Jos tahtoisin jännitystä, lukisin sitä mieluummin kirjoista tai katsoisin tv:stä, mutta kun itse aina joudun sellaiseen mukaan, niin alkaa jo olla tarpeeksi ainesta kauhuromaaniin.
Lienee kello raksuttanut kuutta, kun kastelin kukkia pihalla ja poikani dogo oli astelemassa sisälle. Pystykorva oli narussa ja espanjansekarotuisen olin päästänyt irti, koska se ei karkaa minnekään. En vain muistanut, että jos naapurikin päästää koiransa jaloittelemaan, niin sieltä tullaan uteliaana nuuhkimaan pihan reunamille ja soppa on syötäväksi kelpaamatonta. Espanjan Martti huomasi liikettä pusikossa ja dogo Urkki lähti jolkottelemaan perään. Kastelukannu lensi kaaressa nurmikolle, sillä tiesin, mitä tulee tapahtumaan. Ennen kuin ehdin silmää räpäyttää oli Urkki painanut naapurin koiran maahan ja toinen siinä vieressä räksytti kita auki. Minä tarrasin kaikin voimin kaulaketjuun ja revin Urkin irti saaliistaan. Naapurin koira selvisi rytäkästä säikähdyksellä, mutta nämä kaksi isoa koiraa, joista toinen painaa enemmän kuin minä ja toinenkin vähää vaille, ryhtyivät tappelemaan. Juuri siitä syystä poika aikoinaan lykkäsi Martin minulle, koska ne eivät oikein pärjää yhdessä. (Kaikki koirat kuuluvat pojalleni). Miksi siis Urkki oli luonani - selvä syy. Poika on Luleån yliopistollisessa sairaalassa, leikattu eilen illalla ja muu perhe Muumimaassa.
Dogo ei käy kimppuun, ellei Martti aloita rähinöintiä ja Martti onkin sellainen riitapukari, että oksat pois. Mieheni sanookin, että kuula otsaan ja sillä selvä. Mutta vaikka tapan ihmisiä kirjoissa, oletteko koskaan lukeneet minun tappaneen ainuttakaan eläintä? Ei, en ole, sillä ihminen on kaikkein kauhein elukka maapallolla ja riittää, kun pamauttelen niitä kirjoissani hengiltä.
Koirat iskivät siis toistensa kimppuun, minä roikuin Urkin ketjussa kaksin käsin, menin pitkin nokkospusikoita, polvet ruhjoutuivat sepeliin. Neljä kättä olisin tarvinnut ja ison miehen voimat. Jos en saa koiria pois toistensa kimpusta, ei tarvita kuin se pyssy tekemään loppusilaus.
Huusin naapuria apuun, että pitäisi toista kaulapannasta kiinni ja lopulta onnistuin vääntämään Martin leuat irti Urkin kuonosta. Martilla on melkoisen pitkät kulmahampaat ja se oli upottanut ne Urkin kuonoon. Jälkeenpäin mietin hysteerisesti, että jos koira olisi tiivistänyt otettaan tai vaihtanut hampaidensa paikkaa, minä istuisin nyt käsi paketissa. Kuka teistä menee työntämään kätensä kahden raivoavan koiran kitaan? Ei kukaan.
Lopulta sain naapurin avustuksella koirat erilleen ja raahasin nilkuttavan Martin kettingin päähän ja tönin vertavaluvan Urkin sisälle. Puhdistin molempien haavat. Urkilla on syvät hampaanjäljet kuonossa ja saa nähdä, joutuuko sitä käyttämään eläinlääkärillä. Martilla on kyljessä sormenlevyinen aukko nahkassa ja se nilkuttaa jo aiemmin pahasti vioittunutta tassuaan. Kun perheenpää saapui kotiin, hän meinasi viedä Martin siltä istumalta ja pistää ikiuneen.
Oma vikani kaikki tyyni. Olisi pitänyt muistaa, että nuo kaksi isoa eivät voi yhtä aikaa olla irti, koska tämmöinen vähävoimainen sintti kuin minä, ei niille mitään oikein voi. Toivottavasti muistan sen myöhemminkin.
Tuosta pienuudesta saa oivan aasinsillan, sillä ihmettelen aina vain vaateteollisuutta, joka tekee nykyisin tosi kivoja vaatteita "isoille tytöille" ja katsokaapa postimyyntiluetteloita, joissa mitat ovat minua kymmenen senttiä pidemmille "normaalikokoisille" ihmisille. Klingel esim. aloittaa numeroinnin koosta 38. Kun kysyin syytä, sanottiin, että meitä on niin vähän asiakaskunnassa. On kai, jos ei ole tavaraa, jota ostaa. Tietysti noista teinityttöjen kummallisista vetkuttimista kokoja löytyy, mutta paneeko ikäiseni ihminen semmoisia päälleen - ei ikinä! Housujen lahkeita pitää aina lyhentää ja siksi ne maksavat enemmän pienelle kuin normaalikokoiselle, pitkiä hameita ei edes kannata ajatella, sillä helma pyyhkii lattiasta pölyt ja leikkaus saattaa olla sellainen, että vaatetta ei voi muokata. Takkien ja puseroiden hihat ovat lähes poikkeuksetta liian pitkiä ja usein esim. jakku ei istu, jos se on muotoon leikattu. Vyötärö on väärässä paikassa.
Ja entä sitten muu eläminen. Aina raahaat aputikkaita, eikä niilläkään joka paikkaan yllä. Vuosia sitten tappelin keittiökalusteiden asennuksessa siitä, että ne on pudotettava alemmas. Myyjä vänkäsi vastaan ja sanoi, että standardikorkeus. Minä sanoin, että jos ei kelpaa keittiötä suunnitella minun mittojeni mukaan, niin joku muu sen varmaan mielellään tekee. Niinpä meillä tasot ja kaapit ovat standaria alempana ja minä voi työskennellä hyvin. Joskus on hirvttävän väsyttävää venyä ja kurkotella ulottumatta tavaroihin. Kaupassa se on todella vaikeaa. Aika monta kertaa Prisman pakastekaapeissa tavara on ollut ylähyllyllä niin perällä, että sinne se on jäänyt, jos ei lähellä ole ketään pitempää auttamassa. Ja miten pärjäävät ne, jotka ovat minua pienempiä, kuten naapurin rouva esimerkiksi. Emme ole kääpiöitä vaan sataviisikymppisiä ja vähän päälle, meitä on paljon mutta käytännön elämässä meitä ei kuitenkaan ole vaan keskimittaisia ovat yli satakuusikymppiset, joille kaikki standardoidaan.
Nyt tämä kääpiö lähtee pullan paistoon. Tervetuloa kahville!
Eija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti