiheessa jopa kriisin paikka. Onhan se ihan eri juttu myydä 100 kpl:een painoksesta kymmenen kirjaa vähemmän kuin 2000 kpl:een painoksesta 200 kpl. Toisessa jää katetta kummasti, toisesta ei kustantamolle yhtään mitään muuta kuin työn ilo. Näitä työniloja pitääkin pyrkiä karsimaan kovalla kädellä. Yksi päätöksistä on se, että jos emme ole myyneet tiettyä määrää kirjaa kirjailijalta, seuraavaa emme julkaise, vaikka se olisi kuinka hyvä tahansa. Kokemus on osoittanut, että toinenkaan kirja ei kanna. Suomi on täynnä kustantamoja, joten sitten vain tarjouskierrokselle, jollain toisella voi olla toisenlainen tyyli ja asiakaskunta ja kirja löytää lukijoille.

Toinen moite oli pettymys kirjan hintaan. Se nyt on mitä on. Näitä moitteita olen saanut muutamia silloin tällöin. Jos kirjailija haluaa jokusen euron kirjastaan, se on otettava hinnoittelussa huomioon(ja tähän asti jokainen on halunnut), paino ei paina ilmaiseksi, Kiitokuljetus ei kuljeta kirjoja meille ilmaiseksi, me emme saa Itellalta ilmasta palvelua lähettäessämme osan varastosta Kustannustaitoon, emme myöskään saa ilmaiseksi lähetystä Kirjavälitykseen, joka vaatii kirjat ilman toimituskuluja, kuten isoimmat kirjakauppaketjutkin. Myöskään kirjan kanssa työskentelevät eivät toimi hyväntekeväisyysperiaatteella. Joten saapi moittia, mutta ei se auta.

Ja se elinikä, joka kirjalla on, se kummastuttaa ihmisiä.Kuinka se voi olla 3-4 kuukautta. Mutta näin se on. Kun ilmoitamme uuden kirjan syntyväksi, sitä tilataan noin kahden kuukauden aikana se määrä, jonka melkein voimme vannoa lopulliseksi myynniksi. Joskus joku asia potkaisee hetkeksi vauhtia uudelleen, mutta kun sesonki on ohi, tilauksia kirjasta ei enää tule. Ainoa joka siihen voi vaikuttaa, on kirjailija itse. Ahkerat esilläolijat, jotka kulkevat kirjastojen lukupiireissä, keskusteluilloissa, menevät mukaan jos mihin myyjäisiin ja kissanristiäisiin pitävät kirjaansa hengissä ja aina silloin tällöin kolahtaa tilaus sähköpostiin. Kun kirjailija on hiljaa ja odottaa kammiossaan ihmettä tapahtuvaksi, sitä saakin sitten odottaa. Tosin se aina jonkun kohdalla on totisinta totta ja se hänelle sitten suotakoon.

Muistakaa ihmiset Helsingin kirjamessut ja Pienkustantajien osasto 7b58. Sieltä löydät runsaan valikoiman myös Nordbooksin kirjoja.

Tulevaa odotellen, tätä päivää eläen

Kohta taas koittaa viikonloppu, jolloin kirjojen ystävät ovat koolla. Ensimmäistä kertaa myös Nordbooks osallistuu Helsingin messuille yhdessä useiden muiden pienkustantajien kanssa. Toivon, että kauppa käy, että tarjolla olevat kirjamme löytävät lukijoille.
Itsekin lähden tällä kertaa käymään messuilla, sillä koskaan aiemmin en ole Helsingin kirjamessuilla ollut. Paikka on täältä katsottuna liian syrjässä. Lentoliput ja junaliput eivät ole ilmaisia. Nyt järjestelin tulemistani jo hyvissä ajoin. Sairaanhoitajasisareni sai järjesttettyä koko viikonlopun vapaaksi, joten puksuttelen yöjunalla Hämeenlinnaan, aamupalan jälkeen hyppäämme autoon ja kuskiksi on lupautunut hänen miehensä. Näin sitten pääsen mukavasti perjantaina katsastamaan nämä messut. Lauantai on pyhitetty hyvälle ruualle ja Hämeenlinnan teatterille. Tuntuu kuin lomaa odottaisi ja pieni lomahan se onkin. Irtiotto siitä arjesta, jossa elän.
Syksyn kaikki kirjat ovat lähestulkoon ilmestyneet, pari vielä painossa. Aloittelin juuri oikolukua alkuvuodesta ilmestyvään kirjaan ja Tiina työstää toista hyvässä vauhdissa. Sain jopa aloiteltua omaakin tarinaa, joka jauhaa kipeästi mielessä. Jos ei muuta ehdi, niin runko ja pääkohdat on pakko kirjata ylös. Muutoin ajatus ei anna rauhaa.
Pitkin syksyä on tullut todella hyviä käsikirjoituksia, valmiita ja hienosti kirjoitettuja, joita on ollut mukava lukea, mutta kun niitä tulvii joka tuutista, niin välillä pakkaa stressaamaan, kun ei ehdi tarpeeksi nopeasti lukea ja kirjailijat jo kyselevät, missä mennään.
Sattui taas kerran sellainenkin tapaus, että kun soitin eräälle henkilölle, onko hän vielä halukas julkaisemaan tekstinsä, ja lähetettyäni hänelle sopimuksen allekirjoitettavaksi, hän lähettelee sähköpostiin kysymyksiä kirjan työstöstä. Vastasi, että oheistan, kunhan sopimus palautuu. Huomioni olin kirjannut lukiessani ylös, kuten teen aina, mutta eräästä kokemuksesta viisaampana, en ala ohjeistaa enää ketään, ennen kuin sopimus on palautunut. Tänä syksynä ilmestyi eräältä kustantamolta kirja, jota työstettiin etukäteen, annettiin ohjeita kirjailijalle tiettyjen kohtien uudelleen kirjoittamiseksi. Kunnes sitten huomasin, että hei mehän emme ole saaneet sopimusta takaisin. Soitin kirjailijalle, joka vastasi minulle, että hän sai juuri sopimuksen toiselta meitä vähän isommalta kustantamolta.Sori vaan ja anteeksi. Hän oli käyttänyt minua työjuhtana. Hain sitten kirjan ilmestyttyä sen kirjastosta ja kas kummaa, sielläpä nuo tietyt kohdat on korjattuna ja kirjoitettuna juuri niin kuin olin opastanut. Meinasin kerätä sähköpostit ja painella lakimiehelle, mutta ajattelin sitten, että olkoon mokoma, mutta toisaalta säilytän paperisena nuo postit, jos vaikka joskus tulisi rahapula ja lähtisin peräämään palkkaa työstäni. Nyt olen varovainen. Työtä kun on ilman siipeläisiäkin. Siksi meiltä ei enää koskaa tule yksityiskohtaisia neuvoja, ellei minulla ole sopimuspaperi nenän alla. Mutta - ainahan saa yrittää.

Tänä syksynä meillä on monta todella hyvää kirjaa, jotka eivät häpeä isompien kustantamojen kirjoja. Sanoisin jopa, että ovat parempia kuin jotkin isojen uutuuskirjat. Ja näistä erinomaisista kirjoista kannattaa mainita Pertti Kultalahden Kuilun partaalla, Jani Tapolan Roolipeli, Katja Almin Keijuleikki, Jussi Wahlgrenin Taivaanrannan perillinen ja kaikki nuo muutkin. Yksikään ei häpeä isompien rinnalla. Joten nostakaa rinta röyhylle ja hymyilkää. Toivon vain, että nuo kirjat löytäisivät lukijoille.

Menkää hyvät ihmiset käymään messuilla ja vierailkaa myös meidän osastollamme ja tutustukaa pienkustantajien tarjontaan. Osasto on 7 b58. Siellä saatat mahdollisesti tavata myös nordbooksilaisia kirjailijoita.

Eija

PALKATON RAATAJA

-Ankeaa, ankeaa, sanoi nuori kirjailija, kun sai kustantajaltaan "tilinauhan". Mummo kysyi huokailun aihetta.
- No kun parilla sadalla pitäisi elää, kirjailija-parka tuhahti. - Meitä ei arvosteta sitten ollenkaan.
- Ei vai, mummo hymyili hieman ironisesti. - Pitää kirjoittaa niin hyvä kirja, että tulee parempi tili.
Nuori kirjailija vapisi suuttmuksesta. Mummo ei sitten ikinä ymmärrä. Sille ei voi sanoa mitään.
- Menisit kunnon töihin, niin ei tarvitse kirjoitella apuraha-anomuksia. Niitäkin apuja saavat vain harvat ja valitut. Lehtiä seuranneena tiedän saajien olevan yleensä samoja naamoja. Älä rakenna pilvilinnoja, poika.
Nuori kirjailija murjotti. Hän oli julkaissut yhden kirjan, paikallislehti oli kehunut, muihin lehtiin ei sitten juttuja tullutkaan. Kirjastot ostivat kirjaa satakunta kappaletta. Ohut ja vallan läpinäkyvä on kirjailijan leipä. Tosiasiassa sitä leipää tuli mummolan pöydästä. Ylpeä nuori kirjailija kun ei suvainnut nähdä itseään muissa, niin proosallisissa hommissa kuin vaikkapa leipäauton kuljettajana tai varastomiehenä. Hän kirosi apurahalautakunnat, kun eivät ymmärtäneet hyvän päälle. Hänellä oli mielessä mullistava ja maat kaatava aihe, mutta kuinka kirjoittaa, kun nälkä kurni suolissa? Jostain pitäisi saada rahaa.
- Jos oikein kauhea hätä on, voin vipata kuudensadan eläkkeestäni viisikymppisen, sanoi mummo käsi poskella.
Naapurikin oli sanonut, että et taida olla tarpeeksi hyvä, kun ei Finlandiaa juhlita. Selvää kettuilua. Töihin naapuri kehotti. Ei sekään tajua.
No himputti, tuhahti kirjailija, meni tietokoneensa ääreen ja napautti pari lausetta valkoisena värisevään ruutuun, pää kallellaan tarkasteli sanoja - olivatko tarpeeksi hyviä, oliko lauseissa imua, tarttuisiko lukija niihin ja ahmisi lopulta koko kirjan. Kunhan ensin saisi sen lopun valmiiksi... Kirjailija huokasi syvään ja raskaasti.
Pitäisikö sittenkin ottaa pesti johonkin "oikeaan" työhön, hän mietti. Säännöllinen palkka antaisi vapautta ja ainainen rahan miettiminen jäisi, tilaa olisi sanoille, lauseille, ideoille, uudelle kirjalle, joka kenties sitten toisi sen kaivatun akateemisen vapauden - sellaisen termin nuori kirjailija oli jostain kuullut.
- Poika, minä luin aamun lehdestä, että kirjailijoista 80 % jää ilman apurahoja ja Tuula-Liina Varis insertissä sanoo, että on se niin väärin, niin väärin, mummo hymyili. Kirjailija vetää suupieltään väkisin hymyyn, murjottaa kuitenkin vähän, ei voi antaa periksi. Mummo ja naapuri ovat oikeassa. Suomi on pieni kielialue ja joka toinen on jonkun sortin kirjailija julkaisuillaan. Eihän yhteiskunta voi alkaa elättää sellaista laumaa kirjallisuuden sankareita ja sankarittaria. Kyllä siinä kilvassa on pärjättävä laadulla ja kovalla työllä sekä saatava jopa pieni onnen kantamoinenkin, niin että elää omalla työllään, kirjoillaan. Niinhän kaikkien muidenkin on tehtävä. Elettävä työllään. Apuja saavat vain työttömät, kodittomat ja sairaat.
Vielä kerran kirjailija huokasi, painoi lakin päähänsä ja pyöräili työvoimatoimistoon.
- Mene poika kyselemään lehdistäkin hommia, jos niin kiihkeästi haluat sanoja paperille rustata, kiljaisi mummo perään.
Kirjailija polkaisi ja ketjut vinkaisivat ilkeästi. Mustat kirjaimet valkoisella ruudulla jäivät tallentamatta, hieno aloitus valui johtoja pitkin hyperavaruuteen, mutta sitä ei nuori kirjailija vielä onneksi tiennyt.

SYKSYN MAKUA

Usein tuntuu työtä tehdessä siltä, että aikaa on reilusti, mutta yllättävän kovaa vauhtia syksy saapuu ja kirjat pitäisi saada maailmalle. Eilen tuskailimme Jeninan kanssa, miten ihmeessä ehdimme, sillä aikataulu alkaa näyttää siltä, että se pettää, vaikka olimme alkukesästä mukamas edellä. Mutta kun ei riitä yksistään se, että luemme tekstin, oikoluemme ja taitamme sen ja lähetämme koko homman painoon. Kirjat pitää saada tukkuihin, kirjakauppoihin, verkkokauppatilaajille, pitää lähettää laskuja, pitää päivittää nettisivuja, pitää muistaa ilmoittaa ilmestyvistä kirjoista kirjailijan lähiseudun lehtiin, pitää päivittää tukkujen tiedostoja, pitää vastata kymmeniin päivittäisiin sähköposteihin, juosta postiin, luetteloida ja linkittää... Työmme ei siis ole vain lukemista ja taittamista. Eräs kirjailija taannoin ärisi, että johan meillä on ollut aikaa tehdä tietty asia. Mutta kun meillä ei sitä liiemmin ole. Itse teen aivan liian pitkää päivää ja se valitettavasti on alkanut tuntua. Pitäisi nyt muistella niitä kauhun aikoja, kun kuljin teholta teholle, sisätautiosaston kautta kotiin ja kohta takaisin. Pitää osata lyödä jarrut päälle, mutta kuka ne työni tekee? Jos teen vähemmän, ei tule palkkaa, jos annan jollekin toiselle työni tai osan siitä, ei tule palkkaa. Jos lopetan tai myyn yrityksen, ei tule palkkaa... Tätä yhtälöä en ole kyennyt ratkaisemaan. No, ehkä aika asian ratkaisee. Niinhän sillä on tapana.

Meillä on riittänyt kiirettä kovasti myös Heidi Tujusen kirjan parissa. On haastattelupyyntöä, arvostelukirjapyyntöä ja kyselyitä ja kirja menee hienosti kaupaksi. Heidi on päässyt kertomaan tarinaansa iltapäivälehtiin ja jossain vaiheessa ilmestyy juttu myös Anna-lehdessä. Ammattilehtien toimittajat ovat rynnököllä olleet yhteydessä. Tästä kirjasta on tulossa ainakin meidän mittakaavassa menestys ja se Heidille suotakoon kaikesta sydämestä.

Tässä jokunen aika sitten luin Pohjolan Sanomien kulttuuritoimittaja Hannu Sarralan mainion kolumnin, jonka hän oli otsikoinut Kirjailijoiden kultajyväsiä. Nostan sieltä hänen luvallaan muutamia yksityiskohtia: "Pelko. Eniten kirjailijaa pelottaa, että hänen uutuutensa katoaa kaupassa esittelypöydän sijasta muiden opusten pimentoon. Jos kirja on esillä, henkilökuntaa kiitetään viisaaksi väeksi.Ohitukset. Kun kirjailija ryhtyy listaamaan ilman apurahaa jääneitä (itsensä mukaanlukien), silloin on piru merrassa. Keitä ovat ne tollot, jotka jakavat työskentelyapurahoja?Falski byrokratia on luutunut torniinsa eikä huomaa todellisisa kykyjä."
Huomasin tästä asiasta keskustelupalstallamme vuoropuhelua ja siksi tuo hieman humoristinen kolumni sai huomioni.
Sarrala kirjoittaa poimineensa kolumninsa aiheet kirjailijablogeista, joissa kirjailijat purkavat sydäntään. Itse en ehdi blogeja juuri lueskella, kun aika menee ihan muuhun lueskelemiseen. Hyvä kun ajan tasalla pysyy ja siinäkin vain siksi, että tietyt tahot jaksavat muistuttaa tällaista professori hajamieltä useampaan kertaan. Se minulle anteeksi suotakoon - laho pää meinaan.

Syksyn messut lähestyvät ja meillä on hieman pattitilanne, koska pari kirjaa on puolivalmiina ja kirjojen kirjoittajat ovat sopineet esiintymisestä messuilla. Tässäkin tuli eteen se, että kuvitteli aikaa olevan eikä sitä kuitenkaan enää oikeastaan ole. Kirja kun ei painostakaan sormia napsauttamalla pullahda.

Kaiken kiireen keskellä yritän epätoivoisesti tavata kirjaa No hay que morir dos veces, katsotaan mitä siitä irti saan ja olenko mokoman ehtinyt jouluun menssä kaluta. Onneksi osaan kirosanat ilman sanakirjaakin...

Syksyisin terveisin

Eija

SATO KYPSYY

Kesä on kääntynyt hiljalleen kohti syksyä. Sen tuntee viileistä aamuista, näkee luonnossa, kun kukat kuihtuvat kukittuaan ahkerasti keskikesän ajan. Luontoa vaivaa kuivuus ainakin meillä, mutta toivotaan, että kirjasatoamme ei vaivaa kuivuus. Olemme tiputelleet hiljaiseen tahtiin kirjoja koko kesän ajan, vaikka se ei välttämättä ole myynnillisesti parasta aikaa. Viimeisin ilmestynyt kirja Heidi Tujusen Kyllä minä sinua rakastan, on saanut niin paljon tuulta siipiinsä, että ennen kuin ensimmäinen painos edes ehti varastoomme, piti tilata toinen saman tien. Verkkokauppa on pullistellut yksittäisiä tilauksia, mikä ilahduttaa suuresti.
Heidin kirja ansaitseekin tulla luetuksi, sillä se kertoo kovasta taistelusta rakkaiden puolesta, byrokratiasta, siitä kuinka apu ei aina ole lähellä ja kuinka yksin ihminen usein murheineen on. Tämän kirjan toivon päätyvän myös päättäjien käsiin, josko he heräisivät ihmisen hädän edessä miettimään, miten perhe selviää siitä, että syntyy vammaiset kaksoset, joista toinen on sairaalakierteessä elämänsä ensimmäisen vuoden. Kuinka äiti joutuu jakamaan aikana kolmen kotona olevan ja sairaan lapsen kesken. Kuinka äiti ei ole läsnä toisille, kun hän hoitaa sairasta vauvaa sairaalassa. Minä en kyennyt nieleksimättä itse alkujaan edes käsikirjoitusta lukemaan ja edelleenkin, vaikka teksti on tuttu, se saa minut äärimmäisen mietteliääksi.

Tämän kesän suuri ilonaiheeni on ollut monta todella hyvää käsikirjoitusta, jotka olen saanut lukea. Käsikirjoituksia tulee nykyisin sellaista vauhtia, että lukemisten kanssa saa välillä ihan urakoida. Tämä urakointi näkyy sitten ensi vuoden puolella. On sanottava, että olen tyytyväinen, koska koen hyvien kirjoittajien ja jo paljonkin julkaisseiden kirjailijoiden luottavan meihin lähettäessään tekstejään luettavaksi ja tarjolle. Pyrkimys on olla heidän luottamuksensa arvoinen.

Tämän syksyn satoa tarjoilee takuuvarma Aarne Pynnönen hieman erityylisellä kirjallaan kuin aiemmat. Huumoristaan Aarne ei ole tinkinyt tippaakaan. Kari Hanhisuannolta ilmestyy todella raskaan sarjan dekkari ja Jani Tapolan Roolipeli on ollut haluttua tavaraa muihinkin kustantamoihin, mutta meillä oli onni saada se Kripo-sarjaamme.
Nella Koskell jatkaa hirviöiden parissa ja komeat kannetkin sai aikaan hänen poikansa, josta suuret kiitokset hänelle.

E-kirjoja olemme laittaneet hiljalleen Elisa-kirjoihin. Niiden myynti on kuitenkin aika vähäistä. Kirjojen tekijä eLibris pyrkii markkinoimaan niitä nyt myös kirjastoille, jotka kuulemma kyselevät e-kirjoja. Uskon sähköisten kirjojen vaativan vielä kauan kypsyttelyä, ennen kuin ne tarjoavat pienelle kustantamolle tuloja. Isoimmat saavat e-kirjoja myytyä mitä ilmeisimmin nimekkäiden kirjailijoiden tuotoksien avulla. Jostain tosin luin, että esim. Wsoy:n e-kirjojen myynti on pientä (heidän liikevaihtoonsa verrattuna tietysti), eikä se vielä ole lyönyt itseään läpi. Itse en edelleenkään halua ajatella lukevani kirjoja tabletilta tai muultakaan vempaimelta. Nyt teen sitä pakosta käsikirjoituksia lukiessani silloin kun ne eivät ole paperisena, joita toivon hartaasti. Ihan vain silmien vuoksi ja sen vuoksi, että paperisena lukeminen on paljon nopeampaa.

Nyt on kuitenkin lauantai ja pitäisi ottaa imuri käteen ja ryhtyä metsästämään villakoiria. Ennen sitä kuitenkin maistuu kupillinen kahvia.

VÄHÄN VIKISEN

Jos tahtoisin jännitystä, lukisin sitä mieluummin kirjoista tai katsoisin tv:stä, mutta kun itse aina joudun sellaiseen mukaan, niin alkaa jo olla tarpeeksi ainesta kauhuromaaniin.
Lienee kello raksuttanut kuutta, kun kastelin kukkia pihalla ja poikani dogo oli astelemassa sisälle. Pystykorva oli narussa ja espanjansekarotuisen olin päästänyt irti, koska se ei karkaa minnekään. En vain muistanut, että jos naapurikin päästää koiransa jaloittelemaan, niin sieltä tullaan uteliaana nuuhkimaan pihan reunamille ja soppa on syötäväksi kelpaamatonta. Espanjan Martti huomasi liikettä pusikossa ja dogo Urkki lähti jolkottelemaan perään. Kastelukannu lensi kaaressa nurmikolle, sillä tiesin, mitä tulee tapahtumaan. Ennen kuin ehdin silmää räpäyttää oli Urkki painanut naapurin koiran maahan ja toinen siinä vieressä räksytti kita auki. Minä tarrasin kaikin voimin kaulaketjuun ja revin Urkin irti saaliistaan. Naapurin koira selvisi rytäkästä säikähdyksellä, mutta nämä kaksi isoa koiraa, joista toinen painaa enemmän kuin minä ja toinenkin vähää vaille, ryhtyivät tappelemaan. Juuri siitä syystä poika aikoinaan lykkäsi Martin minulle, koska ne eivät oikein pärjää yhdessä. (Kaikki koirat kuuluvat pojalleni). Miksi siis Urkki oli luonani - selvä syy. Poika on Luleån yliopistollisessa sairaalassa, leikattu eilen illalla ja muu perhe Muumimaassa.
Dogo ei käy kimppuun, ellei Martti aloita rähinöintiä ja Martti onkin sellainen riitapukari, että oksat pois. Mieheni sanookin, että kuula otsaan ja sillä selvä. Mutta vaikka tapan ihmisiä kirjoissa, oletteko koskaan lukeneet minun tappaneen ainuttakaan eläintä? Ei, en ole, sillä ihminen on kaikkein kauhein elukka maapallolla ja riittää, kun pamauttelen niitä kirjoissani hengiltä.

Koirat iskivät siis toistensa kimppuun, minä roikuin Urkin ketjussa kaksin käsin, menin pitkin nokkospusikoita, polvet ruhjoutuivat sepeliin. Neljä kättä olisin tarvinnut ja ison miehen voimat. Jos en saa koiria pois toistensa kimpusta, ei tarvita kuin se pyssy tekemään loppusilaus.
Huusin naapuria apuun, että pitäisi toista kaulapannasta kiinni ja lopulta onnistuin vääntämään Martin leuat irti Urkin kuonosta. Martilla on melkoisen pitkät kulmahampaat ja se oli upottanut ne Urkin kuonoon. Jälkeenpäin mietin hysteerisesti, että jos koira olisi tiivistänyt otettaan tai vaihtanut hampaidensa paikkaa, minä istuisin nyt käsi paketissa. Kuka teistä menee työntämään kätensä kahden raivoavan koiran kitaan? Ei kukaan.
Lopulta sain naapurin avustuksella koirat erilleen ja raahasin nilkuttavan Martin kettingin päähän ja tönin vertavaluvan Urkin sisälle. Puhdistin molempien haavat. Urkilla on syvät hampaanjäljet kuonossa ja saa nähdä, joutuuko sitä käyttämään eläinlääkärillä. Martilla on kyljessä sormenlevyinen aukko nahkassa ja se nilkuttaa jo aiemmin pahasti vioittunutta tassuaan. Kun perheenpää saapui kotiin, hän meinasi viedä Martin siltä istumalta ja pistää ikiuneen.
Oma vikani kaikki tyyni. Olisi pitänyt muistaa, että nuo kaksi isoa eivät voi yhtä aikaa olla irti, koska tämmöinen vähävoimainen sintti kuin minä, ei niille mitään oikein voi. Toivottavasti muistan sen myöhemminkin.

Tuosta pienuudesta saa oivan aasinsillan, sillä ihmettelen aina vain vaateteollisuutta, joka tekee nykyisin tosi kivoja vaatteita "isoille tytöille" ja katsokaapa postimyyntiluetteloita, joissa mitat ovat minua kymmenen senttiä pidemmille "normaalikokoisille" ihmisille. Klingel esim. aloittaa numeroinnin koosta 38. Kun kysyin syytä, sanottiin, että meitä on niin vähän asiakaskunnassa. On kai, jos ei ole tavaraa, jota ostaa. Tietysti noista teinityttöjen kummallisista vetkuttimista kokoja löytyy, mutta paneeko ikäiseni ihminen semmoisia päälleen - ei ikinä! Housujen lahkeita pitää aina lyhentää ja siksi ne maksavat enemmän pienelle kuin normaalikokoiselle, pitkiä hameita ei edes kannata ajatella, sillä helma pyyhkii lattiasta pölyt ja leikkaus saattaa olla sellainen, että vaatetta ei voi muokata. Takkien ja puseroiden hihat ovat lähes poikkeuksetta liian pitkiä ja usein esim. jakku ei istu, jos se on muotoon leikattu. Vyötärö on väärässä paikassa.
Ja entä sitten muu eläminen. Aina raahaat aputikkaita, eikä niilläkään joka paikkaan yllä. Vuosia sitten tappelin keittiökalusteiden asennuksessa siitä, että ne on pudotettava alemmas. Myyjä vänkäsi vastaan ja sanoi, että standardikorkeus. Minä sanoin, että jos ei kelpaa keittiötä suunnitella minun mittojeni mukaan, niin joku muu sen varmaan mielellään tekee. Niinpä meillä tasot ja kaapit ovat standaria alempana ja minä voi työskennellä hyvin. Joskus on hirvttävän väsyttävää venyä ja kurkotella ulottumatta tavaroihin. Kaupassa se on todella vaikeaa. Aika monta kertaa Prisman pakastekaapeissa tavara on ollut ylähyllyllä niin perällä, että sinne se on jäänyt, jos ei lähellä ole ketään pitempää auttamassa. Ja miten pärjäävät ne, jotka ovat minua pienempiä, kuten naapurin rouva esimerkiksi. Emme ole kääpiöitä vaan sataviisikymppisiä ja vähän päälle, meitä on paljon mutta käytännön elämässä meitä ei kuitenkaan ole vaan keskimittaisia ovat yli satakuusikymppiset, joille kaikki standardoidaan.

Nyt tämä kääpiö lähtee pullan paistoon. Tervetuloa kahville!

Eija